Äiti on ollut aina melko tiukka minun kanssani. Isä taas oli jatkuvasti työmatkoilla, joten äiti huolehti minusta yksin. Isä kyllä rakasti minua, ja jokainen hänen kotiinpaluunsa tiesi hurjan kasan lahjoja minulle. Äiti ei näyttänyt yhtä paljon hellyyttä hän vain nyökkäili ja jatkoi omia puuhiaan. Eräänä päivänä isä lähti taas pitkälle reissulle, mutta tällä kertaa ei enää palannutkaan.
Koulussa en koskaan saanut ystäviä. Kuljin kuin pikkukaupunkilainen kulkurityttö, vanhassa, rähjäisessä koulupuvussa, jonka äiti oli löytänyt kirpputorilta. Hän aina totesi: Käytä mitä löytyy. Ensin pitää saada oma elämä raiteilleen, eikä minulla ole euroja sinulle. Niinpä kiltisti pidin tätä ikävää asua koko viidennen luokan ajan.
Myöhemmin naapurimme Sari antoi minulle hänen tyttärensä vanhan koulupuvun. Siitä tuli luottovaatteeni käytin sitä valmistumiseen asti. Kenkien kanssa pelasin arpapeliä: milloin sattui löytymään, milloin istui jalkaan. Käytin samoja kenkäraukoja vuositolkulla, kunnes ne kävivät nolon pieniksi. Lopulta pääsin lukiosta hienosti läpi ja päätin lähteä opiskelemaan yliopistoon. Valitsin taloustieteen, koska se kuulosti sopivan vakavalta. Kampuksella jatkoin samaa linjaa, eli pyörin kavereiden käytettyjä vaatteita päällä, kun he kyllästyivät omiin muoti-ideoihinsa.
Eräänä päivänä kohtasin Dominikuksen, joka oli valmistunut muutama vuosi aikaisemmin. Meistä tuli pari, ja myöhemmin hän tutustutti minut vanhempiinsa. Kun vierailin heidän luonaan, häpesin vanhoja, kuluneita kenkiäni. Jalat olivat märkänä, mutta hänen äitinsä vain hymyili ja toivotti tervetulleeksi. Seuraavana päivänä Dominikuksen äiti kutsui minut uudestaan kylään ja antoi minulle lahjaksi aivan uudet kengät ne olivat kuin pieni voitto suomalaisessa arjessa.
Aluksi pelkäsin, etteivät Dominikuksen vanhemmat pitäisi minusta, mutta pian he alkoivat kohdella minua kuin olisin heidän oma lapsensa. En oikeastaan tiedä miten onnistuin siinä ehkä vain vankka suomalainen sitkeys. Hääpäivän kunniaksi saimme heiltä mökin lahjaksi! Ja kun valmistuin, anoppi antoi minulle työpaikan hänen firmassaan, jossa palkka oli oikein hyvä, euroja alkoi tulvia. Vihdoin pystyin ostamaan kaiken mitä tarvitsin. En lopeta kiittämistä, että elämä potki kerrankin oikeaan suuntaan.
Kun oma äitini kuuli, että olen naimisissa, töissä ja omistan jopa oman asunnon Helsingin keskustassa, hän ilmestyi ovelle vaatimaan taloudellista apua. Keskustelumme ehti kuuluu appiukollekin, joka samantien hälytti mieheni ja poikani kotiin. Lopulta mieheni sanoi äidilleni suoraan, ettei hän voi enää odottaa minulta mitään. Hän kiitti äitiä siitä, että minä olen olemassa, mutta totesi samalla, ettei äidin tarvitse enää tulla käymään meidän kodissa. Sen jälkeen äiti ei ole ottanut yhteyttä ja nyt odotan innolla meidän tulevan lapsen syntymää.
