Lapsena kuvittelin, että aikuisuus olisi vapauden aikaa: saisin syödä mitä haluan, mennä nukkumaan milloin vain ja lähteä ulos kysymättä keneltäkään. Nyt naureskelen sille pienelle, naiiville itselleni. Totuus iski vasten kasvoja silloin kun muutin omaan asuntoon Helsingin keskustan lähellä. Siivoaminen, ruoanlaitto, vuokra, laskut, kaupassa käynti kaikki piti hoitaa yhdellä palkalla, joka juuri ja juuri riitti. Ajattelin, että vapaus tarkoittaa illallisen valitsemista. En tiennyt, että se tarkoittaa sen laskemista, riittävätkö rahat sekä riisille että saippualle.
Yhtenä aamuna tajusin, etten ollut viikkoihin istahtanut rauhassa aamupalalle. Nousin, kävin suihkussa, petasin sängyn kiireellä ja juoksin pysäkille ehtiäkseni bussille. Matkalla muistui mieleen, että unohtunut työmeili odottaa vastausta, nettilasku pitää maksaa ennen perjantaita, ja kortti on melkein limitissä. Aikuisten vapaus olikin vain lista hoidettavia asioita eikä haaveitteni toteutunut unelma.
Kun lopulta pääsin kotiin, väsymys valui päälle kuin painava peitto. Avasin jääkaapin, toivoen siellä olevan jotakin, joka valmistuisi itsestään mutta ei, taas piti pestä, pilkkoa, kokata, ja lopuksi taas tiskata. Usein söin iltaisin vain ruisleipää ja juustoa, jotta välttyisin paistinpannun pesulta. Silti en rentoutunut, koska mielessä pyöri: veden lasku on korkea, kylpyhuoneen hana vuotaa, aamulla jätetyt vaatteet haisevat, kun unohdin laittaa ne kuivumaan.
Ystävät ehdottivat: “Tavataan!” Mutta joka kerta, kun yritimme sopia, jollakin oli aina jokin este: joku oli ylitöissä, toinen hoiti sairasta läheistä, kolmas rahapulassa, neljäs vain uupunut. Nuorena näimme toisiamme melkein päivittäin; aikuisina saattoi kulua kuukausi tapaamatta. Kun viimein istuimme yhdessä, keskustelut pyörivät väsymyksen, laskujen ja selkäkipujen ympärillä. Olimme nuoria, mutta kuulostimme mummoilta.
Tuskallisinta oli huomata, ettei oikeaa lepoa ole. Viikonloputkin muuttuvat tehtävälistoiksi: pyykit, siivous, uuden viikon suunnittelu, ostokset, jonkin hajonneen korjaaminen. Eräänä lauantaina huomasin itkeväni, kun pesin lattiaa ja ajattelin: “Jopa levätessä en lepää.” Lapsena kutsuin tätä vapautta, mutta nyt teen itse kaiken sen, minkä aikuiset lapsena hoitivat puolestani eikä kukaan enää auttanut.
Työ ei ollut sitä, mitä odotin. Luulin, että siitä saisi tyydytystä. En tiennyt, että se tarkoittaa hymyilemistä, vaikka ei huvittaisi, typerien kommenttien sietämistä, alati muuttuvien tavoitteiden tavoittelemista ja palkasta ison osan katoamista kuluisiin, joita en edes voi nähdä. Eräänä päivänä laskin, ostanko lounasta vai säästänkö rahat HSL:n kuukausikorttiin. Sellaista ei kukaan selitä lapsille. Kukaan ei kerro, että aikuisuus on tauoton sarja päänsisäisiä laskutoimituksia.
Luulin, että aikuisuus merkitsee vapautta. Todellisuudessa se on outo tasapaino väsymyksen, vastuuden ja pienten, lyhyiden rauhan hetkien välillä.
