Kun palasin kotiin, huomasin oven olevan raollaan. Ensimmäinen ajatus oli, että joku oli murtautunut sisään. Varmaan ovat luulleet, että pidän täällä rahaa tai koruja, mietin.
Minun nimeni on Sirkka Salmela ja olen kuusikymmentäkaksi vuotias. Olen ollut yksin jo viisi vuotta mieheni kuoli, ja aikuisilla lapsillani on omat perheensä, he asuvat eri paikkakunnilla. Niin kauan kuin ei ole pakkasta, asun pienessä mökissäni kaupungin ulkopuolella. Talven tullessa palaan takaisin Helsingin keskustan kaksioon. Mutta heti kun kevätaurinko alkaa lämmittää, siirryn taas mökkiin.
Rakastan maalaiselämää. Täällä saa hengittää puhdasta ilmaa ja hoitaa omaa pientä omenatarhaa. Metsä on aivan lähellä kesällä käyn poimimassa mustikoita ja kantarelleja.
Nyt kuitenkin jouduin lähtemään mökiltä viikon mittaiselle reissulle Jyväskylään hoitamaan asioita. Kun tulin takaisin, näin heti avoimen oven. Ajattelin, että joku oli käynyt sisällä. Ehkä olivat kuvitelleet, että täällä olisi säästöjä tai arvoesineitä, pohdin. Mutta mitään ei ollut rikottu eikä tavaroita siirrelty. Ainoa outo asia oli lautanen pöydällä en koskaan jätä tiskattavaa, varsinkin jos tiedän olevani poissa pidempään.
Silloin tajusin, että joku oli asunut täällä poissa ollessani, ja se suututti minua. Astuin olohuoneeseen, ja näin pikkupojan nukkumassa sohvalla. Kaikki selvisi samassa hetkessä!
Poika heräsi ja katsoi minua unisin silmin. Hän ei yrittänyt lähteä pakoon, vaan istahti ja sanoi:
Anteeksi, että tulin luvatta sisään.
Huomasin, että lapsi oli hyvin hillitty ja kohtelias minua kävi häntä sääliksi.
Kuinka kauan olet ollut täällä? kysyin.
Kaksi päivää.
Onko sinulla nälkä? Mitä olet syönyt?
Minulla oli karjalanpiirakoita. Niitä on vielä vähän jäljellä, haluatko maistaa?
Poika ojensi pienen paperipussin, jossa oli kuivahtaneita piirakoita.
Mikä sinun nimesi on?
Eero.
Minä olen Sirkka. Oletko aivan yksin? Missä vanhempasi ovat?
Äiti jättää minut usein yksin kotiin. Kun hän tulee takaisin, hän on aina huonolla tuulella ja purkaa kaiken minuun. Hän sanoo, että olen hänelle vain taakka, että ilman minua olisi onnellisempi. Kaksi päivää sitten hän taas huusi minulle niinpä karkasin.
Entä, etsitkö hän sinua?
En usko. Olen ennenkin ollut viikkokausia poissa, eikä häntä ole kiinnostanut. Hänelle on varmasti helpompaa ilman minua. Eikä hän koskaan ole ilahtunut, kun palaan.
Selvisi, että poika asui äitinsä kanssa. Äiti vietti aikansa metsästämässä uusia miesystäväehdokkaita, ja välillä oli yötä omien tuttaviensa luona jättäen pojan yksin kotiin.
Sääli valtasi mieleni mutta enhän minä voinut muuta kuin tarjota väliaikaisesti turvaa. Minulle ei eläkeläisenä annettaisi lupaa ottaa häntä virallisesti huostaan, ja Eero ei missään nimessä halunnut lastenkotiin. Tarjosin hänelle ruokaa ja annoin hänen jäädä vielä yhdeksi yöksi, sillä täällä hän oli ainakin turvassa.
En nukkunut sinä yönä, mietin vain pojan kohtaloa. Sitten muistin vanhan ystäväni Marjaana Niemisen, joka työskentelee lastensuojelussa. Soitin hänelle heti aamulla kysyäkseni neuvoa.
Marjaana lupasi auttaa, mutta pyysi malttia. Kolmen viikon päästä sain viimein luvan adoptoida Eeron. Poika oli niin suunnattoman iloinen ja kiitollinen. Hänen äitinsä luopui huoltajuudesta empimättä, kun kuuli, että joku haluaa huolehtia hänen pojastaan.
Nyt elämme täällä kaksin. Eero kertoo kaikille, että olen hänen isoäitinsä. Olen kiitollinen siitä, että elämä antoi minulle uuden lapsenlapsen.
Eero on hyvin fiksu ja utelias, meni tänä syksynä ensimmäiselle luokalle. Opettaja kehuu häntä jatkuvasti. Hän oppi lukemaan nopeasti ja laskee jo sujuvasti matikan tehtäviä.
Olen onnellinen arki tuntuu taas merkitykselliseltä ja tiedän olevani tärkeä jollekin.
