Elämä muuttui perustavanlaatuisesti, kun isä päätti lähteä etsimään töitä Ruotsista talousvaikeuksien ja vähäisten mahdollisuuksien takia Suomessa. Vasta kaksivuotiaana näin, kuinka isä hyvästeli meidät, äidin ja pikkusiskoni, vakuuttaen että kyseessä olisi vain lyhyt reissu. Kuitenkin tie vei hänet vuosiksi pois, ja hän lähetti sieltä rahaa jotta pärjäisimme.
Isän puuttuessa äiti, siskoni ja minä elimme kutakuinkin mukavasti hänen tukemanaan. Silti isän henkinen poissaolo tuntui raskaana, ja tilanne paheni, kun äiti sairastui vakavasti. Pitkän taistelun jälkeen, äiti menehtyi lopulta, ja minun täytyi ottaa vastuulleni nyt myös pikkusiskon hoito.
Jatkaessani yliopisto-opintojani, aika ei usein riittänyt itselleni; päivät täyttyivät opiskelusta ja pikkusiskon kasvatuksesta. Isän poissaolo äidin hautajaisissa tuntui minusta petokselta, enkä pystynyt päästämään tunteesta irtikauna vain kasvoi. Tämä kokemus vahvisti päätöstäni selviämään omin avuin. Kieltäydyin isän tarjoamasta rahasta ja löysin itse työpaikan, jotta selviäisimme siskon kanssa.
Eräänä päivänä kohtalo puuttui peliin jälleen: isoisäni kuoli ja jätti meille perintönä talon sekä vanhan auton. Yrittäessäni tutkia auton kuntoa myyntiä varten, matka katkesi yhtäkkiä tielle hajonneen auton vuoksi. Sekavassa tilanteessa musta maastoauto pysähtyi viereeni sen kuljettaja olikin yllättäen oma, vuosien takaa kadonnut isä.
Isä tarjoutui auttamaan ja halusi keskustella kanssani, mutta olin varautunut enkä halunnut ottaa heti yhteyttä. Tämä kohtaaminen sai isänkin kunnolla pohtimaan tekojensa seurauksia ja tajusin, että mahdollisuus sovintoon oli todella ollut ainutlaatuinen.
Tämä kohtaaminen sekotti tunteeni täysin: olin yhtä aikaa täynnä kaunaa ja toiveikkuutta vanhojen haavojen parantumisesta. Vain aika näyttää, pystymmekö isän kanssa paikkaamaan vuosien aiheuttaman syvän kuilun.
