Kun avaan hotellihuoneen vaatekaapin, löydän mieheni matkalaukusta mekon, jota en ole koskaan nähnyt.
Se on silkkinen, tummansininen, huolellisesti taiteltu hänen paitojensa väliin. Vieressä on pieni kortti putiikista.
En yleensä ole utelias, mutta tämä mekko ei selvästikään ole minun.
Hotelli on ylellinen. Olemme tulleet hänen työpaikkansa firman juhlaan, vuosittaiseen gaalaillalliseen. Käytävien peilit kiiltävät, matot tuntuvat pehmeiltä ja alakerran ravintolasta kantautuu hienojen annosten ja kuohuviinin tuoksu.
Katson mekkoa vielä kerran.
Sen koko on pienempi kuin omani.
Juuri silloin Aleksi saapuu huoneeseen.
Oletko vieläkin laittautumassa? hän kysyy avaten solmiotaan.
Pidän mekkoa käsissäni.
Hän jähmettyy.
Vain sekunniksi. Mutta tarpeeksi pitkäksi aikaa.
Kenen mekko tämä on? kysyn rauhallisesti.
Hän tulee lähemmäs hitaasti.
Ei tämä ei ole sitä miltä näyttää.
Tuo lause tarkoittaa aina juuri sitä mitä luulet.
Olet ostanut mekon jollekin toiselle, sanon. Vain ettei se joku ole minä.
Aleksi huokaisee.
Kaisa, älä nyt ala draamoja. Juhlat alkavat ihan kohta.
Vai niin, vastaan hiljaa. Eli draama on ongelma, ei tämä mekko.
Hän vilkaisee ovelle, aivan kuin käytävä voisi pelastaa hänet.
Se on lahja.
Kenelle?
Hän ei vastaa heti.
Sekin on vastaus.
Huoneessa on hiljaista. Vain ilmastointilaite hurisee pehmeästi.
Kuinka kauan? kysyn.
Kaisa
Kuinka kauan?
Ei sillä ole väliä.
Katson vielä mekkoa. Kangas tuntuu kylmältä ja sileältä.
Eli hän pukeutuu siihen tänä iltana?
Hän on hiljaa.
Sama juhla, jossa minä istun vieressäsi?
Aleksi puree huultaan.
Ei tämän pitänyt mennä näin.
Mutta näin kävi.
Laitan mekon takaisin laukkuun ja vedän vetoketjun kiinni varovasti.
Kuka hän on?
Työkaveri.
Tietysti.
Otan laukkuni sängyltä ja alan pukea kenkiä jalkaan.
Mihin olet menossa? hän kysyy.
Juhliin.
Hän katsoo hämmästyneenä.
Ihan oikeasti?
Tietenkin.
Avaan huoneen oven.
Olen utelias, kuka nainen tulee illalla pitämään tuon mekon yllään.
Kymmenen minuutin kuluttua kävelemme sisään hotellin suureen saliin. Kristallikruunut, musiikkia, ihmisiä juhlapuvuissa.
Eräällä pöydällä istuu nuori nainen, pitkät vaaleat hiukset.
Hänellä on yllään tummansininen mekko.
Juuri se sama.
Hän näkee meidät ja hymyilee Aleksille.
Silloin tajuan kaiken.
Tämä ei ole mikään salattu suhde piilossa jossain nurkassa. Luultavasti kaikki ympärillämme jo tietävät.
Kävelen heidän pöytänsä luo.
Nainen näyttää itsevarmalta.
Hei vaan, hän sanoo.
Katson hänen mekkoaan.
Sopii hyvin sinulle.
Hän hymyilee entistä leveämmin.
Kiitos.
Aleksi seisoo vieressäni kuin mies, joka odottaa ukkosta.
Riisun vihkisormukseni ja lasken sen hänen viinilasinsa viereen pöydälle.
Lahjat kertovat aina totuuden, sanon hiljaa. Ne vain päätyvät joskus väärälle ihmiselle.
Sitten käännyn ja kävelen kohti salin ovea.
Kun kuljen pois, kuulen takanani supinaa ja tuolien liikettä.
Mutta on outoa, miten ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en tunne itseäni nöyryytetyksi.
Ainoastaan vapaaksi.
Sanokaa rehellisesti onko pahempaa saada tietää pettämisestä salaa vai kaikkien edessä?
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
