Kun poikamme anoppi vei hänet pois meiltä.
Sen jälkeen kun poikamme meni naimisiin, hän ei enää halua käydä meillä. Nykyään hän on aina anoppinsa luona. Tällä anopilla tuntuu jatkuvasti olevan jokin kiireellinen hätä. En osaa edes kuvitella, miten hän selvisi elämästä ennen kuin hänen tyttärensä meni naimisiin poikamme kanssa.
Poikamme on ollut naimisissa jo reilut kaksi vuotta. Kun he menivät naimisiin, nuoret muuttivat asumaan kaksioon, jonka ostimme pojallemme kun tämä aloitti yliopiston Helsingissä. Poikamme sai meiltä lapsesta asti kaiken mahdollisen tuen ja ymmärryksen. Hän asui jonkin aikaa yksin jo ennen naimisiinmenoa, koska asunto oli lähellä hänen työpaikkaansa.
En väitä, etten olisi pitänyt miniästämme minusta vain tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi kypsä parisuhteeseen, vaikka poikamme oli vain kaksi vuotta vanhempi. Miniä käyttäytyi usein kuin pikkulapsi ja saattoi olla todella oikukas. Poikamme on kiltti ja ajattelin, miten hän pärjää tuollaisen lapsellisen tytön kanssa yhteisessä arjessa.
Tavatessani miniän ja hänen äitinsä, ymmärsin, minkälaisia he ovat. Vaikka poikani anoppi on minua suurin piirtein samanikäinen, hän höttöili kuin teini. Joskus tuntuu, että jotkut eivät kasva aikuisiksi edes vanhempana. Hän oli hyvin lapsekas ja aikaansaamaton. Avioliiton aikaan miniän äiti oli jo eronnut kuudesti.
Meillä ei ollut mitään yhteistä juteltavaa, koska hän eli omassa maailmassaan, mutta ei kuitenkaan tuppautunut seuraan. Yhteydenpitomme rajoittui siihen, että toivotimme toisillemme kohteliaasti onnea häissä, eikä muuta.
Ne ensimmäiset varoitusmerkit alkoivat jo ennen häitä, kun miniä raahasi jatkuvasti poikaamme äitinsä luokse: kerran oli hana, joka vuoti, toisella kertaa piti vaihtaa pistorasia, kolmannella kerta keittiön hylly oli pudonnut. Suljin silloin silmäni heidän kodissaan ei ollut miestä, joten ajattelin avusta olevan hyötyä.
Ajan myötä nämä viat eivät suinkaan vähentyneet. Poika ei enää ehtinyt meille, koska hänen piti mennä vaimon ja anopin luo. Sitten kaikki juhlatkin alettiin viettää miniän äidin luona, ja meille jäivät vain minä, vaimoni ja appiukko istumaan pöydän ääreen.
Aluksi harmitti vain, ettei poika tullut juhliin. Mutta kun hän alkoi jättää myös pienemmät avunpyynnöt huomioimatta, se sattui enemmän.
Ostimme uuden jääkaapin ja pyysimme poikaa auttamaan kantamisessa. Sovimme siitä, mutta pian hän soitti ettei voikaan tulla, kun he lähtevät vaimon äidin luokse kuulemma pesukone vuotaa siellä.
Kun vaimoni soitti pojalle, taustalla miniä tokaisi: “Eivätkö sun vanhempasi voisi palkata muuttomiehiä?” Poika tuli lopulta, muttei pitänyt siitä lainkaan.
“Isä, etkö olisi voinut tilata apua? Nyt on sitten minun kannettava!”
Tässä kohtaa minua alkoi suututtaa ja mietin, miksei anoppi itsekään tilaa ketään ammattilaista. Vai elääkö hän jossain maailmassa, jossa ammattilaiset ovat tuntemattomia? Poikani sanoi vain, että siellä huijataan koko ajan otetaan rahat, muttei korjata mitään.
Silloin appi menetti malttinsa ja tokaisi ettei anopista ehkä ole kodinkoneiden korjaajaksi, mutta paimeneksi kyllä lammas tottelee, kun nainen komentaa. Poikamme loukkaantui heti ja lähti. En väittänyt mitään väliin, olinhan samaa mieltä appini kanssa. Uudet sukulaiset istuvat poikani harteilla hän on asentaja, korjaaja, tarvitsija, mutta meille ei löydy aikaa.
Riidan jälkeen poika ei puhunut appinsa kanssa kahteen viikkoon. Appi kieltäytyi ottamasta yhteyttä ensimmäisenä. Olen itse kahden tulen välissä, sillä tiedän, että appi oli oikeassa, mutta olisin toivonut hieman lempeämpää sävyä. Nyt poikani on loukkaantunut eikä aio nähdä isäänsä, enkä haluaisi menettää poikaani tällaisen typeryyden vuoksi.
Appi ei aio ottaa yhteyttä, poika ei aio taipua myöskään ellei appi pyydä anteeksi. Tässä tilanteessa tuntuu, että vain anopilla menee hyvin muilla ei niinkään.
