Milloin on jo liian myöhäistä
Olen taas tässä, kotini ulko-oven edessä, normi harmaa elementtitalo Itä-Helsingin lähiössä. Pimeys laskeutuu, tuuli heiluttaa hiuksiani, jotka ovat jo osittain irronneet hajanaisesta ponihännästä. Tänään töistä kotiin palatessa ostoskassi painoi mukavasti käsivarressa. Siinä tuntui jotenkin lämmin lupaus arjen kodikkuus, jonka perään olen viime aikoina kovin kaivannut.
Ilta on viileä, neuloskaulukseni tuntuu erityisen pehmeältä ihoa vasten. Nuuhkaisen ilmaa; siinä on syksyn kirpeyttä. Kipistelen kohti alaovea ja painan jo ovikelloa, kun näen Jonin.
Hän seisoo muutaman metrin päässä epävarmana, hermostuneena. Tutut autonavaimet pyörivät sormissa, se sama sininen avaimenperä, jonka joskus ostin hänelle syntymäpäivälahjaksi. Joni näyttää levottomalta; hartiat jännittyneet, katse hakee jotain kasvoiltani, aivan kuin toivoo löytävänsä sieltä vastauksen jo ennen kuin olen edes mitään ehtinyt sanoa.
Sanni, kuuntele minua, jooko… hänen äänensä on oudolla tavalla hiljainen, melkein arka. Hän astuu lähemmäs mutta pysähtyy melkein heti, aivan kuin pelkäisi säikäyttävänsä.
Olen miettinyt paljon. Kokeillaanko vielä? Minä olin väärässä.
Huokaisin hiljaa. Olen kuullut näitä lauseita monta kertaa, eri vaiheissa, silti aina saman lopun päätteeksi. Kauniiden sanojen jälkeen kaikki jatkoi samaa latua vanhat tavat, uudet loukkaukset. Katson häneen rauhallisesti, myös itseni yllättäen tyynenä:
Joni, me olemme puhuneet tästä monta kertaa. En palaa enää.
Hän tulee askeleen lähemmäs, lähes kiinni. Katseessa jotain niin epätoivoista toivoa, että melkein haluan uskoa, tällä kertaa kaikki voisi muuttua.
Mutta katso nyt mihin on ajauduttu! äänessä värinää. Ilman sinua kaikki hajoaa. En pärjää!
Tuijotan hiljaa häntä. Lähimmän katulampun valo piirtää hänen uurteensa tarkasti esille. Ensimmäistä kertaa näen, miten paljon puolessa vuodessa on hänessä muuttunut. Silmien alla tummat varjot, parta sänkeä, jota hän ei ole ehtinyt trimmata aikoihin. Niissä silmissä on uupumusta, jota en muista yhteiseltä viideltätoista vuodelta.
Joni lähestyy vielä, aivan liian lähelle. Äänen sävy on anova:
Aloitetaan alusta. Ostetaan sinulle asunto, se mistä olet puhunut. Ja auto se mistä olet haaveillut. Tule takaisin
Jokin minussa värähtää. Hänen sanoistaan kuuluu aitoa katumusta, toivo välähtää silmäkulmassa kuin syksyn viimeinen aurinko. Mutta tunne haihtuu nopeasti. Mielessäni kelautuu kaikki aiemmat lupaukset kauniita, suuria, mutta koskaan toteutumattomia. Monta kertaa hän on vannonut muuttuvansa, joka kerta kaikki kuitenkin päätyi samaan.
En, Joni, vastaan rauhallisesti. Olen tehnyt päätökseni enkä sitä muuta. Sinä työnsit minut pois. Poljit ylitseni En anna sitä koskaan anteeksi.
Huokaan ja lasken ostoskassin varovasti ulko-oven viereiselle puiselle penkille. Ilta kylmenee nopeasti ja kiedon villakangastakkini tiukemmin ympärille.
Etkö oikeasti ymmärrä, Joni? ääneni on tyyni mutta luja. Kyse ei ole asunnosta tai autosta.
Joni avaa suunsa, muttei ehdi sanoa mitään. Heilautan kättä; hän nyökkää.
Muistatko vielä miten kaikki alkoi? katseeni liukuu hänen editseen kuin katselisin kauas menneisyyteen, sinne missä kaikki oli vielä uutta ja helppoa.
Hiljaisuus. Koko maailma tuntuu pysähtyvän. Viimein jatkan:
Oltiin nuoria ja rakastuneita. Sinä olit rakennusalalla, minä juuri saanut työpaikan alakoulun opettajana. Vuokrattiin pieni yksiö Kalliossa ahdas kuin mikä, mutta me mahduttiin siihen ja oltiin onnellisia. Aina ei riittänyt eurot edes viikonloppuherkkuun, mutta se ei haitannut. Tehtiin yhdessä ruokaa, naurettiin omille kommelluksille, haaveiltiin tulevasta. Haaveiltiin lapsista, perheestä, ensimmäisestä koulupäivästä. Kaikki oli mahdollista.
Joni nyökkää. Kyllä hän muistaa. Ensiasunnon pieni keittiö, nariseva vuodesohva, tippuva hana, jota ei koskaan ehditty korjata. Lattialla syötiin pitsaa pahvilaatikosta, suunniteltiin perhe-elämää uskottiin kaikella sydämellä, että yhdessä selvitään.
Sitten tuli tytöt, ääneni lempeä, mutta vähän surullinen. Ensin Saara, viiden vuoden päästä Maija. Sinä olit niin ylpeä heistä. Muistan kuinka pitelit Saaraa sylissä Naistenklinikalla, jännittyneenä mutta niin onnellisena. Ja kun Maija syntyi, toit valtavan ruusukimpun ja Fazerin suklaakakun, vaikka lääkäri kielsi sokerin.
Hymyilen haikeasti, niin kuin eletystä hyvästä, jota ei enää saa takaisin.
Sitten kaikki muuttui, ääneni kovenee. Rahaa alkoi tulla enemmän, saatiin muutettua isompaan asuntoon, auto alle Kaikki oli erilaista. Sinusta tuli perheen pää, varsinainen “mies talossa”. Minusta taas tuli vaimo, joka “ei tee mitään”. Muistatko, kun tokaisit kerran: “Sä vaan istut kotona, kun mä paiskin duunia niska limassa”? Et nähnyt, että siellä “istumisessa” oli yöt valvottuja lasten sairastaessa, Wilma-viestien purkamista, harrastuksia, siivoamista, ruuanlaittoa Sitä kaikkea, joka sinun mielestäsi ei ollut oikeaa työtä.
Katson Jonia. Hänessä ei ole nyt vihaa, vain väsymystä. Sitä samaa tunnetta, jota olen kantanut liian kauan mukanani yrittäessäni selittää jotain tärkeää, turhaan.
Joni on aikeissa vastata, mutta estän eleelläni. En halua keskeytystä.
Älä keskeytä, sanon tiukemmin. Olen liian pitkään ollut hiljaa ja sietänyt. Sanoit usein, että mä olen aina tyytymätön, että riitelen turhista asioista. Tiedätkö miksi? Yritin saada sinua kuulemaan. Yrittänyt selittää, ettei lapset tarvitse vain uusia leluja ja lomamatkoja, vaan rajoja ja huomiota. Rakkautta ei ole se, että kaikki toiveet täytetään vaan myös se, että opetetaan mikä on oikein ja mikä väärin.
Pysähdyn hetkeksi. Sitten jatkan hitaasti:
Sinä myötäilit aina heidän pyyntöjä. Muistatko kun Saara tuli silmät kyynelissä: “Iskä, haluun uuden iPadin!” ja parin tunnin päästä se oli jo kädessä? Tai kun Maija ei halunnut tehdä läksyjä ja sinä annoit luvan siirtää ne huomiseen, koska “lapsi tarvitsee lepoa”.
Jonin leuka painuu rintaan. Näen kuinka hän muistelee. Hänellä ne hetket olivat rakkautta palkkiota siitä, ettei ollut tarpeeksi kotona. Minä taas olin se ikävä ankkuri arjessa, jonka huolet eivät loppuneet.
Ja kun yritin kasvattaa, sinä huusit, että “pilaan lapset”, jatkan. Sanoit, ettei heidän päälle saa korottaa ääntä, että pitäisi olla lempeä, ei vankilanjohtaja.
Pudistan hitaasti päätäni. En halua olla vihainen, vain olla rehellinen.
Tässä se lopputulos nyt on, katson häntä silmiin. Kahdeksan- ja kolmetoistavuotiaat, jotka eivät osaa siivota, joille ei mikään ole kiellettyä, jotka eivät arvosta mitään, koska kaikkeen on aina päästy helpolla. Ja kun yritän tehdä edes jotain, he juoksevat sinun luo “Iskä, äiti taas tiuskii!” ja sinä puolustat aina heitä. Teit minusta perheemme konnan.
Jätän sanoihini ilmaan roikkumaan tauon. Kuuluu vain autojen hurina Kaisaniemen tiellä ja yksi satunnainen koiran haukahdus.
Joni ei sano mitään. Ehkä vasta nyt hän ymmärtää, etten ollutkaan tyytymätön kiusallani.
Ja sitten se Sanni, jatkan tasaisella, tunteettomalla äänellä. Nuori, kaunis, vailla lapsia ja murheita. Katsoi sinua ihaillen, nyökkäsi kaikelle, ei vaatinut muuta kuin olla kanssasi. Hymyili aina, ei koskaan huomauttanut mistään arjen asioista, ei vaatinut huomiota jääkaapin tyhjyydestä hän oli helppo.
Pidän tauon, annan hänen miettiä. Sitten jatkan:
Sinä uskoit, että se on onnea. Että löydät vihdoin ihmisen, joka ymmärtää sinua. Tuona iltana, kun tytöt nukkuivat, tulit kotiin ja sanoit: “En jaksa enää. Sinä olet aina tyytymätön, huudat vain. En saa tarpeeksi huomiota. Olen löytänyt toisen.”
Joni muistaa liiankin hyvin. Silloin ehkä ensimmäistä kertaa oli muka rehellinen itselleen ja minulle uskoi ansaitsevansa paremman. Häpeämättömästi päätti vain lähteä.
Halusit eroa, äänivärini värähtää mutta terävöityy heti. Sanoit, että tytöt jää minulle, “heidän on parempi sinun kanssasi”. Että “saat nyt vihdoin elää vapaasti”.
Katsoin häntä hiljaa, muistellen hetkeä.
Silloin sanoin: olkoot, tytöt jäävät sinun kanssasi.
Joni muistaa. Hän oli järkyttynyt, piti minua kohtuuttomana. Ei ymmärtänyt, ettei lapset ole este vaan elämä itse. Jos halusi uuden alun, hänen oli opittava vastaamaan seuraamuksista.
Muistan hyvin sen tuomarin ilmeen ja lakoniset sanat Pasilan käräjäsalissa. Joni oli varma, ettei joutuisi ottamaan vastuuta. Hän jakoi mielessään arkea Sonjan kanssa ja maksaisi minulle elatusmaksua. Kaikki muka hallussa.
Kun tuomio tuli, kaikki muuttui. Lapsista tuli hänen vastuunsa.
Ensimmäinen ilta kaksin tyttöjen kanssa: Saaran kova ääni ja Maijan tavaroiden levittämät lelut, valmisruokaa mikrossa. Enää ei voinut paeta töihin tai jättää ratkaisematta. Kaikki jäi hänen harteilleen.
Annan Joni ajatella. Sitten jatkan:
Silloin ymmärsit, mitä on kasvattaa kaksi hemmoteltua tyttöä ilman äidin apua, sanon hiljaa. Näit, mihin minun “ikävät” vaatimukseni pyrkivät. Tytöt eivät totelleet, etkä voinut enää paeta ongelmia.
Vielä pieni tauko. Sitten muistutan:
Muistatko, kun yritit tehdä ruokaa ja poltit padan, kun piti vastata työpuheluihin? Kun tiskit jäivät viikoksi altaaseen? Tai kun Maija sai raivarin, kun et tuonut uusimpia lenkkareita Silloin soitit yöllä paniikissa minulle.
Näen, kuinka hän vajoaa muistoihin: Maija huutaa, Saara irvailee kännykällä ja muutenkin kaikki levällään. Hän joutui ensimmäistä kertaa todella kasvattamaan, mutta kun tuli itkua ja vastustusta, hän antoi aina periksi.
Ja Sonja. Aluksi hän yritti, hymyili, lahjoi tytöt, mutta kun Saara kaatoi mehua hänen takilleen tai Maija kieltäytyi käyttäytymästä, Sonja väistyi. “En ole valmis kasvattamaan toisten lapsia”, hän sanoi. Se oli alkua.
Sonja lähti kolmen kuukauden jälkeen, Joni mutisee lähes kuulumattomasti. Ei halunnut ottaa vastuuta, sanoi ettei tämä ole hänen elämäänsä, ei näin vaikeaa.
Hän katsoo kenkiään. Hiljaisuus tuntuu. Viimein lisää:
Silloin tajusin, että ilman sinua kaikki kaatuu. Tytöt eivät kuuntele, koti on kaaoksessa, töissä en jaksa. Luulin haluavani vapautta, helppoutta. Todellisuudessa jäin loukkuun, jossa jokainen päivä on pieniä vaikeita päätöksiä, enkä enää tiedä miten niiden kanssa elää.
Katson häntä. En tunne ylemmyyttä, vain myötätuntoa. Olen minäkin käynyt tämän läpi.
Tiedätkö mikä on hassuinta? hymyilen ohuelti, ilman ivaa, vain ajatuksissani. Kun jäin yksin, aloin oikeasti hengittää. Siis hengittää, ilman tunnetta että minun harteillani lepää joku tolkuton betonielementti.
Muistan yhä ne ensimmäiset viikot omillani. Sitten jatkan:
Sain uuden työn. Olen nyt koulutussuunnittelija. Autan muita opettajia, suunnittelen opetusta, saan tehdä projekteja, joissa tunnen kehittyväni. Palkka on parempi, ja annan itselleni luvan myös pieniin iloihin, käydä leffassa, joskus syntisen kallista kahvia Töölöntorin kahvilassa.
Vilkaisen pihaa ympärillä, tutut lähiötalot ja keinut, mutta ne eivät ole enää ankeita, ne ovat minun uutta elämääni.
Vuokraan tämän kodin, ja minulla on kaikki mitä tarvitsen. Riittää ruokaan, vaatteisiin, vähän hemmotteluun. Ei enää jatkuvaa kiirettä Prismasta ostoksille, kolmen ruokalajin arki-illallisia, enkä siivoa aikuisten, itsekeskeisten perheenjäsenten jälkiä, jotka luulevat että kodinhoito kuuluu yksin minulle.
Sanani ovat toteavia, eivät hyökkääviä.
Ja tiedätkö minä nukun yöt. En herää siihen, että joku katsoo TikTokia aamuun saakka tai muistaa matikanläksyt keskiyöllä. Elän nyt. Ihan tavallisesti, ilman tunnetta, että minun pitää jatkuvasti todistaa kelpaavani yhdellekään ihmiselle.
Kohtaan hänen katseensa, enkä tunne enää katkeruutta. Olen vain varma siitä, että olen löytänyt oman rauhani.
Joni on hiljaa. Selvästi häkeltynyt siitä, miten suuri ero arjessamme on. Vasta nyt hän ymmärtää, kuinka epätodellisia olivat ne “helpon elämän” unelmat, joita hän tavoitteli. Kaikki, mitä hän kaipasi, oli ollut tässä niissä arjen pienissä teoissa, joita minä tarjosin meille kaikille.
Hän muistelee, miten keitin hänelle kahvin joka aamu, vaikka olin itse kiireessä, miten keräsin likaiset astiat, kuuntelin tyttöjen murheet koulusta. Se kaikki oli ollut rakkautta, ei taakaksi tarkoitettua.
Pyydän sinua palaamaan, en vain siksi että tämä on vaikeaa, hän sanoo hiljaa. Vaan koska olen tajunnut, etten osaa elää ilman sinua. Rakastan sinua, Sanni.
Sanojen takana on väreilyä, niiden sanominen sattuu. Tuntuu, että hän vasta nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan katsoo peiliin ja näkee itsensä sekä minut.
Katson häntä pitkään, punnitsen hiljaa hänen sanojaan, mietin onko tämä vain yritystä päästä takaisin helpompaan arkeen.
Lopulta nostan ostoskassin penkiltä ja sanon hiljaa:
Olen iloinen, että ymmärsit. Mutta en palaa enää. En ole enää se sama Sanni. Sinunkin täytyy muuttua paitsi minun takiani, myös tyttöjen takia. He tarvitsevat sinua oikeasti, ei automaattina joka toteuttaa toiveet.
Tämä ei ole enää uhmaa, se on pelkkä tosiasia.
Joni haluaa sanoa jotain, jatkaa keskustelua mutta minä jo kuljen kohti oviani.
Sanni! hän huudahtaa viime hetkellä vailla sanoja.
Pysähdyn portaikon ovella, en käänny.
Maksa elatusapu kuten ennenkin. Ja käykää tyttöjen kanssa vaikka kerran viikossa yhdessä niin on parempi kaikille.
Sanon tämän rauhallisesti, käännyn ja astun rappuun. Jäätävä tuuli kulkee läpi takin, mutten tunne kylmää. Seison hetken portaikossa. Jonin hahmo jää seisomaan pihavalojen alle.
Päässä pyörivät hänen sanansa, meidän menneisyytemme, kaikki ne sirpaleiksi hajonneet vuodet. Näen vielä mielessäni tyttöjen lapsuuden, meidän yhteisen arjen hajanaiset, arkipäiväiset muistot, jotka näyttävät nyt niin arvokkailta.
Silloin mieleeni hiipii kirkkaana, ilman katkeruutta: hän menetti enemmän kuin vain vaimon. Hän menetti sen ihmisen, joka kantoi kodin, piti suuntaa ja oli valmis rakastamaan häntä, ei täydellisenä, vaan juuri sellaisena kuin hän oli.
