Kun olin lapsi, minulla oli suuri ja valoisa unelma, joka täytti kaikki ajatukseni. Unelmoin siitä, että jonakin päivänä saisin olla isä. Kun vaimoni odotti lastamme, odotin malttamattomana hetkeä, jolloin saisin ottaa oman lapseni syliin. Kun vaimollani alkoivat supistukset, veimme hänet Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Saimme pojan. Onneni oli rajaton.
Iltapäivän lopulla kätilö toi meille vauvan. Hän oli pieni, nenäkin oli soma ja silmät harmaanvihreät. Jäimme kahden. Katselin lastani ensi kertaa pidin vauvaa sylissäni, ja olin varovainen, etten vaan satuttaisi häntä. Käärin hellästi vauvan villapeittoihin; se kesti ehkä kymmenen minuuttia, sillä olin epävarma käsistäni. Jotenkin olin kuvitellut tämän hetken aivan toisenlaiseksi.
Vauva nukkui rauhallisesti. Silitin hänen pikkuisia jalkojaan, käsiään ja vatsaa. Suljin silmäni, painoin hänet rintaani vasten ja nuuhkaisin hänen tuoksuaan. Tunnistin heti tämän ainutlaatuisen vauvantuoksun oman poikani tuoksun.
Yhtäkkiä minuun kuitenkin hiipi outo tunne. Sisäinen rauhani oli poissa ja epävarmuus kasvoi. Vauva ei tuoksunutkaan siltä kuin olin ajatellut. Tuntui kuin pitäisin sylissäni jonkun toisen lasta, vierasta. Mietin, pitäisikö lapsi jättää sänkyyn ja kävellä ulos huoneesta enkä palata sinne enää ikinä. Miten voisin jättää avuttoman vauvan yksin, kun hän tarvitsee apuani ja huolenpitoani? Olin odottanut tätä hetkeä kaksi vuotta, että saisin pitää omaa lastani sylissä.
Osasto tuntui kolkolta ja epämukavalta. Pyysin hoitajaa apuun, kun yritin kääriä lasta huopaan, mutta en osannut. Oli aika syöttää vauvaa, mutta en tiennyt miten toimia. Hän ei suostunut ottamaan rintaa. Vauva avasi silmänsä ja katsoi minua, etsien katsekontaktia, vaikkei vielä kunnolla nähnyt. Tuntui siltä, että poika yritti tunnistaa isäänsä. Kun painoin häntä lähemmäs, hänen pieni kätensä liukui olkapäälleni. Tunsin sen lempeyden ja lämmön. Samassa kaikki epäilykset katosivat.
Poikani nukkui rauhallisesti sylissäni. Unelmani oli toteutunut: olin tullut isäksi.
