Kun täytin kolmekymmentä, olin juuri se nainen, josta kaikki sanoivat: Sinullahan on koko maailma avoinna! Hyvä sihteerin homma, oma vuokrakämppä Vallilassa, reissasin milloin huvitti ja viikonloppuisin kävin kavereiden kanssa syömässä, leffassa tai muuten vaan tanssimassa jossain Hämeentiellä.
Silloin tapailin miestäIiroajo melkein viisi vuotta. Mutta aina kun hän mainitsi ehkä joskus lapsia, minulla meni väreet selkää pitkin. Sanoin, etten näe itseäni räkäisten vaippojen ja valvottujen öiden keskellä. Iiro vaihtoi nopeasti puheenaihetta. Olin ihan eri maailmassa: keskityin säästöihin, uuteen tutkintoon, uran nostamiseen ja citymatkoihin. En äitiyteen.
37-vuotiaana kohtasin uuden miehen, Mikon, jonka kanssa kuvittelin, että tästä voisi tulla jotain vakavaa. Mutta Mikolla oli jo lapsi aiemmasta suhteestaja minun mielestä se oli ihan liian iso vastuu. Sitten kun hän ehdotti yhteenmuuttoa ja kertoi, että haluaisi vielä joskus lisää lapsia, niin minulle tuli kiire. Lähdin vain kävelemään, lopetin vastaamisen viesteihin kunnes Mikko ymmärsi.
Muistan, kun siskoni Marja sanoi: Tulet vielä katumaan kun päästit reilun miehen menemään vain koska et halunnut olla äiti. Naureskelin ja pidin häntä dramaattisena.
Neljäviitosena painoin uran huipulla. Sain ylennyksen, palkka oli hyvä (tuli melkein neljätuhatta euroa kuussa!), reppureissasin Euroopassa, ostin ekan autoni (hieman ruosteisen Toyota Corollan) ja maalasin itse koko mökin Punkaharjulla. Olin itsestäni aika hiton ylpeä.
Silti, kun juhlistin onnistumisia, katselin kavereitaheidän lapsensa päiväkodista koulukisoihin ja balettiesityksiin. Ajattelin: Hyvä luoja, mikä härdelli en kestäisi tuollaista sirkusta. Olin vakuuttunut, että elämäni oli paljon rauhallisempaa.
52-vuotiaana siskoni sairastui vakavasti ja hänelle jouduttiin tehdä leikkaus. Hänen lapsensa olivat koko ajan mukanasyötti, pesi, hoiti paperit, haki kyydit. Minä tunsin itseni täysin hyödyttömäksi.
Jos vastaava olisi tapahtunut minulleen tiedä kenelle soittaisin. Istuin sairaalan aulassa ja ekaa kertaa mietin: Jos joskus olenkin itse tässä? Tuleeko kukaan paikalle?
Ensimmäinen katumuksen siemen putkahti. Pieni, hiljainenmutta kyllä se tuli.
60-vuotiaana menetin äitini. Silloin romahdus iski: lääkäripaperit, hautajaiset, järjestelyt, laskut, kämpän tyhjennys kävi minun kontolle. Siskon lapset auttoivat, mutta heillä oli tietenkin omat lapsensa, kodit ja velvollisuutensa.
Kun sinä iltana nukuin yksin muovipussien vieressä, kaikki äidin vanhat vaatteet ympärillä, tajusin ensimmäistä kertaa rehellisesti sen, mitä en halunnut nähdäkään: ei ollut ketään, joka olisi minusta tarvitseva. Ei ollut ketään, joka minun apuuni tukeutuisi. Ei ollut ketään, joka katkaisisi hiljaisuuden.
Ensimmäistä kertaa ajattelin: Ehkä olisin sittenkin ollut ihan kelpo äiti.
Sunnuntait alkoivat olla hankalia. Siskot kokoontuvat lapsineen, vävyineen ja miniöineentalo tursuaa naurua, puhetta, kahvikuppeja ja elämää. Minä istun hiljaa tuolilla, kyllä näkyvillä, mutta sivussa, koska minulla ei ole roolia tässä järjestelmässä. Olen täti, siskokoskaan en äiti.
Joulu on vielä pahempaa. Kaikki sumplivat joulupäiviä suvun kesken. Minä olen se, joka tulee kylään. En koskaan järjestä. En ole kenenkään universumin keskipiste.
Nyt, 67-vuotiaana, nousen yksin, syön yksin, ostan yksin, maksan laskut yksin. Se ei ole mikään tragedia. Se on fakta.
Jos tulee paha olo, soitan tilataksin, lähden yksin Peijakseen ja istun odotushuoneessa käsilaukku polvellailman että kukaan kyselee jaksamistani. Jos tulee suru, ei ole ketään, joka huomaisi. Jos tapahtuu jotakin upeaakuten sinä päivänä kun maksoin mökin viimeisenkin lainanei ole ketään tuulettamassa kanssani.
Joskus katselen ikkunasta kun naapurit saavat lapsenlapsiltaan vieraita. Itsellä ei pyöri ovenkahvassa ketään. Ei ole kenelle jättää tavaroitaan. Ei ole kenelle kertoa tarinaansa.
En kadu sitä, etten taipunut painostukseen. Kadun sitä, että ymmärsin liian myöhään elämän olevan rajallinen. Saa elää miten haluaa mutta kun vuodet käyvät raskaiksi, lopulta kaipaa vain yhtä:
että olisi joku, johon nojata.
