Ainon elämä muuttui oudolla tavalla, kun hänen isänsä päätti lähteä etsimään töitä Ruotsista. Suomessa ei ollut töitä eikä markkoja riittänyt edes ruisleipään saakka. Ainon ollessa vain kaksivuotias, hän näki kuinka isä pukeutui hai-saappaisiin, halasi häntä ja heidän peräti villakoira Taavettia, ja lupasi palaavansa pian ihan vain käväisen. Mutta päivät alkoivat kiertyä kuin taikavillalangat pitkin vuodenaikoja, eikä isä palannut. Hän lähetti kirjekuoressa seteleitä, joiden tuoksussa oli outoa ruotsalaista pullaa, ja niillä he elivät.
Kotia täyttivät hiljaisuus, äidin laulut ikkunasta ulos järvelle ja pikkusisko Helmi, joka söi sormin mansikkahilloa. Äiti kävi yhä harvemmin torilla, kunnes sairastui. Sairaus hiipi kuin sumu Järvi-Suomen metsistä, ja lopulta äiti haihtui pois torpan hirsien välistä. Ainon oli pakko ottaa Helmi syliinsä ja suoriutua arjesta kuin pieni mänty myrskyssä.
Opiskelujen aikana Aino eli kuin unessa, jossa vuorottelevat raskas järvensininen ja revontulien valot. Päivät kuluivat tenttikirjojen, voileipien ja Helmin hoitamisen merkeissä. Kun äiti haudattiin pakkasenpuremaan maahan, isä ei tullut Ainon sydämessä naksahti jääksi muuttuva risu. Hän hautasi toivonsa ja päätti, ettei ottaisi enää isän rahoja vastaan, vaan kippaisi elämänsä kasaan omin käsin.
Eräänä kevätpäivänä, jolloin aurinko paistoi oudosti vinossa ja linnut lauloivat saksaksi, Aino sai tietää isoisänsä nukkuneen pois Lapin tunturimökillään. Perinnöksi jäi matala hirsimökki ja vanha sininen Lada, jonka ovi narahteli kuin metsämaan jään repeämä. Kun Aino kerran vei Ladan katsastukseen, kone alkoi yskiä Kangasniemen mutkassa ja auto pysähtyi keskelle tietä. Sumu nousi kuin outo untuvapeitto, ja tieltä ilmestyi musta maastoauto pyörien alta leijaili valkoista savua. Siitä nousi unenkaltaisesti isä, joka näytti vanhemmalta ja surullisemmalta kuin ennen.
Isä tarjoutui auttamaan, mutta Aino tunsi olonsa yhtä yhdeksi jäänpalaseksi kevätauringossa. Isä halusi puhua, mutta aikojen välinen hiljaisuus leijui heidän keskellään. Sanoja jäi sanomatta; mahdollisuus leijui ohi kuin kurkiaura, joka unohti pysähtyä heidän kohdalleen.
Tuolla tiellä, sinisen Ladan ja mustan maastoauton välissä, Aino katseli sumussa väriseviä koivunrunkoja. Hänen sisällään lainehti järvi täynnä epävarmuutta, vihaa ja pientä, salaperäistä helmiäistä, joka ehkä joskus kasvaa anteeksiantoon. Vain aika voi näyttää, sulattaako auringonvalo vanhat jäälohkareet ja löytävätkö he yhteisen polun syvemmälle suomalaiseen yöhön.
