Kun pelko hellittää
Äiti, minä tulin kotiin! huikkasi Aino kovaan ääneen astuessaan sisään kerrostalokolmion eteiseen Helsingissä. Hän laski repun varovasti kenkätelineen viereen ja veti syvään henkeä yrittäen rauhoittaa sydäntä, joka hakkasi kurkussa asti. Hän pelkäsi kotiin paluuta jokaisen koulupäivän jälkeen, koska koskaan ei voinut tietää, millä tuulella äiti olisi.
Huoneiston hiljaisuuden rikkoi äidin terävä, piiskaava ääni:
No, mitähän nyt taas? Onko taas tullut nelonen kokeesta?
Aino säpsähti, tuijotti kuluneita sinisiä tennareitaan eikä uskaltanut nostaa katsettaan. Hän oli vasta kaksitoista, mutta tämä sävy oli jo ehtinyt tulla tutuksi hän kuuli sen harva se päivä. Pelko puristi rintaa ja hiki helmeili kämmenissä, vaikka oli helmikuu ja ulkona pakkasta.
Ei, äiti… Matikasta tuli vaan kahdeksan, Aino kuiskasi yrittäen pitää äänessään rohkeutta, mutta pelko sai sanat tärisemään. Vähän jäi vajaaksi yhdeksästä
Tarja nousi ripeästi olohuoneen siniseltä sohvalla, jossa hän oli selaillut Ilta-Sanomia. Hän harppoi eteiseen, kasvot vääntyneinä vihaiseksi. Kulmat kurtussa, suu tiukkana viivana, silmissä ärtynyt leimu.
Kahdeksan? Oletko tosissasi? Äidin ääni kiristyi ja kaikui rappukäytävään. Mun tytär ei saa kahdeksia! Tajuatko miltä se näyttää muista? Ihan kuin minä olisin huono äiti!
Mä yritin Aino kuiskasi pala kurkussa. Se tehtävä oli vaikea. Tein sitä monta tuntia illalla…
Vai vaikea, Tarja ivasi kylmästi. Taitaa olla kännykässä roikkumista taas! Johan nyt aina sama homma, laiskottaa!
Äiti riuhtaisi repun tytön kädestä ja kippasi tavarat lattialle: vihot lentelivät pitkin eteistä kuin pelästyneet linnut, penaalista levisi kyniä ovenpieleen. Aino jäi liikkumattomana seisomaan, auttamattoman avuttomana ja häpeissään. Hänhän oli yrittänyt luki tehtäviä netistä, kirjasta, kokeili ratkaisuja…
Ilman armoa äiti tuuppasi Aino oven ulkopuolelle:
Tule takaisin vasta kun osaat ratkaista tuon tehtävän! Ja kahdeksia ei enää tule! Ymmärrätkö?
Ovi pamahti kiinni ja sen ääni tuntui viiltävän sielua. Aino jäi rappukäytävään käsissään vain yksi, tahmeista kyyneleistä läikkynyt vihko. Itku valui poskia pitkin, tahrasi matikan vihon kannen tummaksi.
“Miksi aina näin?” hän ajatteli, hivuttautuessaan kylmässä alas portaita, toppatakki jäi eteiseen ja luita paleli. Hän puristi itseään käsivarsista, yrittäen lämmitellä.
Isää hän kaipasi ihan kamalasti. Isä-Juha osasi aina saada äidin rauhoittumaan, naurattaa ja keventää tunnelmaa. Mutta nyt isä oli vuorotöissä Tampereella isolla rakennustyömaalla, soitti joskus iltaisin ja lupasi tulla lomalla käymään mutta nyt hän ei ollut täällä, ja Ainosta tuntui, että yksinäisyys murskasi alleen. Joskus vuosia sitten, kun Aino oli saanut ensimmäisen nelosensa, äiti oli raivonnut niin, että oli jättänyt sormesta punaisen jäljen. Silloin Aino juoksi itkien isän syliin ja isä suuttui puhui äidille ja käski lopettaa, muistutti että arvosanat eivät sido koko elämää. Mutta heti isän työmatkan jälkeen, Tarja veti Ainoan sivuun ja tiukkasi matalalla äänellä:
Jos vielä kerran valitat isälle, niin saat katua. Ymmärrätkö? Et häiritse aikuisten asioilla!
Sen jälkeen Aino oli ollut hiljaa. Hän yritti olla mahdollisimman näkymätön, pelkäsi kotiin paluuta ja tunsi kuin kävelisi jatkuvasti ohutta jäätä, joka voi murtua milloin tahansa.
Kerran Aino siivoili huonettaan kun kuuli äidin puhuvan puhelimessa ystävänsä Kirsin kanssa. Ovi oli raollaan ja hän seisoi varpaillaan oven takana.
Enhän mä edes halunnut lasta, Tarja sanoi kylmästi. Juha halusi perheen… Toivoin että tulisi poika joka olisi lähempänä Juhaa. Mutta tuli Aino… Ja Juha pyörii Ainoan kimpussa, unohtaa mut.
Ootko sä mustasukkainen omalle tyttärellesi? Kirsi kummasteli.
En mustasukkainen, mutta… hän pilaa kaiken! Me riidellään hänen takiaan! Parempi olisi ettei koko tyttöä olisi olemassa…
Sanojen pistot sattui Ainon sisimpään. Hän perääntyi hiljaa, painoi kasvot tyynyyn ja nyyhkytti. Siitä lähtien hän käveli varoen, hiljaa, mutta mikään ei riittänyt. Äiti löysi silti aina uuden aiheen purkaa ärtymystään tytärtään kohtaan.
~~~~~~~~~~~~
Aino? Mikäs sinua täällä käytävässä seisottaa? kuului lämmin ääni takaa.
Aino käännähti. Siinä seisoi naapuri, Aila-täti, alakerran eläkeläinen. Vanhassa villamekossa ja villatohveleissa, harmaat kiharat seesteisillä kasvoilla.
Äiti ajoi ulos… Aino nyyhkäisi ja äänessä kaikui kaikki suru ja loukkaantuminen.
Taasko arvosanojen takia? Aila huokaisi. Hän katsahti lempeästi Ainon itkeneisiin kasvoihin. Tulepa sisälle. Ulkona on koleaa. Sitten vielä vilustut.
Hän tarttui Ainoa kädestä kiinni siinä oli lämpöä ja turvaa. Ailan asunnossa tuoksui vastakeitetty tee ja tuore pulla. Ikkunalaudalla kukki punaisten pelargonioiden rivi.
No istuhan. Ja kerro, mitä tapahtui, Aila laittoi veden kiehumaan ja kaivoi juustoa jääkaapista.
Aino hivutti itsensä pöytään, tuijotti pöytäliinan kirjottuja sinivuokkoja, kädet vapisivat vieläkin.
Sain vaan kahdeksan matikasta… Aino kuiskasi ja itku valtasi hänet uudestaan. Äiti sanoi, että olen hänen häpeäkseen, että olen laiska ja huono.
Höpsis, Aila sanoi napakasti voidellen leipää. Sinä olet fiksu tyttö. Äidilläsi taitaa olla omat huolet, ja hän purkaa niitä sinuun. Haluatko että puhun hänelle?
Älä, siitä tulisi vain pahempaa. Isä varmaan auttaisi, mutta hän ei ole kotona…
Aila silitti Ainon olkapäätä rauhoittavasti. Siitä tuli hyvä olo, kuin lämmin huopa olisi kietaistu ympärille.
Tiedätkö, joskus aikuisiakin pitää vähän ravistella, Aila virkkoi, laskien leikkelevoileipiä lautaselle. Isäsi vois jatkossa puuttua asioihin. Hän selvästi välittää.
Nyt Aino tunsi tulevansa oikeasti kuulluksi. Hän haukkasi voileipää ja hörppäsi kuumaa vadelmateetä. Ololle levisi rauhallinen lämpö.
Isä aikoo tulla lomilla kotiin… Aino sanoi hiljaa. Mutta äiti ei halua, ettei hän puutu kasvatukseen. Hän sanoo että minä olen hänen, ja hän tietää parhaiten.
Aila huokaisi ja istahti vastapäätä.
Kasvattaminen ei tarkoita huutamista ja rangaistuksia, hän sanoi. Se tarkoittaa luottamusta ja kannustusta.
Hetken mietittyään hän lisäsi:
Jospa minä soittaisin Juhalle ja sanoisin, että tarvitset nyt hänen tukeaan? Hän varmasti auttaa sinua, eikö vain?
Aino jäi hiljaiseksi, mutta nyökkäsi. Ajatus siitä, että joku auttaisi, herätti sekä pelkoa että toivoa. Hän puristi mukia käsissään tuntien sen lämmön.
*************************
Kahden viikon päästä tapahtui jotain odottamatonta.
Aino palasi koulusta ja pysähtyi tuulikaappiin. Siinä ne olivat isän tutut, kuraiset talvisaappaat! Isä oli tullut etuajassa! Ainon sydän hypähti hän oli kaivannut isää niin, että oli välillä kääntynyt ihan sykkyrälle ikävästä.
Olohuoneesta kantautui kovaa sananvaihtoa:
Et voi vain lähteä! Me olemme perhe! Tarja huusi epätoivoisella, lähes hysteerisellä äänellä.
Perhe? Juha vastasi väsyneesti mutta päättäväisesti. Onko tämä perhettä, kun omalle lapselle huudetaan ja lytätään jatkuvasti? Olen puhunut opettajille ja Ailalle. Tiedän kaiken, Tarja. Huudot, nuhtelut, kiristykset.
Miten niin tiedät? Valheita se on, mitä se likka päästää!
Tiedän kyllä, miten kohtelet häntä lannistat ja pelottelet. Luuletko että lapsi voi mennä rikki ilman että kukaan huomaa?
Sinä olet pilannut hänet! Elämässä pitää olla kuria!
Mutta ei lapsen mielen kustannuksella, Juha sanoi vakavana. Sinulla ei ole oikeutta enää rikkoa häntä.
Jos lähdet, et saa nähdä häntä enää! Tarja uhkasi.
Ei ole sanottu, että hän jää luoksesi, Juha totesi kylmästi. Minä en anna sinun satuttaa enää lasta.
Hän tuli eteiseen, polvistui Ainon eteen ja otti tämän kädet omiinsa. Niissä oli lämpöä ja turvaa.
Kulta. Minä en jätä sinua koskaan. Minä olen jo miettinyt kaiken valmiiksi.
Isä halasi tytärtään ja Ainosta tuntui, että ensimmäistä kertaa vuosiin hän sai hengittää vapaasti. Hän halusi puhua kaikesta öisistä peloista ja äidin sanoista, siitä ettei häntä toivottu. Mutta nyt oli ihana vain olla siinä samassa tilassa.
Iskä, Aino kuiskasi. Voidaanko me elää kaksin? Ihan rauhassa?
Voidaan, Juha hymyili kirkkaasti. Olen vuokrannut asunnon tästä läheltä. Ja saanut töitä rakennusliikkeestä. Sinä voit käydä tuttua koulua illalla tehdään ruokaa, katsellaan telkkaria ja pelataan pelejä. Sovittu?
Aino nyökkäsi onnen kyynelten halki. Hän halasi isäänsä tiukemmin ja kuin pitkäaikainen piina olisi vähitellen hellittänyt.
Kiitos, Aino kuiskasi. Kiitos että olet.
Juha silitti hänen päätään.
Sinäkin olet minulle tärkein. Teen kaikkeni että olet onnellinen.
Ulkona sade lakkasi ja aamuaurinko pilkisti pilvien raosta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Aino hymyili aidosti tuntien, että edessä on vielä hyvää.
Silloin Tarja ryntäsi oviaukkoon, kasvot kireinä ja vihamielisinä.
Kyllä te vielä kadutte tätä, hän sähisi, ääni täristen raivosta. Kuvitteletteko pääsevänne minusta eroon? Muistakaa, minä vielä kostan! Minä pilaan teidän elämän!
Juha nousi seisomaan Ainon eteen, suojelevana.
Tarja, jätä meidät nyt rauhaan. Tämä asia on päätetty. Me asumme erillään, eikä sinulla ole asiaa enää meille. Se on fakta.
Minä murskaan teidät vielä! Tarja hihitti hysteerisesti. Saatte kontata ja anella armoa!
Aino tarrautui isän hihansuuhun tuntien jälleen tutun lapsuuden kauhun, mutta Juha laski kätensä rauhoittavasti hänen olalleen. Se riitti: pelko väistyi.
Mennään, Aino, hän sanoi hiljaa. Meillä ei ole täällä enää mitään.
Hän otti tytärtä kädestä ja johdatti ulos. Tarja jäi seisomaan ovelle, nyrkit puristettuna, kasvot täynnä vihan epätoivoista vääntymää.
Kuulette minusta vielä! hän kirkaisi perään.
Ovi pamahti kiinni menneisyys jäi taakse. Aino hengitti syvään ja antoi jännityksen valua pois.
**********************
Seuraavat päivät Ainosta ja Juhasta tuntuivat kuin satuna he pääsivät uuteen pieneen, aurinkoiseen asuntoon Töölössä. Seinät olivat raikkaita, ikkunoista näkyi lehmuksia korttelipihalla. Juha sai nopeasti töitä rakennusfirmasta kokemukselle löytyi aina käyttöä.
Aamut alkoivat isän lämpimällä hymyllä ja yhdessä tehdyllä aamiaisella: Aino viipaloi banaania, isä paistoi munakkaan. Tuore kahvi ja kanelipullat täyttivät keittiön tuoksullaan. Iltaisin he kävelivät lähirannassa, katselivat joutsenia ja syöttivät sorsia. Tai kotona pelattiin Kimbleä, katsottiin leffoja, lämpöisessä peitossa.
Eräänä aamuna Aino ojensi matikan vihon hiukan jännittävänä:
Katso, isä… sain matikasta ysin! Hänen äänessään loisti ylpeys ja ilo.
Isä selasi vihkoa, nosti katseensa ja hymyili laajaa, lämmintä hymyä:
Upeaa, tyttö! Noin se sujuu kun ei tarvitse jännittää. Olen niin ylpeä. Olet paras.
Aino halasi isää ei ollut enää pelkoa, ei selittelyjä. Hän tunsi olevansa rakastettu ja turvassa.
Isi, hän kysyi varovasti, pääsisin pian taas Korkeasaareen? Haluaisin nähdä kirahvin ja hauskat apinat
Totta kai, mennään vaikka ensi viikonloppuna! Otetaan eväät ja katsotaan jokainen eläin. Jospa otetaan kuviakin muistoksi.
Jes! Aino nauroi, nauru helisi kuin kevätpuro.
***************************
Sillä välin Tarja harhaili yksin vanhassa kodissa, ajatukset tummina ja itsetuhoa kihisevinä. Kuinka hän voi olla tässä yksin? Hän purki vihkoonsa synkkiä suunnitelmia: kirjoittaa nimettömästi Juhan töihin, järjestää häiriöitä asuntoon, valheellisia ilmiantoja kouluun…
Hän ei huomannut äitinsä, Kertun, ilmestymistä keittiöön.
Tarja, mitä sinä puuhaat? Kerttu kysyi lempeästi, vilkaisi paperia, jonka Tarja kiireesti läimäytti kiinni.
Eikä mitään, Tarja yritti kierrellä. Listaan vain asioita ensi viikolle.
Todellako? Kerttu nappasi vihon ja luki vaikean ilmeen kera. Aiotko ihan tosissasi kostaa omalle perheellesi? Ymmärrätkö, että tuo on sairasta?
He pettivät minut! Tarja huusi, silmät kiiluen. Hän vei lapsen ja kodin!
Sinä olet rikkonut oman perheesi, äiti sanoi matalasti. Sinun pitää saada apua. Ajattelitko jo tytärtäsi ollenkaan?
Pitäisikö mennä psykologille Tarja mutisi.
Todellakin. Jos et mene, minä varaan ajan. Et voi jatkaa näin.
Tarjan voimat romahtivat. Hän valahti tuolille, katse harhaili.
Äiti, mä en tiedä mikä minuun on mennyt. Olen ollut vihainen vuosia… Kateellinen heidän läheisyydelleen…
Kerttu halasi tytärtään.
Tehdään alkuja nyt sinun itsesi, Ainon ja meidän kaikkien tähden. Vielä ei ole myöhäistä hakea apua.
Tarja nyökkäsi hiljaa. Ehkä kaikki ei ollut vielä lopullisesti pilalla.
**************************
Sinä iltana Aino ja Juha istuivat uudella sohvalla katsellen animaatiota. Tytär käpertyi isän syliin ja kuunteli tämän sydämen tasaista lyöntiä. Ulkoa kantautui kevyt sade.
Isi, Aino kysyi hiljaa, voiko äiti vielä joskus muuttua? Voiko hän joskus oppia rakastamaan minua?
Juha mietti tovin, silitti tytärtään.
Ihmiset voivat muuttua jos haluavat… Mutta äidilläsi on nyt vaikeaa ja hän tarvitsee apua. Sinussa ei ole mitään vikaa, vaikka äiti ei aina osaa sitä näyttää. Minä näen, miten upea ja hyvä olet.
Aino huokasi ja painoi pään isän olkapäälle.
Entä jos äiti ei muutu koskaan? Jos hän aina inhoaa minua?
Muista aina, Juha painoi Ainon kättä lempeästi, olet arvokas ja tärkeä, vaikka joku ei sitä näytä. Minulle olet kaikkein rakkain, ja rakastan sinua aina. Meillä on toisemme, ja se riittää.
Tytön silmäkulmaan nousi kyynel ei enää kivusta vaan lämmöstä.
Kiitos, isi. Joskus tuntuu, että maailmassa ei ole ketään muuta kuin sinä…
Rakastan sinua, Juha hymyili. Me ollaan tiimi. Ja jos äiti joskus tahtoo tulla mukaan, hänet otetaan vastaan sitten kun hän osaa kunnioittaa sinua.
Aino nyökkäsi katsellessaan, kuinka piirroshahmot tanssivat iloisesti.
Isi, Aino jatkoi, saanko pyytää Iidaa meille kylään huomenna? Hän kysyi jo monta kertaa, koska saisin kutsua…
Totta kai! Juha vastasi iloisena. Pidetään kunnon kaveripäivä: leivotaan pullaa, katsotaan leffoja ja pelataan pelejä.
Ainon silmät loistivat kuin kevätaurinko.
Ihanaa! Ennen äiti ei antanut, sanoi että se häiritsee läksyjä
Nyt kaikki muuttuu, Juha virnisti. Ystäviä, iloa ja tavallista elämää. Opiskella saa omassa tahdissa tärkeintä on, että voit hyvin.
Aino tunsi, että sisällä avautui jotakin valoisaa ja kevään tuoksuista. Hän uskoi, että tästä vielä tulisi hyvä. Ja niin tuli niin kuin suomalaiseen kevääseen kuuluukin, pelon jälkeen tulee aina lämmittävä aurinko.
Tänä hetkenä ymmärsin: elämässä rohkeimmat teot syntyvät usein siitä hetkestä, kun pelko antaa vihdoin tilaa toivolle ja rakkaudelle. Jokainen ansaitsee lämpöä, hyväksyntää ja uuden alun niin lapsi, aikuinen kuin perhekin.
