Sanotaan, että kodin sielu tunnistaa sen asukkaan äänistä. Omassa kodissani musiikkia on aina ollut Otso-koirani kynsien naputus parketilla ja sen raskas hengitys sängyn vieressä. Otso, 60-kiloinen suomalainen mastiffi, ei ollut vain koira hän oli viimeinen muisto vaimostani Saara, joka pyysi minua ennen kuolemaansa lupaamaan, että pitäisin huolen toisistamme.
Kun heräsin koomasta sen onnettomuuden jälkeen, ensimmäinen asia, jonka yritin hahmottaa intensiiviosaston puolihämärässä, ei ollut siskoni Tuuli käsissä, vaan kaipuu koirani läsnäoloon.
Otso? kakistin letkujeni lomasta. Rauhoitu, Matti, Tuuli vastasi täydellisellä hymyllä, hymyllä jonka myöhemmin ymmärsin kuuluvan korpille, joka odottaa saaliin kylmenemistä.
Kotiin päästyäni omakotitaloon, jonka maksoin vuosien surulla ja työllä puoliapuna kainalosauvojen varassa, hiljaisuus iski minuun kuin toisen kerran rekka. Ei haukkua. Ei jättimäistä tönäisyä lattialla. Ei mitään.
Piha, joka ennen oli täynnä koloja ja purtuja leluja, oli puhdas suorastaan kiiltävän siisti. Näytti halvalta puutarhalehden mainokselta. Terassilla Tuuli ja Pekka kilistelivät viinilaseja. Omia viinejäni.
Missä hän on? ääneni oli karkeaa hiekkaa.
Tuuli huokaisi niin teatraalisesti, että oksat pois. Voi Matti, tragedia Otso villiintyi. Se kaipasi Saaraa niin paljon, että menetti järkensä. Kerran se vain hyppäsi aidan yli eikä palannut. Pekka etsi sitä monta päivää, eikö niin?
Pekka nyökkäsi, mutta ei katsonut silmiin, tuijotti viinilasia. Harmi. Mutta ajattele, Matti nyt voit vaan levätä. Ei karvaa, ei koiran hajua, ei sotkua. Ajattelimme laittaa uima-altaan siihen, missä koira kaivoi. Perheen iloksi.
Sinä yönä tyhjyys rinnassani sattui enemmän kuin murtuneet luut. Kävin moikkaamassa naapuri Elviiran, joka katsoi minua aina lempeän surullisesti.
Matti eivät he etsineet, hän sanoi ja antoi minulle muistitikun, jolla oli pihakameroiden tallenteet. Siskosi kertoi, ettei noin iso koira ollut sopiva kotiin, jota he pitivät jo omanaan.
Videolla näin kohtauksen, joka jäi kiduttamaan minua elämäni loppuun asti: Pekka raahaa Otsoa kaulapannasta. Koira, uljas ystäväni, vastusteli ja tuijotti sänkyni ikkunaa, vinkuen kaihoisasti, ääntä jota video ei tallentanut mutta minä tunsin luissani. He heittivät hänet vanhaan pakettiautoon kuin jätteet. Veivät Otson kauas, tielle, koiran, joka tunsi vain maton lämmön ja ystävän kosketuksen.
Löysin Otson kaupungin eläinsuojasta. Hän oli laihtunut, kylkiluut kuin surullisen pianon koskettimet, toinen jalka sidottu. Kun Otso näki minut, ei hypännyt vaan ryömi viereeni ja laski päänsä syliini, huokaisi kuin olisi sanonut: Miksi kesti niin kauan?
Sinä päivänä se Matti, joka uskoi perheeseen, kuoli. Syntyi mies, joka ymmärsi, että veri vain tahraa, mutta uskollisuus on pyhä sopimus.
En ottanut Otsoa heti kotiin. Jätin hänet klinikalle toipumaan. Minulla oli toinen siivous tehtävänä.
Sunnuntaina Tuuli ja Pekka järjestivät grillibileet, kutsuivat hienon porukan esittelemään taloa, jonka he jo uskoivat saaneensa. Uima-altaan reunat oli piirretty kalkilla nurmikolle.
Astuin pihalle. Hiljaisuus täytti tilan. Matti! huusi Tuuli. Emme tienneet tulostasi! Viettämme uutta elämääsi!
Totta, sanoin ja istuin, vaikka se sattui, mutta jäätävän rauhallisesti. Juhlitaan. Olen päättänyt talon kohtalosta.
Pekan silmät leiskuivat himosta. Ai? Meidät talonkirjoihin? Mehän hoidimme tätä taloa kun sinä olit poissa.
Te huolehditte talosta, mutta unohditte sen, mitä rakastin eniten. Heitin pöydälle kansion. Tässä on video teidän raahaamassa Otsoa, ja tässä eläinlääkärin lausunto sen kuivumisesta.
Tuuli muuttui harmaaksi. Se oli sinun parhaaksesi, Matti
Hiljaa. Keskeytin. Kuulkaa: tänään allekirjoitin lahjakirjan elinikäisestä käyttöoikeudesta. Lahjoitin talon laillisesti Eläinten Suojeluyhdistykselle.
Mitä?! Pekka karjaisi. Oletko hullu! Tämä talo maksaa omaisuuden!
Ei maksa mitään, jos siinä ei ole rakkautta, jatkoin sarkastisella hymyllä. Sopimus on yksinkertainen: voin asua täällä, kunnes kuolen, mutta talon omistaa eläinsuoja. Ja huomenna klo 8 piha muuttuu isojen koirien kuntoutumiskeskukseksi.
Katsoin siskoani, joka oli pyörtymäisillään. Kaksikymmentä koiraa tulee, Tuuli. Kaksikymmentä Otson kaltaista, täynnä karvaa, koiran hajua ja haukkuja. Koska te olette vieraita käytännössä luvattomia asukkaita teillä on kaksi tuntia aikaa lähteä ennen kuin vapaaehtoiset ja koirat saapuvat.
Olen siskosi! Et voi jättää minua kadulle koiran vuoksi! hän huusi.
Sinä jätit perheenjäsenen yksin kuolemaan pimeällä tiellä, nousin muistaen Sauvan tuen, vahvempana kuin koskaan. Et jättänyt minua ilman koiraa näytit minulle, ketkä ovat oikeat eläimet tässä talossa.
Niin he lähtivät, raivoissaan ja kyynelissä, matkalaukut reppuselässä kohti vuokramarkkinaa, jota eivät voineet maksaa, ystävänsä häveten.
Nyt pihalla ei ole lasialtaita. Siellä on esteitä, tallattua nurmikkoa, onnellisten tassujen jälkiä ja haukkujen kuoro, joka herättää kotini seinät. Otso nukkuu vieressäni, kerää lihasta, luottamusta ja toivoa.
Joskus minulta kysytään, onko veri edes perhettä. Katson heitä, silitän koirani samettikorvia ja vastaan:
Perhe ei ole se, joka jakaa DNA:n perhe on se, joka ei jätä sinua, kun maailma menee pimeäksi.Niinä varhaisina aamuina, kun aurinko nousee koirien haukkujen saattelemana ja lattia tärisee kavioiden töminästä, koti tuntuu jälleen hengittävältä täynnä elämää, kiitollisuutta ja anteeksiantoa, joka ei kysy menneitä. Otso nostaa päätään ja painaa nenänsä käteeni, aivan kuten Saara teki silloin kun olin heikko. Ymmärrän, että surusta voi kasvaa paikka, jossa jokainen muisto muuttuu kanssamatkustajaksi ja jokainen tassun jälki uuden alun lupaukseksi.
En enää pelkää hiljaisuutta, en menetyksen painoa. Tämä talo kantaa niiden ääntä, jotka eivät koskaan luovuta. Ja kun ilta laskee pihan ylle ja jokainen koira asettuu aloilleen, tiedän, että olen vihdoinkin kotona.
