Aimo näki penkillä makaavan koiran ja ryntäsi heti sen luo. Hihna, jonka Sanni huolimattomasti pudotti, vierähti myös hänen näkökenttäänsä. Mars katseli omistajaansa valitettavan samein silmin
Välinä sen jälkeen veljensä kanssa he olivat lähes kaksi vuotta lähes puuttuneet puhumasta. Saara ei vielä tänäänkin ymmärrä, miten pikkuinen riita kasvoi niin ylivoimaiseksi sopimuksien sotaksi.
Saara ja Väinö Korpila syntyivät vuoden välein. Pienenä poikina he olivat erottamattomia, aina takapajassa toistensa puolesta. Mitä kömmähdyksiä tahansa he tekivät, vastuun jakaminen oli tasapuolista kumpikaan ei piiloutunut toisen selkään.
Korpilan kylä kehittyi ja kukoisti vuodesta toiseen. Heillä oli onni tulla kylän johtajan Pekka Mikkolan seuraksi, joka itsekin syntyi samassa pienessä kylässä ja osoittautui loistavaksi maatalouden asiantuntijaksi.
Maattamisen jälkeen Pekka palasi Korpilaan ja ryhtyi aktiiviseen toimintaan. Hän sai pian tunnustusta, ja kymmenen vuoden kuluttua hänestä tuli Korpilan kunnanjohtaja.
Yksityiselämäkin sujui mutkattomasti. Saara valmistui terveysalan ammattioppilaitoksesta ja aloitti töitä kylän terveyskeskuksessa hoitajana. Pekka ei pystynyt olemaan välinpitämätön näin silkkisen kauneuden edessä. Saara vastasi kiinnostukseen. He menivät naimisiin, ja koko kylä juhli häitä. Väinö ilahtui siskonsa onnesta, vaikka oma avioliittonsa Sannin kanssa ei ollut yhtä huoleton.
Kun Saara oli yhä nuori, Sanni murisi häneen satunnaisesti, kutsuen tätä turhaksi tai ylimieliseksi. Avioliiton jälkeen kadeksi muuttunut muriseminen vaihtui vihamieliseksi kihlailuksi. Sanni vaati mieheltään yhä enemmän uutta mökkiä, isomman auton, parempaa takkia
Yhä useammin Sanni huusi Väinölle: Muutilla on kaikki, meillä ei ole mitään! Mies pyrki parhaansa mukaan, mutta Sannin toiveita ei riittävillä rahilla eikä voimalla pystynyt täyttämään.
Myös Sanni oli tyytymätön: Jumala ei antanut hänelle äitiyden iloa. Samaan aikaan Saara oli menestynyt: hän oli saanut aviomiehensä, saanut pojan ja tyttären, rakensi tilavan omakotitalon, ja hänen miehensä saavutti arvostetun aseman
Perhejuhlat päättyivät yhä useammin riitatilanteisiin. Joka kerta kun Väinö kävi Saaraa vierailemassa, Sanni syösti miehensä heti jälkeenpäin.
Viimeinen skandaali tapahtui Väinön syntymäpäivänä. Saara toi hänelle lahjaksi labradorpentun kaupungista hän oli pitkään haaveillut juuri tällaisesta koirasta. Pekka puolestaan antoi hänelle uuden moottoripyörän.
Kaikki sujui kuin leija, kunnes humalainen Sanni raotti vihaisen iskun ja valasi koko katkeruutensa Saaralle:
No mitä, Säde? Koiran onko se sitten huijausta? Jos lapsia ei ole, otetaan ainakin koira, ei?
Säde yritti rauhoitella tilannetta:
Sanni, ota rauhallisesti. Myöhemminkin kadehtisit
Sanat eivät kuitenkaan vaikuttaneet. Massiivinen väittely puhkesi, vieraat jakautuivat kahteen leiriin. Pekka kuiskasi vaimolleen, että he poistuisivat, ja kun hyvästit oli sanottu, he lähtivät juhlasta.
Kaksi vuotta kului. Sinä iltana Väinö alkoi väistellä siskoaan; heidän yhteydenpito muuttui harvoiksi, lyhyiksi kohtaamisiksi. Sannin ja Väinön välinen jännite kasvoi samalla.
Iltaisin Väinö kävi yhä useammin jokirannan luona Marsin kanssa. Kaksi näyttäytyivät onnellisina: Väinö heitti keppiä, Mars juoksi innoissaan, kaatui sitten hänen viereensä ja kuunteli isänsä hiljaisia tarinoita.
Saara kuuli naapureilta, mutta ei tehnyt mitään Väinökin pysyi päättäväisenä.
Sannin ja Marsin välinen kateus syttyi niin pahaksi, että kun Väinö oli poissa, hän heitti koiran ulos, laski sitä alas ja joskus jopa löi sitä.
Kylän uteliaat naapurustot vain ruokkivat tulta:
Kuulehan, Sanni, miehesi taas kävelee joen rannalla koiran kanssa
Eilen hän törmäsi Säteen, mieheen ja lapsiin He naurivat, hiykivät!
Kateus valtasi Sannin kokonaan. Eräänä päivänä Väinö kysyi:
Sanni, loukkaatko Marsia?
Tarvitko minun koiraani?! hän vastasi karjuen ja poistui huoneesta.
Mars piileskeli yhä enemmän Sannilta, ja tärisi, kun hän ilmestyi.
Kaikki lakkasi, kun eräänä aamuna Väinö, vihaisena, huusi:
En jaksa tätä ikiaikaista kateutta enää!
Yksin, viha pyyhkäisten, Sanni riehui Marsin puuhun, sitoi sen penkkiin ja tarttui siihen. Koiran kipu oli kirkkaasti nähtävissä, kun hän repi hihnan ja pakeni. Hän pakkaisi tavaransa ja lähteä ikuisesti.
Illalla Väinö palasi kotiin, mutta koiraa portin takaa ei löytynyt. Talossa oli sekasorto. Penkillä hän näki Marsin, kädet puristivat kurkkuansa. Hän vapautti sen nopeasti, otti koiran käsivarreissaan ja kiiruhti terveyspisteeseen.
Saara oli juuri lähdössä kotiin, kun hän näki veljensä, joka piteli veristä koiraa:
Säde, auta väsyneen äänenä väitti Väinö.
He kuljettivat Marsin hoitohuoneeseen. Saara tutki eläintä tarkasti:
Kuka teki tämän?
Sanni Väinö laskeutui katseessaan.
Saara nyökkäsi hiljaa, ommeli haavat, puhdisti silmät, antoi vettä.
Myöhemmin käytävällä Väinö kuiskasi katumuksellisesti:
Anteeksi, Säde
Se menee niin hymyili Saara väsyneenä. Ja Sannille?
Ei, Säde. Tämä on se, mitä ei enää voi korjata.
Saara soitti Pekulle:
Pekka, tule tänne heti, kiitos.
Kun Pekka kuuli vaimonsa uupuneen äänen, hän suuntasi heti liikkeelle.
Puolen tunnin kuluttua hän oli käytävässä. Kun hän näki veljeksiparin kietoutuneina, Mars haukkasi hiljaa, hymyillen niinkuin kaikki oli mennyt hyvin:
Tule, sankarini.
He veivät Väinön kotiin ja antoivat neuvoja koiran hoitoon.
Kun Saara kertoi äidilleen tapahtuneesta, äiti vain huokaisi:
Heidän olisi pitänyt erota jo pitkään sitten.
Sitten hän ryömi poikansa luo auttamaan kodin siivousta.
Gymsalissa Väinö istui, silitti Marsia. Äiti tuli, silitti molempia:
Oletteko elossa?
Elossa vastasi Väinö.
Talosta levisi herkullinen tuoksu: keitetty liha ja tuoreet vihannekset. Mars nuuhkasi, heilutti häntäänsä. Väinö hymyili, nousi ylös.
Elämä jatkui rauhassaKun kevät piirtyi taivaanrannan yli, Korpilan torilla kerättiin satunutta riitaa puun oksat, jotka oli kerran repäisty, sidottiin yhteen lauluun ja tarinaan. Väinö nosti Marsin hellästi olkapäälleen ja asetti hänet puun varteen, missä varjossa nuoret kyläläiset leikkivät. Saara, silmästä kiiltäen, puheltiin kylän vanhumille ja kertoi, että jokainen haava, niin ihmisellä kuin eläimelläkin, voi kasvaa uudelleen, jos siihen laitetaan rakkaus ja anteeksianto.
Pekka astui esiin vanhoista satulista ja otti käteensä pienen puukon. Hän kaivoi maahan pienen ruukun, jonka sisään istutti kolmen vuoden vanhan puun vasaran. Tämä on meidän uusi aloitus, hän lausui, ja kaikki nyökkäsivät hiljaisessa yhtyvyydessä. Mars nuuhkaisi maata, nuoli kiinni oksassa, ja sen häntä heilui kuin pehmeä kompassi, joka ohjasi heitä kohti valoa.
Sannin käsi oli yhä kireä, mutta kun hän astui torille ja katseli, miten lapset heittäytyivät leikkeihin, hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä, jotka eivät enää kuljettaneet vihaa. Hän käveli kohti Väinöä, otti Marsin varovasti käsiinsä ja sanoi hiljaa: Pahoittelen. En antanut teille aikaa parantua. Väinö katsahti ystävällisesti ja vastasi: Meidän perheemme on kuin tämä puu vahva juuri, vaikka juuri mennyt haara onkin katkaistu. Heidän kahden välinen hiljainen sylissä oli enemmän kuin sanaa, se oli lupaus.
Yön hämärtyessä torilla syttyi tulenliekki, ja sen valossa kaikki istuivat vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, koirat ja kissat jakamaan tarinoita menneisyydestä ja unelmia tulevaisuudesta. Saara, kädessään vanha valkoinen kirjasto, avasi sen ja luki ääneen ensimmäisen kappaleen, jossa kerrottiin, miten jokainen kylä voi muuttua omaksi puutarhakseen, jos se pääsee rakastamaan itseään. Lämpö leijui heidän ylitseen, ja Mars lähti juoksuun, jonka takanaan jäi hehkuva liekki, joka ei enää sytytännyt vihaa, vaan valaisi yhteisen polun.
Kun viimeinen kivi oli lopulta asetettu torin reunaan, ja kaikki tunsivat sydämensä lyövän samassa tahdissa, Väinö nosti Marsin jälleen kerran silmiinsä ja kuiskasi: Me selviämme, yhdessä. Kylästä kantautui kaikuvainen huuto: Koripila, elämämme on kuin tämä koira aina valmis nousemaan uudestaan! Ja juuri silloin, kaukaisen laakson takaa, aamuun nouseva aurinko maalasi taivaanrannan kultaiseksi, lupaa, että jokainen uusi päivä tuo mukanaan uuden alun.
