Kun olin lapsi, haaveilin aikuisuudesta. Ajattelin, että silloin saisin tehdä mitä huvittaa: syödä mitä mieleni tekee, mennä nukkumaan milloin haluan ja lähteä ulos kyselemättä keneltäkään lupaa. Nyt hymyilen itsekseni muistellessani tuota pientä, hyväuskoista minääni. Todellisuus iski vasten kasvoja sinä päivänä, kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni Helsingin Kallioon: siivoamista, ruoanlaittoa, vuokran maksua, laskuja, kaupassa käyntiä Kaikki piti selvittää yhdellä palkalla, joka riitti juuri ja juuri. Luulin, että vapaus tarkoittaa sitä, että saan päättää mitä syön illalliseksi. En tiennyt, että se tarkoittaisi jatkuvaa laskemista, riittävätkö rahat sekä riisiin että saippuaan seuraavalla viikolla.
Yhtenä päivänä huomasin, etten ollut istunut rauhassa aamupalalle moneen viikkoon. Nousin ylös, kävin pikaisesti suihkussa, petasin sängyn nopeasti ja juoksin pysäkille, ettei bussi menisi nenän edestä. Matkalla muistin, etten ollut vastannut työmeiliin, että nettilasku pitää maksaa viimeistään perjantaina ja että pankkikortin saldo oli melkein nollissa. Aikuisten vapaus oli kääntynyt ainoastaan loputtomaksi tehtävälistaksi ei suinkaan unelmien täyttymykseksi.
Kun viimein pääsin kotiin illalla, väsymys vyöryi päälle kuin märkä peitto. Avasin jääkaapin toivoen, että siellä odottaisi jotain valmista ruokaa. Mutta ei täytyi pestä, pilkkoa, laittaa ruokaa, ja sitten taas tiskata. Usein tyydyin ruisleipään ja juustoon, ettei tarvitsisi koskea paistinpannuun. Mutta en silloinkaan ehtinyt levätä, kun mielessä pyöri vain, että vesilasku oli korkea, kylpyhuoneessa taisi olla vuoto, ja pyykit alkoivat jo haista unohtuessaan koneeseen aamulla.
Ystäväni ehdottivat tapaamista. Mutta joka kerta kun yritimme järjestää menoa, jokaisella oli omat kiireensä: joku teki ylitöitä, toinen hoiti sairasta sukulaista, kolmas oli rahapulassa ja neljäs oli pelkästään ihan poikki. Nuorena näimme melkein joka päivä; aikuisena saattoi mennä kuukausi eikä nähty kertaakaan. Ja kun lopulta istuimme saman pöydän ääreen, juttelimme vain väsymyksestä, laskuista ja selkäkivuista. Olimme nuoria, mutta kuulostimme vanhukselta.
Kaikkein raskainta oli ymmärtää, ettei taukoa arjesta oikeastaan ole. Viikonloputkin olivat yhtä listaa: pyykit, siivous, seuraavan viikon suunnittelu, kauppareissut, jonkun rikki menneen tavaran korjaaminen. Eräänä lauantaina itkin mopin varressa, kun tajusin: En lepää edes silloinkaan kun lepään. Lapsena kutsuin tätä vapaudeksi, mutta todellisuudessa aloin vain tehdä kaiken sen, minkä aikuiset aikoinaan tekivät puolestani mutta nyt ei ollut enää ketään auttamassa.
Eikä työ ollut sitä, mitä odotin. Luulin, että työnteko toisi tyytyväisyyttä. En ymmärtänyt, että siihen kuului hymyily, vaikka sisällä ei hymyilyttänyt, typerien kommenttien kestämistä, alati muuttuvien tavoitteiden jahtaamista, ja sitä, että iso osa kuukausipalkasta katosi asioihin, joista ei nähnyt juuri mitään jälkeä. Yhtenä päivänä laskin, söisinkö lounaalla lämpimän ruoan vai jättäisinkö rahat HSL:n matkakorttiin. Kukaan ei kerro lapselle, että aikuisuus on loputonta laskelmointia ja pieniä kompromisseja.
Luulin, että aikuisuus olisi vapautta. Mutta todellisuudessa se on erikoinen sekoitus väsymystä, vastuuta ja satunnaisia, pieniä hetkiä rauhaa.
