Kun hänet löydettiin, kaikki kääntyivät pois. Mutta kaksi vuotta myöhemmin hänestä kirjoittavat Amerikassa ja Japanissa.
8. syyskuuta
Lähdin tänään ulos keräämään tilliä keittoa varten, kun yhtäkkiä pysähdyin kuin seinään. Kompostikasan kulmalla, tiiviisti toisiaan vasten, vikisi kaksi pientä kissanpentua. Toinen oli terveen ja pehmoisen näköinen, mutta toinen… Kyykistyin alas ja nostin varovasti heikomman syliin.
Voi sinua pientä raukkaa, mitä sulle on oikein tapahtunut?
Pienen kissan silmät olivat melkein kokonaan rähmän peitossa, ja ne olivat niin lähekkäin, että luontoa ei olisi tuntunut riittävän niiden väliin lainkaan. Koko olemus tärisi herkästi, turkki oli takkuinen ja läikikäs. Vieressä sisko oli kuin toisesta maailmasta: pyöreä, puhdas, täydellisen tasapainoinen oikea pikku kaunotar.
Toin ääneti apteekkilaatikon sisäältä, otin silmätipat ja aloin puhdistaa pennun naamaa lämpimällä, kostealla vanulapulla.
Sinä selviät. Ihan varmasti.
Ensimmäiset viikot olivat yhtä matkaa eläinlääkäriltä toiselle. Ruoka-aineallergiaa, haparoivaa liikkumista, löysiä niveliä tuntui ettei ongelmilla ollut loppua. Nimesin pennun Väinöksi, ja hän taisteli sinnikkäästi elämästään, vaikka jokainen päivä tuntui olevan pieni taistelu.
Katso nyt, miten hassu sinä olet! nauroin Väinön kömpelöille pesuhetkille, kun hän kaatui kyljelleen oudosti taipuvien jalkojensa vuoksi. Väinö, sinä olet minun ihmeeni!
Siskon vei uusi perhe melkein heti, jo kauneutensa vuoksi. Väinö jäi minun luokseni. Ja erikoista kyllä, en koskaan katunut sitä päätöstä.
Puolen vuoden päästä, kun Väinö oli jo vahvistunut, katsoin pitkään hänen naamaansa. Ne oudot, lähekkäin olevat silmät, jotka alussa näyttivät pelkältä viikolta, antoivatkin Väinölle ilmeen kuin jatkuva hämmästys olisi hänen perusolemuksensa. Kuin hän juuri nyt löytäisi jotakin ihmeellistä, mihin ei voisi uskoa.
Tiedätkö, Väinö, että näytät ihan siltä ihmiseltä, joka unohti silitysraudan päälle? hymyilin ja nappasin taas kuvan.
Kännykkä täyttyi vähitellen valokuvista: Väinö sohvalla hullunkurisessa asennossa, Väinö yllättyneenä ikkunalaudalla, Väinö yrittämässä hypätä, mutta epäonnistuen koordinaatio ei koskaan parantunut täydelliseksi.
Ystäväni Liisa tuli kylään ja näki Väinön meinasi tukehtua kahviinsa.
Aino, mikä tuollainen on?
Tämä on Väinö, minun rakkain kissani.
Katseleeko se aina noin?
Aina. Ihan kuin se olisi juuri saanut selville että maa on pyöreä.
Liisa nappasi heti muutaman kuvan.
Sun pitää ilmoittaa tämä meidän alueen “Pisin Häntä” -kilpailuun!
En protestoinut. Väinöllä oli oikeasti näyttävä häntä, vaikkei ehkä palkintoa varten. Mutta miksei kokeilisi saisipahan samalla vähän tuuletusta.
Kisajärjestäjät tuijottivat Väinöä pitkään, supisivat keskenään, ehkä enemmän hänen ulkonsa kuin hännänsä vuoksi.
Tiedättekö, kisajärjestäjä tuli luokseni teidän kissa on ainutlaatuinen. Se pitäisi laittaa nettiin. Kuvaa vaikka video ja laita sosiaaliseen mediaan.
Mahtaako ketään kiinnostaakaan?
Ihan varmasti.
Kotona pohdin puhelin kädessä pitkään. Väinö istui taas siinä omassa tavassaan vähän vinossa, silmät selällään, kuin olisi nähnyt jotain tavatonta.
No kokeillaanpa sitten, Väinö. Katsotaan tuleeko susta tähti.
Ensimmäinen video sai vain kolmesataa katsojaa. Toinen keräsi jo puolitoista tuhatta. Mutta kolmas…
Kolmas video muutti kaiken.
Ootko nähnyt tämän? puolisoni ryntäsi olohuoneeseen tabletin kanssa. Sun Väinöllä on jo seitsemänkymmentä tuhatta seuraajaa!
Tuijotin näyttöä epäuskossa. Notifikaatiot vyöryivät ruudulle, kommentteja tuli koko ajan lisää:
“Maailman suloisin!”
“Hänen ilmeensä: minä joka maanantai aamulla!”
“Haluan tuollaisen kissan! Mistä saitte hänet?”
“Se näyttää siltä, kuin ihmetteli koko elämänsä miten päätyi tähän kehoon.”
Ymmärsin nopeasti, ettei yksi tili riitä. Tein Väinölle oman Instagram-tilin ja aloin jakaa hänestä pikku tarinoita: kuinka hän jahtasi auringonpilkkuja ja törmäsi seinään, kuinka hän nukkui silmät vähän raollaan hänellä kun eivät silmäluometkaan toimineet tavallisesti ja kuinka hän saattoi istua ikkunalaudalla kuin mietteliäs filosofi, yrittäen pohtia elämän tarkoitusta.
Seuraajia tuli joka päivä lisää. Viisitoista tuhatta. Kaksikymmentä. Kolmekymmentä… Numerot nousivat hurjaa tahtia.
Pian alkoi tulla viestejä toimittajilta. Ensin paikallislehti, sitten maakuntalehti. Lopulta valtakunnan media, eikä siihen loppunut.
Aino, täällä joku amerikkalainen kysyy sinulta haastattelua! mies ojensi puhelintani.
Selvisi, että The Mirror, suuri amerikkalainen lehti, halusi tehdä jutun erikoisesta kissasta Suomesta. Pian tuli sähköposteja myös saksalaisilta, australialaisilta ja japanilaisilta lehdiltä.
Väinö, olet nyt kansainvälinen tähti, naurahdin ja raaputin hänen korvaansa. Tokiossa asti susta puhutaan, uskotko?
Väinö katsoi minuun tutulla hämmästyksellä ja kierähti selälleen, paljastaen vatsansa kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.
Syksyllä saksalainen kuvausryhmä saapui meille kotiin. Jännitti miten Väinö suhtautuisi kameroihin? Mutta hän oli oma itsensä: istui tutussa vinossa asennossaan, tuijotti silmät pyöreinä, ja yrittipä hypätä sohvalle turhaan.
Fantastisch! hehkutti kuvaaja. Hän on niin luonnollinen!
Haastattelun päätteeksi ohjaaja puristi kättäni.
Kiitos, että pelastit tämän kissan. Maailma on vähän parempi paikka tällaisen ihmisen ansiosta.
Kun saatoin heitä ulos, kurkkua kuristi. Oliko tämä kaikki todella totta? Oliko se sama sairas pentu kompostin kulmalta nyt täällä, kansainvälisen median tähtenä?
Illalla Väinö käpertyi syliini kun istuin sohvalla. Ulkona tihutti vettä ja lampun lämmin valo loi turvallista tunnelmaa.
Tiedätkö, Väinö, kuiskasin kun otin sinut sisään, moni sanoi ettet selviä. Sanottiin, ettei kannata käyttää aikaa tai euroja epätäydelliseen eläimeen. Ja nyt sinusta puhutaan ympäri maailmaa. Ihmiset katsovat sinua ja hymyilevät, kirjoittavat että autat heitä jaksamaan vaikeina päivinä, että kasvosi saa heidät nauramaan juuri, kun sitä eniten tarvitaan.
Väinö hyrisi ja katsoi minua tutulla ilmeellään kuin olisi juuri ratkaissut koko elämän arvoituksen.
Sinä todistit, että jokainen elävä olento ansaitsee mahdollisuuden. Että se, mikä toiselle on puute, voi olla toiselle vahvuus. Että rakkaus voi todella tehdä ihmeitä.
Puhelin värisi taas tällä kertaa viesti tuli Liettuan toimittajilta.
Hymyilin. En ollut koskaan ajatellut, että keskustelisin kansainvälisten lehtien kanssa, että oma kisuni olisi maailmankuulu, että tarina kompostin reunalta kulkisi ympäri maapalloa. Mutta se ei ollut tärkeintä. Tärkeintä oli, että Väinö eli, voi niin hyvin kuin vain oma erilaisuutensa salli ja oli aidosti onnellinen. Hän ei osannut kiipeillä puihin, kuten muut kissat, mutta osasi tuoda iloa tuhansille ihmisille omalla lämpimällä olemuksellaan. Ja se merkitsi enemmän kuin mikään muu.
Kiitos, Väinö, kuiskasin. Siitä, että olet olemassa. Että taistelit. Että näytit minulle ja monille muille: toivotonta tilannetta ei ole, usein vain liikaa lempeyden ja kärsivällisyyden puutetta.
Väinö sulki silmänsä kehräten. Ja nukkuessaan hänen kasvoillaan lepäsi yhä pieni ihmetys kuin hän ei itsekään vielä uskoisi mihin kaikkeen elämä oli hänet johdattanut.
Jossain muualla taas avataan suomalaisen erikoisen kissan profiili, katsotaan kuvia, ja ymmärretään se yksinkertainen totuus: kauneus on suhteellista, mutta hyväntahtoisuus on aina todellista. Ja juuri hyväntahtoisuus tekee pienestä, sairaasta kissasta tähden, joka valaisee tuhansien elämää.
