Puoli vuotta sitten Elina jäi yksin, kun hänen miehensä pakkasi laukkunsa ja katosi kuin pieru Saharaan. Olin koittanut olla hänelle tukena tämän kurjuuden keskellä, mutta viimeisen kuukauden aikana Elina oli muuttunut etäiseksi ja välinpitämättömäksi ei edes kahville saanut houkuteltua. Aloin jo oikeasti huolestua, joten päätin tehdä yllärivisiitin ja tarkistaa, hengittääkö hän vielä.
Kun pääsin paikalle, Elina tervehti minua kuin olisin pöpö, jota vastaan olisi juuri otettu influenssarokote. Hän hääräsi keittiössä jotain mystistä keitosta ja yritin siinä sitten kehuilla, miten hyvän tuoksuista ruokaa hän tekee. Elina murahti jotakin nopeasti ja juoksi takaisin lieden ääreen, muka pelastamaan sitä, mikä oli jo muutoinkin palamassa pohjaan.
Istuskelin olohuoneessa ja juuri silloin oma mieheni soitti, ettei tule kotiin kuin vasta yöllä mikä ei muuten ollut mikään uusi temppu siltä. Samaan aikaan Elina ei ollut enää kuukausiin jakanut minulle mitään elämästään, vaikka ennen se paasaus tuli ovista ja ikkunoista.
Yhtäkkiä Elinan puhelin soi, ja kas kummaa, se jäi juuri minun viereeni. Näytöllä vilkkui tutun mieheni nimi. Ehkä aivot olivat narikassa, mutta nostin luurin ja vastasin. Sehän olikin oma siippani, joka aloitti heti lempeillä höpötyksillä: tulen kohta, on ollut niin ikävä.
Siinä kohtaa kaikki palapelin palat loksahtivat paikoilleen: Elina ja minun mieheni säätivät selkäni takana! Lähdin siltä seisomalta, päässä humisi kuin Suomenlinnan siltojen alla marraskuussa. Toki olin vähän sokissa, mutta yhtä aikaa tajusin, että matkasta tipahti melkoinen taakka pois. En ollut enää sidottu siihen laiskiaismieheen, joka teki töitä yhtä paljon kuin keittiön sähkövatkain ilman sähköä, ansaitsi euroja lähinnä pulloja palauttamalla ja jonka taloudenpidon ydin oli kummallinen yhdistelmä lamaantumista ja S-Marketista velaksi ostettuja einespizzoja.
Päätin myöhemmin ihan mielenkiinnosta seurata, kuinka kauan Elina kestää hänen kanssaan. Arvaatko? Ne asuivat saman katon alla tasan puoli vuotta. Sitten Elina viskasi ukkoni pihalle kuin koiran, joka on syönyt sohvatyynyt. Luuli vielä, että ottaisin vastoinkäymisten jälkeen takaisin. Mutta ehei oven paikka pysyy hänelle suljettuna, eikä avainta enää tipu.
Niinpä elän nyt vallan mainiota elämää: vapaana siitä myrkyllisestä riesasta, omillani, säilykkeiden, saunan ja hyvän kahvin voimin. Kutsu vaikka kylään joskus täällä ei lenkitä yhtään ylimääräistä ukkoa enää!
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
