Kun Aina oli kaksivuotias, hän asui lastenkodissa. Minä olin tullut kuvaamaan lapsia, ja minulle annettiin kaikkein vaikeimmat tapaukset. Astuin hänen ryhmäänsä ja näin tytön, jonka kasvot olivat synkeät, vinot ja kuin ennenaikaisesti vanhentuneet. Onpa ruma lapsi, ajattelin. Sitten aloin ottaa hänestä kuvia. Ja näin hänet. Sen liikkumattoman, alakuloisen naamarin läpi. Hän heräsi eloon.
On vaikea saada kontaktia lapseen, joka on kasvanut ilman rakkautta. Tuo oudonoloinen tyttö katsoi suoraan linssiin silmiään räpäyttämättä. Yhtäkkiä näin hänen sielunsa. Yksinäisen, koko maailmassa yksinäisen. Kärsivän. Ei edes toivoa vain ensimmäinen hetki elämässään, jolloin joku näki hänet. Näki sielun torjutun, kaiken ymmärtävän. Samankaltaisen kuin oma sieluni. Sitten hän käänsi katseensa pois, silmät täyttyivät kyynelistä.
Pyysin hoitajalta: Kertoisitko Ainan tarinan, minun täytyy kirjoittaa siitä. Mitäpä siitä kertoisi? hoitaja huokaisi. Osaatko sanoa, mitä hän tekee, puhuuko hän jotain? kysyin. Ei hän osaa mitään. Eikä puhu. Istuu vain spagaatissa ja keinuu lattiaan saakka. Ja valittaa keinuttuaan. Hänestä ei ole juuri mitään kerrottavaa. Hän onei mitään.
Kaksi kuukautta ennen tätä kohtaamista meiltä kuoli nuorimmaisemme.
Ihana elämämme syöksyi täyttä vauhtia kiveen ja lakkasi olemasta. Me emme kuitenkaan lakannet olemasta. Yritimme jatkaa jossain toisessa elämässä. Jälkeenelämässä. Kävelimme, puhuimme, söimme, teeskentelimme lapsillemme, ettei toivottomuutemme näkyisi ja ettei heitä pelottaisi. Annoimme toivoa, jota meillä ei enää ollut. Ajattelin: Voiko mikään enää koskaan ilahduttaa minua? Ajoin kuvausmatkoille, itkin autossa, sitten pyyhin kasvoni lumella, vedin henkeä ja astuin ulos näytellen tavallista miestä. Puhuin tavallisella äänellä, hymyilin. Kaikki oli teeskentelyä.
En halunnut mitään lasta tilalle. Tahdoin vain pysyä hengissä seuraavaan päivään. Ja niin tuli Aina, yksinäisyyksineen ja epätoivoineen. Vaikka olin nähnyt monta yksinäistä lasta projektin aikana, tämä yksinäisyys oli niin oma, täydellisesti avain sydämeeni sopiva
Kotona sanoin kultaiselle vaimolleni: En osaa oikein aloittaa. Kuulin, siis näin sellaisen tytön; tiedän kyllä järjellä, mutta en saa häntä mielestäniKatsotaanpa, pitäisikö meidän sittenkin miettiä häntä? Kaisu vastasi: Tajuaahan sitä, ettei ole ihan järjissään. Mitä sinä lapsista? Me hädin tuskin jaksamme hengittää.
Niin, totta, en ole oma itseni. Mutta tuskin enää koskaan olenkaan. Täytyy opetella elämään näin.
Menimme lastenkodille katsomaan Ainaa. Hoitaja toi hänet. Hän oli pienempi kuin kuvittelin, kasvot yhtä vääristyneet kuin ennenkin, kulki vaivalloisesti kuin vino rapu. Nenän alla vihreä niistinliina. Miten voikaan olla noin ruma, ajattelin. Ihan kuin epäonnistunut alkio. Mitä ihmettä minä tässä oikein olen nähnyt?
Aina kosketti tuomaamme lelua, putosi istualleen, levitti jalkansa ja alkoi keinua, päätä lattiaan paukuttaen.
Samalla ylilääkäri piti puheensa:
Mikko, tämä lapsi ei ole edes lievästi kehitysvammainen! Hänellä on syvä kehitysvamma. Ei mitään tulevaisuutta. Me siirrämme hänet sosiaalipalvelujen piiriin. Ymmärrättekö? Syvästi kehitysvammainen, ei opi millekään. Arvostan teitä molempia paljon, mutta tämä on sosiaalipalvelujen juttu. Seitsemän perhettä on hänestä kieltäytynyt. Hän ei osaa ikäkaudelle mitään. Istuu vain spagaatissa ja keinuu. Kutsumme häntä täällä Vinni Wilkuksi.
Ja silloin vaimoni, johon en ollut tohtinut katsekaankaan, sanoi: Tiedättekö, me pidämme hänestä. Otamme hänet.
Kysyin myöhemmin Kaisulta: Miksi sanoit niin? Ethän sinä meinannut? Kaisu vastasi: Ymmärsin, että hänet pitää pelastaa. Eikä kukaan muu auta kuin me.
Adoptoimme Ainan, jätimme lastenkodin henkilökuntaan hämillisen tunnelman.
Aina oli syvässä masennuksessa. Hän ei uskonut maailmaan. Maailma oli ollut kaksi vuotta vain vaarallinen ja pettänyt hänet. Eikä hän ollut voinut siihen vaikuttaa. Hän ei osannut pyytää mitään. Ei osannut leikkiä. Hän rikkoi kaiken. Pelkäsi vettä, pottaa, isiä, hissiä, tuulta, autoa Söi vain sosetta. Tuskin käveli. Hän sai raivokohtauksia, kunnes hengitys pysähtyi. Keinui vain ja ahdistui.
Sisälläni huusi oma suruni. Ulospäin ulvoi Ainan suru. Ymmärrän miksei koskaan suositella lasta silloin, kun on suurten menetyksen keskellä. Voimat eivät riitä kaikki energia menee omaan selviytymiseen. Ja lapseen tarvitaan kaikki mahdolliset voimat. Minä ammensin voimaa omasta surustamme.
Sanoin itselleni: Kuinka pieni sinun surusi on tämän onnettoman lapsen onnettomuuteen verrattuna. Sinä kadotit tyttären, mutta sinulle jäi poika, tytär, vaimo, äiti, ystävät, koti ja työ. Ainalle ei koskaan ollut mitään annettu. Ei mitään. Hänellä on paljon raskaampaa.
Tiedätkö, mikä tämä surkea, synkkä, rikkonainen, loputtomasti kitisevä ja masentunut olento lopulta olikaan, jonka otimme perheeseemme, kun olimme itsekin aivan eksyksissä?
Hän oli ihanainen tyttäremme Aina. Nopeasti kertomus kulkee, mutta teossa meni aikaanyt on kulunut yhdeksän vuotta kotona.
Aina on se, miksi Jumala hänet tarkoitti iloinen, valoisa, sosiaalinen, ystävällinen, herkkä, anteeksiantava ja nykyään ihan kaunis tyttö. Hän käy normaalia koulua, puheopetuksen luokassa. Harrastaa sukellusta. Sukellusta!
Hän sanoo: Isä, siinä sukelluksessa onnistuin heti hengittämään ja vaihtamaan suukappaleen veden alla Siinä kohdassa minunkin itkuni pääsee pintaan.
Tänä kesänä Aina on sukellusleirillä Ruissalossa. Hän lensi sinne lentokoneella. Hän on 11. Hän soittaa ja lirkuttaa iloisena: Isä, täällä on tosi kaunista, käytiin uimassa, mutta oli myrsky ja meri vaihtoi väriä ja kylmeni! Mutta se lämpenee taas, meille tuotiin omat märkäpuvut, huomenna mennään taas sukeltelemaan! Illalliseksi oli kalaa, mutta annoimme sen kissoille, täällä on monta kissaa, tiedät isä, etten minä tykkää kalasta! Mutta söin perunamuusia. Käveltiin vuorelle, kolmetoista kilometriä, jalat oli ihan poikkitäällä on tosi kaunista, ja harvinaisia puita! Sain uusia ihania ystäviä! Ostin keksejä rahoilla, jotka annoit, ja tarjoilin niitä kavereille. Keinumme riippumatossaIkävöin!
Koska me pelastimme hänet. Me pelastimme hänet. Ja samoin pelastuimme itse. Yhdessä tällä lautalla.
Tämän kaiken jälkeen ymmärrän, ettei elämä anna takuuta helppoudesta mutta aito onni on yhteisessä selviytymisessä, silloin kun sitä vähiten odottaa.
