Kun jäimme bussista ja näimme äitini istumassa kadulla kerjäämässä, olimme mieheni kanssa shokissa – kukaan ei tiennyt tästä mitään. Olen 43-vuotias, äitini 67. Asumme samassa kaupungissa, mutta eri puolilla. Kuten moni ikäihminen, äidilläni on jatkuva avuntarve, mutta hän ei voi muuttaa luokseni – syynä ovat hänen neljä kissaansa ja kolme koiraansa. Hän ruokkii myös kaikki kulkukissat ja -koirat naapurustossa. Jokaisen antamani euron hän käyttää lääkkeisiin ja eläintenruokaan. Tuon hänelle itse kaiken tarvittavan, koska tiedän ettei hän muuten käytä rahoja ruokaan tai lääkkeisiin. Hiljattain päätimme mieheni kanssa tulla kotiin bussilla ystävältä, ja silloin näin äitini kerjäämässä. Mieheni oli yhtä järkyttynyt – hän tiesi, että tuemme äitiä omasta budjetistamme. Kävi ilmi, että äiti keräsi rahaa koiriensa ja kissojensa ruokaan ja rokotuksiin. Miltä sinusta tuntuisi, jos löytäisit oman äitisi tällaisessa tilanteessa? Entä mitä ajattelisivat sukulaiset ja ystävät? Nyt etsin äitiäni kaduilta – tiedän, ettei hän ole lopettanut kerjäämistä vaikka olen siitä huutanut, hän piiloutuu nyt vain paremmin.

Kun astuin ulos bussista Hakaniemen pysäkillä, näin äitini istumassa jalkakäytävällä, hattunsa ojennettuna ohikulkijoille. Tunsin, kuinka veri pakeni kasvoiltani. Puolisoni Jari jäi viereeni seisomaan sanattomana, silmät suurina hämmästyksestä. Kukaan ei ollut kertonut meille tästä.

Olen neljäkymmentäkolmevuotias nainen Anna-Maija Koskinen nimeltäni äitini, Lempi Koskinen, on jo kuusikymmentäseitsemän. Asumme molemmat Helsingissä, mutta eri puolilla kaupunkia, me Töölössä, hän Itä-Pasilassa. Kuten moni ikäihminen, Lempi tarvitsee nykyisin apua arjessa, mutta hän ei suostu muuttamaan luokseni. Hänellä on vakaat perustelut: kodissaan vipeltää neljä kissaa Väinö, Lyyli, Sulo ja Hilma ja kolme koiraa Tauno, Helmi ja Iiris. Lisäksi hän ruokkii kaikki alueen kulkukoirat ja kissat, varmistaa että jokainen sielu saa edes hieman lämpöä ja ruokaa. Jokaisen euron, jonka hänelle annan, hän käyttää eläinten ruokiin ja lääkkeisiin, joskus apteekkituotteisiin.

Silti minä huolehdin, ettei hänellä ole puutetta: tuon itse kauppakassit ja lääkkeet viikoittain, koska tiedän, ettei hän säästäisi senttiäkään omaan hyvinvointiinsa. Vasta äskettäin kävimme Jarin kanssa ystävämme Kallen luona Lauttasaaressa, jäimme kotiin mennessämme bussiin, kun auto jäi Kallelle. Ja siinä minä näin äitini keskellä Helsingin kiirettä, polvillaan, kerjäämässä muutaman kolikon lisää.

Jari katsoi minua, hänen ilmeensä oli pettynyt ja epäuskoinen hänellehän olin jo kertonut, että otan äitiäni varten rahaa meidän perhebudjetista. Hänkin mietti, mitä oikein tein niillä rahoilla. Pian kävi ilmi, että Lempi kerjäsi rahaa vain voidakseen hoitaa kissojaan ja koiriaan entistä paremmin.

Kaikki tämä olisi ehkä ollut pelkkä surullinen sivujuonne, ellei kaiken alla olisi kauhistuttavaa väärinkäsityksen mahdollisuutta. Mitä jos joku tuttuni, työkaverini tai sukulainen näkisi äitini istumassa kadulla? Kaikki uskoisivat, että olen sydämetön tytär että jätin oman äitini kuolemaan nälkään pääkaupungin varjoisiin nurkkiin.

Nyt kuljen pitkin Helsingin katuja, etsin Lempiä, huudan hänen nimeään. Tiedän, ettei hän lopettanut kerjäämistä, vaikka kuinka rukoilin ja toruin. Hän vain kätkeytyy nyt paremmin, välttelee minua, mutta jatkaa edelleen taistelemistaan ei itsensä, vaan eläintensä puolesta, vaikka koko maailma saattaisi kääntää selkänsä.