Kun äitini sai tietää, että olin naimisissa, minulla oli vakituinen työ ja oma asunto Helsingissä, hän saapui nopeasti pyytämään minulta rahallista apua.
Äiti oli aina ollut ankara minua kohtaan. Isä oli usein työmatkoilla ulkomailla, ja äiti huolehti minusta yksin. Isä rakasti minua, ja kun hän palasi kotiin, toi hän aina tuliaisia mukanaan. Äiti taas ei osoittanut yhtä paljon hellyyttä. Eräänä päivänä isä lähti matkalle, jolta ei koskaan palannut.
Koulussa minulla ei ollut ystäviä. Kuljin vanhassa, nuhjuisessa koulupuvussa, jonka äiti oli löytänyt kadulta. Hän sanoi minulle usein: Pidä päällä sitä, mitä on tarjolla. Minun täytyy saada oma elämä järjestykseen, eikä minulla ole rahaa ostaa sinulle vaatteita. Niinpä kärsivällisesti käytin tuota vaatetta koko viidennen luokan.
Muutamaa vuotta myöhemmin naapurin rouva antoi minulle tyttärensä vanhan koulupuvun, kun tytär siirtyi pois koulusta. Käytin sitä ylppäreihin asti. Kenkien suhteen käytin vain, mitä sattui löytymään, eivätkä ne kestäneet montaakaan vuotta ennen kuin jäivät pieniksi. Lopulta pääsin ylioppilaaksi kiitettävin arvosanoin, ja päätin hakea jatko-opintoihin. Valitsin taloustieteen pääaineekseni. Yliopiston asuntolassa sain vaatteita ystäviltäni, kun he kyllästyivät omiin.
Sitten tapasin Ilmarin, joka oli valmistunut pari vuotta ennen minua. Aloimme seurustella, ja lopulta hän esitteli minut vanhemmilleen. Vierailulla minua nolotti vanhat ja kuluneet kenkäni jalat märkinä, mutta hänen äitinsä ei huomauttanut siitä sanaakaan. Seuraavana päivänä hän kuitenkin kutsui minut kylään ja antoi minulle lahjaksi uudet kengät.
Pelästyin aluksi, etteivät Ilmarin vanhemmat pitäisi minusta, mutta pian he alkoivat kohdella minua kuin perheenjäsentä. Yhtään en osannut odottaa, mitä olin tehnyt ansaitakseni sellaista kohtelua. Häät lahjoittivat meille oman kodin Espooseen, ja valmistumiseni jälkeen anoppini tarjosi minulle töitä yrityksestään. Sain lopultakin mahdollisuuden ostaa tarvitsemiani asioita. Kiitän yhä Luojaa, että sain selviytyä vaikeuksien läpi.
Kun äitini kuuli avioliitostani, hyvästä työstäni ja siitä, että minulla oli ikioma asunto, hän ilmaantui oitis luokseni vaatimaan taloudellista tukea. Tällä kertaa keskustelumme kuitenkin sattui korviin myös appivanhemmilleni. Anoppini pyysi sekä aviomiestäni että poikaani heti kotiin. Lopulta mieheni selitti äidilleni, ettei hänen enää tulisi odottaa minulta apua. Hän sanoi arvostavansa tytärtään, mutta tämän ei enää tulisi ilmestyä kotiimme. Siitä päivästä lähtien äiti ei ole ottanut minuun yhteyttä, ja minä odotan nyt ilolla esikoiseni syntymää.
