Kun pelko väistyy
Äiti, minä tulin kotiin! huudahti 12-vuotias Helmi Huovinen, astuessaan rivitalokaksioon Lappeenrannassa ja asettaen reppunsa siististi eteisen oven pieleen. Hän hengähti syvään ja yritti rauhoittua: koulun jälkeen kotiin palaaminen hermostutti aina, sillä äidin mielialaa ei voinut milloinkaan ennakoida. Helmin sydän löi kiivaasti ja kädet hikoilivat tahattomasti.
Hiljaisen eteisen rikkoili äidin terävä, piiskaava ääni:
No jopas! Oletko taas saanut kutosen?
Helmi jähmettyi, jäi tuijottamaan kuluneita lenkkareitaan ja puristi reppunsa hihnaa. Hän oli tottunut tähän sävyyn jo lapsesta, ääni piiskasi häntä päivittäin, pakotti vetäytymään itseensä, kätkemään tunteet niin syvälle, ettei niihin osunut edes tuuli. Rintaan sattui, kuin sydämen ympärille olisi kietoutunut jääkylmä käsi.
En sain YSI matematiikasta, tyttö kuiskasi ja väisti äidin katseen. Äänenvärinä huijasi pelkoa. Vain vähän jäi kympistä uupumaan.
Marja-Liisa Huovinen ponkaisi nopeasti ylös sohvasta, jossa oli selannut värikästä aikakauslehteä, ja marssi levein askelin tytärtään kohti. Hänen kasvonsa kääntyivät vihasta ruttuun: kulmat kurtistuivat syväksi juonteeksi, huulet puristuivat tiukasti yhteen ja silmissä välähti epäsuotuisa kiilto.
Yhdeksän?! Ihanko totta? äidin ääni kimmahti loukkaantumisesta Minun tyttäreni ei saa yssejä! Etkö tajua, miltä se kuulostaa muiden korvissa? Ikään kuin olisin huono äiti, että sinua ei ole kasvatettu kunnolla!
Minä yritin, Helmi kuiskasi, kurkkuun nousi pala. Se lasku oli vaikea istuin eilen kaksi tuntia miettimässä, yritin hakea esimerkkejä netistäkin.
Vaikea hei! äiti matki ivallisesti. Olet vain laiska! Olet taas vain puhelimella ollut. Koko ajan keksit tekosyitä!
Marja-Liisa tarttui tytön reppuun, riuhtaisi sen auki ja paiskasi sisällön eteisen lattialle. Vihot lennähtivät kuin peloissaan pakoon pyrkivät linnut, penaali avautui ja kynät sekä pyyhekumit pyörähtelivät joka suuntaan. Helmi jäi seisomaan, poskia kipristi itku. Hänhän oikeasti yritti istui matematiikan ääressä monta tuntia! Tarkisti laskuja, luki ohjeita
Äiti ei kuunnellut. Hän avasi oven ja työnsi Helmin rappukäytävään.
Et palaa tänne, ennen kuin saat kympin! Ja ilman yssejä tästä lähtien, käsitätkö!?
Ovi paiskaantui kiinni. Eteisen kaiku viilsi tytön sielua. Helmi jäi seisomaan rappukäytävään, puristi ainoaa vihkoa joka oli jäänyt käsiin. Kuumat kyyneleet putosivat vihon kannelle, jättivät tummat jäljet paperiin.
“Miksi aina näin?” hän ajatteli, asteli portaita alas, kuin näkymättömiä esteitä ylittäen. Takki unohtui kotiin, kylmä tunki luihin ja ytimiin.
Helmi kaipasi kovasti isäänsä! Isä oli sellainen, joka aina rauhoitti äitiä. Osasi heittää läppää ja sanoa lempeästi, että kaikki järjestyy. Mutta isä työskenteli rakennustyömaalla kaukana pohjoisessa Kemissä, oli viikkoja putkeen poissa, soitteli vain viikonloppuisin ja lupaili tuovansa lahjoja tullessaan. Nyt Helmiä painoi yksinäisyys kuin märkä, kylmä turkki.
Kun äiti ensimmäisen kerran raivosi hänelle, Helmi oli 9-vuotias. Silloin hän sai nelosen äidinkielestä, ja äiti tarttui kipeästi käsivarteen, josta jäi punainen jälki:
Häpäiset minut! Miten kehtaan näyttää naamaa ihmisille? Kaikki luulevat, etten ole osannut opettaa edes perusasioita!
Helmi itki silloin isälle, kertoi kaikki. Isä, Matti Huovinen, suuttui hurjasti ja vaati äitiä lopettamaan huonon kohtelun. “Arvosanat eivät ole elämän tärkeintä!” hän sanoi. Mutta heti isän lähdön jälkeen Marja-Liisa kutsui Helmin huoneeseensa.
Jos vielä valitat isälle, hän sihisi tytön olkapäätä puristaen, tulee sinulle vielä pahempaa. Opi paikkasi! Ja älä koskaan enää kerro!
Sen jälkeen Helmi oli hiljainen. Hän ei halunnut näkyä tai ärsyttää, halusi hoitaa kaiken täydellisesti muttei koskaan kelvannut.
Erään kerran, kun Helmi siivoili huonetta, hän kuuli äidin puhuvan puhelimessa ystävälleen Sirpalle:
En minä olisi halunnut lasta, Matti vain halusi. Luulisi, että jospo olisi tullut poika, niin Matti olisi aina minun puolellani, mutta tuli Helmi. Matti lellii häntä, minä olen aina vain sivussa… Olisi ollut helpompi ilman koko muksua.
Kadehditko tytärtäsi? Sirpa ihmetteli.
En kadehdi, mutta Helmi vain sotkee kaiken! Siksi meillä tapellaan. Olisi parempi ilman häntä, Marja-Liisan sanat sattuivat Helmin sydämeen kuin veitsi.
Helmi hiljensi itsensä entisestään, liikkui varovaisesti. Se ei auttanut: äiti löysi aina uuden syyn torua ja rankaista. Jokainen päivä oli pelkkää varpaillaan olemista.
~~~~~~~~~~~~~~
Helmi, mitäs siinä seisoskelet? kuului lempeä ääni selän takaa.
Helmi kääntyi ja näki Vieno Lahtisen, alakerran naapurin. Vieno oli harmaatukka, vähän kumarainen, mutta lämpiminkatseinen nainen, jolla oli kotikutoisissa tohveleissaan villatupsut. Hänellä oli yllään vanhanaikainen kukallinen kotitakki.
Äiti ajoi ulos, Helmi nyyhkäisi.
Joko taas arvosanasta? naapurilta pääsi huokaus. Hän katsoi Helmiä hellästi ja pudisteli päätään. Tuu minun luo, täällä on lämmin. Ei tuolla loskassa voi ketään pitää.
Vieno tarttui Helmiä kädestä, käsi tuntui pehmeältä ja turvalliselta. Vienon asunnossa tuoksui vanilja ja tuore tee, ikkunalaudalla kukkivat punaiset pelargonit.
Istu pöytään, teen sulle voileipiä, Vieno sanoi, laittaen veden kiehumaan. Nyt kerrot, mikä painaa.
Helmi istui pöydän ääreen, kädet täristen ja kurkku kireänä.
Sain vaan ysin Helmi nyyhkäisi. Äiti sanoi minua laiskaksi ja häpeäksi. Ettei hänen tytär saa epäonnistua.
Höpsistä, Vieno sanoi määrätietoisesti leivät voidellen, sinä olet viisas ja sinnikäs lapsi, äitisi ei nyt ymmärrä. Hänellä taitaa olla omat pelkonsa ja murheensa, siksi hän purkaa pahaa oloa sinuun. Haluatko, että puhun hänen kanssaan?
Ei kannata, Helmi pudisti päätään. Se vain pahenisi. Isä voisi auttaa, muttei ole nyt täällä
Vieno silitti Helmiä päästä. Siinä kosketuksessa oli lohtua, kuin lämmin peitto kietoutuisi harteille.
Joskus aikuisillakin on opittavaa. Ehkä isäsi pitäisi tulla takaisin ja jutella äitisi kanssa tosissaan, Vieno ehdotti. Sinun isä rakastaa sinua, sen näkee.
Helmi hymyili varovasti ja otti voileipäpalan vastaan. Siinä maistui juusto ja kinkku, lämmin tee tuoksui koivunlehdeltä ja mintulta.
Isä lupasi tulla lomalla. Mutta äiti sanoo, ettei isä saa sekaantua kasvatukseen. Hänen mukaansa minä olen vain hänen, eikä kukaan muu saa päättää puolestani.
Kasvattaminen ei ole huutamista, Vieno sanoi hiljaa, se on rakastamista ja luottamista. Ehkä äitisi ei vain osaa paremmin vielä. Mutta toivossa on hyvä elää.
Hän mietti hetken ja lisäsi:
Haluatko, että minä kerron Matille, että tarvitset hänen apuaan? Hän tulee varmasti.
Helmi hätkähti, mutta nyökkäsi hiljaa pienen toivon kipinä syttyi rintaan, vaikka ajatus pelotti.
*************************
Kului kaksi viikkoa.
Helmi tuli koulusta ja näki heti, että eteisessä olivat isän saappaat törkeän kuraiset, vähän repeytyneet. Voiko olla? Sydän jyskytti ilosta ja jännityksestä samaan aikaan. Olohuoneesta kuului äidin ja isän äänet, kiivaina:
Et sinä voi vain lähteä, me ollaan perhe! äiti huusi hysteerisesti.
Perhe, jossa lasta pelotellaan ja nöyryytetään ei ole koti, Matti vastasi rauhallisesti mutta päättäväisesti. Olen jutellut opettajille ja Vienolle. Tiedän, mitä Helmi on joutunut kokemaan.
Ei hän tiedä mitään! Helmi valehtelee! äiti vinkaisi.
Sinä olet rikkonut hänen lapsuutensa. Helmi pelkää tulla kotiin tajuatko? Et enää huuda hänelle. Minä pidän siitä huolen.
Jos lähdet, et koskaan näe Helmiä! Marja-Liisa karjaisi.
Kukapa sanoi, että Helmi jäisi sinun luo? Sinä et ole äiti ennen kuin osaat kohdella tytärtäsi oikein.
Silloin Matti tuli eteiseen ja kumartui Helmin tasolle. Hänen katseessaan oli ääretöntä lämpöä, kädet olivat vahvat ja tutut.
Kulta, minä en koskaan jätä sinua. Olen jo päättänyt. Me muutetaan yhdessä.
Hän halasi Helmiä pitkään. Tytön sisällä alkoi herätä tunne, jonka olemassaolon hän oli jo unohtanut tunne turvasta. Hänellä ei ollut edes tarvetta kertoa isälle kaikkea, nyt riitti, että sai olla yhdessä vihdoin turvassa.
Isi, Helmi kuiskasi. Voidaanko me oikeasti muuttaa kahdestaan?
Totta kai, Matti hymyili tavalla, joka karkotti kaikki pilvet. Löysin asunnon tästä läheltä ja sain töitäkin. Kaikki järjestyy, kunhan ollaan yhdessä.
Helmi nyökkäsi itkunsekaisesti. Hänen sisällään kasvoi toivo, joka oli kuin keväinen nurmi. Hän halasi isäänsä lujasti, pelko alkoi sulaa pois.
Kiitos, Helmi kuiskasi. Kiitos että olet siinä.
Matti taputti tytärtään päähän.
Kiitos kun sinä olet olemassa. Teen kaikkeni, että olet onnellinen.
Ulkona sade lakkasi ja aurinko kurkisti pilvien takaa. Helmi katsoi ulos ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ajatteli, että elämässä voisi olla jotain hyvää.
Samassa Marja-Liisa syöksyi olohuoneesta. Hänestä loisti raivo; sanat kihisivät uhkaa.
Vielä saatte katua! Te ette niin vain minusta pääse! Kyllä minä teille vielä näytän!
Matti nosti tytön suojaansa ja sanoi rauhallisesti mutta päättäväisesti:
Istu aloillasi, Marja-Liisa. Me muutamme, ja sinä et enää satuta Helmiä.
Enkö muka! Minä vielä pilaan elämänne! äiti kirkui mutta tytär tunsi isän käden olallaan, ja pelko perääntyi.
Mennään, Helmi, Matti sanoi. Meillä on uusi matka edessä.
Hän sivuutti Marja-Liisan ja sulki oven menneisyyden perässä.
**********************
Helmi ja Matti muuttivat valoisaan pieneen kaksioon läheiseen naapurustoon. Matilla alkoi työmäestä Lappeenrannan rakennusliikkeellä, ja arki sai uuden rauhan. Aamut täyttyivät kahvin ja kardemumman tuoksusta; isä paistoi munakasta ja Helmi leikkasi hedelmiä, yhdessä leipoen ja nauraen. Iltaisin he kävivät kävelyllä sataman puistossa, ruokkivat sorsia, pelasivat Kimbleä ja katsoivat elokuvia vilttiin kääriytyneinä.
Ensimmäistä kertaa Helmi tunsi itsensä kevyeksi ja vapaaksi.
Eräänä aamuna Helmi ojensi isälle päivän kouluvihkon hymyillen:
Katso isi, sain kympin matikasta!
Matti katsoi ylpeänä tytärtään.
Loistavaa, kulta! Näetkö, miten hyvin pärjäät, kun ei tarvitse koko ajan pelätä? Olet upea.
Helmi hymyili, painautui isän olkaan ja tunsi turvan.
Voidaanko mennä joskus eläintarhaan, isi? hän kysyi toiveikkaasti.
Mennään toki, otetaan eväät mukaan. Ja kuvataan yhdessä hymyilevä simpanssi!
Ihanaa! Helmi kikatti ja hänen naurunsa soi kuin kevätpuro.
************************
Sillä välin Marja-Liisa oli yksin tyhjässä kodissa. Hiljaisuus kalvoi, raivo aaltoili hänen sisällään. Hän mietti kostoa, kirjoitti ylös suunnitelmia: voisin yrittää sabotoida Matin työpaikan, lähettää nimettömiä syytöksiä ehkä voisin aiheuttaa vesivahingon heidän uudessa kodissa…
Silloin hänen oma äitinsä, Kaisa, tuli paikalle.
Mitä sinä oikein teet, Marja-Liisa? Kaisa kysyi huolissaan, vilkaisi äkkiä muistiinpanoihin ja hätkähti. Aiotko todella vahingoittaa entistä miestäs ja lastasi? Sinun pitää hakea apua!
He pettivät minut! Kaikki on heidän syytään! Marja-Liisa karjui.
Sinä olet rikkonut oman elämäsi. Ajattele nyt tytärtäsi, Kaisa sanoi hiljaa mutta painokkaasti. Sinulla on selkeitä ongelmia tarvitset apua. Jos et mene itse, varaan ajan puolestasi.
Sillä hetkellä Marja-Liisa romahti, kyyneleet alkoivat valua.
En tiedä, miksi olen näin täpöissä… olen ollut katkera jo vuosia, hän nyyhkytti. Tuntui, että Helmi vei Matin minulta, että hän on syypää kaikkeen huonoon.
Kaisa halasi tytärtään ja silitti tukkaa.
Sinä tarvitset apua, Marja-Liisa. Kaikki voi vielä muuttua kun uskallat pyytää apua.
Marja-Liisa nyökkäsi hiljaa. Ensimmäistä kertaa aikoihin hänestä tuntui, että ehkä kaikki ei ollut kokonaan pilalla.
**************************
Sinä iltana Helmi ja Matti istuivat sohvalla ja katsoivat animaatiota. Tyttö painautui isän kylkeen, kuunteli rauhallista hengitystä ja tunsi lämmön.
Isi, Helmi kysyi hiljaa, voiko äiti muuttua ja oppia joskus rakastamaan minua?
Matti mietti pitkään.
Tiedätkö, ihmiset voivat muuttua. Se vaatii tahtoa ja rohkeutta katsoa peiliin. Äidilläsi on varmasti vaikeaa. Ehkä joku päivä hän ymmärtää. Mutta sinun arvosi ei riipu hänen käytöksestään. Olet upea, kiltti ja viisas. Ja riität ihan sellaisena kuin olet. Minä rakastan sinua aina, Matti hymyili.
Helmin silmät kostuivat mutta nyt ne eivät olleet surusta, vaan ilosta.
Kiitos isi. En ole enää yksin.
Sinulla on minut, ja minä sinut. Ja jos joskus äitisi haluaa yrittää uudestaan, voimme olla valmiita mutta vasta, jos hän oppii kunnioittamaan sinua.
Helmi nyökkäsi ensimmäistä kertaa hän antoi itsensä toivoa.
Isi, saanko pyytää Ainoa kylään huomenna? En ole nähnyt häntä pitkään äiti ei ennen antanut ystävien tulla.
Totta kai. Järjestetään pienet juhlat! Leivotaan pullaa, pelataan lautapelejä ja katsotaan elokuvia.
Ihanaa! Helmi iloitsi, sydämessä tuntui kevyeltä ja uudelta kuin kevään ensimmäinen kukka olisi noussut kinoksen alta.
Elämä kantaa, kun pelko väistyy ja saa olla turvassa rakastetun ihmisen vierellä. Jokaisella on oikeus onneen ja toisinaan pienikin toivo aloittaa muutoksen, jonka voima yltää pitkälle tulevaisuuteen.
