Sanotaan, että kodin sielu tunnistetaan sen asukkaiden äänistä. Minulle oman kotini musiikki on aina ollut klak-klak Oton kynsien rytmi parketilla ja hänen raskas hengityksensä, kun hän lepäsi sängyn vieressä. Otto, 60-kiloinen tanskandoggi, ei ollut vain koira; hän oli vaimoni Riikan viimeinen toive. Ennen kuin Riikka nukkui pois, vannoin hänelle, että pidämme huolta toisistamme.
Kun heräsin koomasta sen onnettomuuden jälkeen, joka melkein vei minut mennessään, etsin intensiiviosastolla hämärässä ensin Oton muistoa en siskoani Kaarinaa, vaan sitä tutun karvaisen ystävän läsnäoloa.
O-o-tto? sain tuskin sanottua letkujen keskeltä. Otto on pihalla, odottamassa sua, lepää vain, Kaarina vastasi ja hymyili sellaista hymyä, jonka nyt tiedän olleen korppikotkan hymy.
Kun pääsin sairaalasta kotiin taloon, jonka olin ostanut vuosien työn ja surun tuloksena muutin sisään kyynärsauvojen tuella, jotka muistuttivat minua hauraudestani. Mutta heti ovella hiljaisuus iski kuin toinen kuorma-auto. Ei haukahdusta, ei 60-kiloista heiluttajaa. Ei mitään.
Pihalla, joka oli ennen täynnä kuoppia ja purtuja leluja, kaikki oli liian siistiä. Kuin halvan puutarhalehden kuvissa. Terassilla Kaarina ja Mikael kilistivät viinilasia minun viiniäni.
Missä Otto on? ääneni kuulosti soralta, joka rapsuttaa lattiaa.
Kaarina huokaisi turhan dramatisoidusti, mikä sai minut voimaan pahoin. Voi surku… Otto muuttui aggressiiviseksi, ikävöi Riikkaa niin, että meni sekaisin. Yhtenä päivänä se hyppäsi aidan yli ja katosi. Mikael etsi sitä pitkään, vai mitä rakas?
Mikael nyökkäsi, katse viinilasissa. Niin, harmi juttu. Mutta hyvä puoli on se, että nyt voit toipua rauhassa. Ei karvaa, ei eläimen hajua, ei sotkua. Me ajatellaan, että laitetaan uima-allas siihen kohtaan, missä Otto kaivoi. Perhettä varten, tiedäthän.
Sinä yönä tyhjyys sydämessäni oli suurempi kuin murtumat jaloissani. Kävin katsomassa vanhaa naapuria, Rouva Lehtosta, joka katsoi minua aina lempeästi mutta surullisesti.
“Jussi eivät he oikeasti etsineet Ottoa”, hän sanoi, ojentaen minulle muistitikun, jolla oli valvontakameran videot. Siskosi sanoi, että niin iso koira oli ‘ruma’ taloon, jonka he luulivat jo omistavansa.
Videolla näin kohtauksen, joka jäi mieleeni ikuisesti: Mikael raahasi Ottoa pannasta. Otto, minun jalo jättiläiseni, vastusteli ja katsoi ikkunaani, ulisi hiljaa, mikä videolla ei kuulunut, mutta tunsin sen luissani. He heittivät hänet kuorma-autoon kuin roskan. Jättivät vanhalle tielle Oton, joka tunsi vain maton lämmön ja lempeän silittelyn.
Löysin Oton löytöeläinkodista Helsingin laidalla. Hän oli laiha; kylkiluut kuin surullisen pianon koskettimet, jalka paketissa. Kun Otto näki minut, hän ei ponnahtanut hän ryömi luokseni, laski pään syliini ja huokaisi kuin sanoen: Miksi kestit näin kauan?
Silloin se Jussi, joka uskoi perheeseen, kuoli. Syntyi mies, joka oppi, että veri vain tahraa. Lojaalius taas on pyhä sopimus.
En ottanut Ottoa heti kotiin. Jätin hänet eläinlääkäriasemalle kuntoutumaan. Minulla oli edessä toisenlaista “puhdistusta”.
Sunnuntaina Kaarina ja Mikael järjestivät grillijuhlat. He olivat kutsuneet kaikki hyvät ystävänsä esittelemään taloa, jonka luulivat perineensä. Uima-altaan paikka oli kalkittu nurmelle.
Saavuin puutarhaan. Hiljaisuus leijui ympärilläni. Jussi! Kaarina huusi. Et kertonut, että tulet! Me juhlimme uutta elämääsi.
“Olette oikeassa, sanoin, istuin vaivalloisesti mutta kylmän rauhallisena. “Juhlitaan minä tein päätöksen talosta.
Mikaelin silmissä kiilsi ahneus, kuin matelijalla. Ai vai? Laitatko meidät kirjoihin? Me hoidettiin tätä taloa silloin kun olit poissa.
He hoitivat taloa, mutta unohtivat pitää huolta siitä, mikä minulle oli tärkeintä. Laitoin pöydälle kansion. Tässä on video, jossa raahaatte Ottoa. Ja tässä eläinlääkärin lausunto hänen kuivumisestaan.
Kaarina kalpeni. Se oli sinun parhaaksi, Jussi
Älä puhu. Kuuntele, sanoin. “Tänä aamuna kirjoitin lahjakirjan: talo ja maa siirtyvät Eläinten suojeluliitto Arkin omistukseen, elinikäisellä käyttöoikeudella, sanoin.
Mitä? Mikael huusi. Oletko seonnut? Tämä talo maksaa maltaita!
Minulle se ei maksa mitään, jos siinä ei ole rakkautta, jatkoin sarkastisesti hymyillen. Sopimus on selvä: voin asua täällä elämäni loppuun, mutta omistaja on eläinkoti. Ja osana sopimusta, huomenna klo 8, piha muuttuu suurikokoisten koirien kuntoutuskeskukseksi.
Katsoin siskoa, joka oli pyörtyä. Kaksikymmentä koiraa tulee, Kaarina. Kaksikymmentä Ottoa, karvaisia, haisevia ja haukkuvia. Koska olette vain vieraita eli teknisesti vuokrattomia asukkaita annan teille kaksi tuntia aikaa lähteä ennen kuin vapaaehtoiset ja koirien häkit saapuvat autot pihassa.
Minä olen sinun siskosi! Et voi heittää minua kadulle koiran takia! hän huusi.
“Täytit perheeni jäsenen polun pimeydellä, annoit hänen kuolla yksin”, nousin sauvojen avulla, vahvempana kuin koskaan. Et jättänyt minua ilman koiraa. Näytit minulle, ketkä olivat todellisia eläimiä tässä talossa.
He lähtivät kyynelissä ja haistattelun saattelemana, laukut mukanaan kohti tulevaisuutta, jossa vuokraa ei ehkä löydy. Heidän ystävänsä poistuivat vaivihkaa.
Nyt pihalla ei ole lasista uima-allasta. Siellä on koiraesteitä, tallattua nurmikkoa ja iloisia haukkuja, jotka ovat palauttaneet talon elämän. Otto nukkuu vierelläni, ja kerää voimia ja luottamusta.
Joskus ihmiset kysyvät, olinko julma omalle perheelleni. Silloin silitän Oton samettisia korvia ja vastaan:
Perhe ei ole se, joka jakaa DNA:n. Perhe on se, joka ei jätä sinua yksin, kun elämä on pimeimmillään.Otto kohottaa päätään ja katsoo minua niillä suurilla, uskollisilla silmillään, jotka tuntevat surun, mutta tietävät toivon palaavan. Ulkona uusi koiralauma haukkuu vapauden riemua niiden ääni sulautuu Oton parketilla kaikuvien askelten kanssa, ja tiedän: talo ei enää ole hiljainen.
Aamulla pihalla juoksee villejä tassuja, naurua, elämää. Ajattelen Riikkaa ja hetkeä, jolloin vannoin pitäväni huolta tästä kaikesta. Kiitos Otto, kiitos siitä, että opetit mitä lojaalius tarkoittaa ja että sielut, jotka rakastavat ehdoitta, jättävät jäljen, jota kukaan ei voi riistää.
Talon ovella istuu uusi ystävä, ja Otto nuuhkii hymyillen vierelläni. Suluissa sydämessäni ja tässä kodissa on aina tilaa sille, joka palaa takaisin.
Aurinko nousee, ja tiedän viimein: en enää koskaan menetä kotini sielua.
