Katsellessani ikkunasta näin äidin tallustavan hiljalleen lumisen kävelytien reunaa, puhellen lempeästi pienelle tyttärelleen, jonka nimetön harmaa pupu roikkui kädestä. Näky sai minut muistelemaan omaa lapsuuttani Helsingissä, kun äiti johdatti minut käsipuolessa päiväkodin polkuja pitkin, ja ilma tuoksui vielä kinuskiselta jäätelöltä, jota nautimme yhdessä Kaivopuiston penkillä. Haikeus surahti epätodellisena aaltona ja kyynel vierähti poskelleni, kun sureksin äitini poissaoloa, aivan kuin olisin uinut yöllä pitkin sumuista järven pintaa enkä koskaan päässyt takaisin rantaan.
Veljeni Petteri häiritsi unenomaisia mietteitäni kysymällä, milloin oikein palaisin Helsinkiin. En osannut vastata tarkasti mainitsin ohimennen, että kävisin ehkä maistraatissa. Petteri syytti minua sillä hetkellä siitä, että suunnittelin äidin asuntoa vain omaksi hyväkseni. Yllättäen tätini Sirpa nyökkäili hänen puolellaan, huulet ohuina kuin kiristyvä siima. Tunnelma muuttui omituiseksi, kun kaikki sukulaiset kerääntyivät vainajien muistotilaisuuteen. Siellä Petteri korotti ääntään juuri minulle, ja sanat tuntuivat siltä kuin lunta olisi tippunut paidan alle; sydämeni alkoi hakata, eikä paikka tuntunut enää kodilta.
Kun lopulta kaikki olivat lähteneet, Sirpa-täti ilmestyi eteeni silmissä vihainen kiilto kuin sumussa loistava liikennevalo. Hän ilmoitti, että asunto myytäisiin ja Petterille sekä hänen tyttärelleen Saana ostettaisiin pienemmät kodit erikseen. Minulle hän sanoi, että voisin vain palata Helsinkiin ja nauttia hyvästä elämästä siellä, aivan kuin olisin vain vierailija omassa lapsuudessani.
Häkeltyneenä ja loukkaantuneena heidän asenteestaan saavuin äitini asunnolle kerätäkseni muutaman pienen muistoesineen ehkä kirjan, ehkä vanhan kaulahuivin. Silloin huomasin, että Petteri ja hänen vaimonsa Kati olivat vaihtaneet lukot. He eivät päästäneet minua sisään. Kati työnsi minut tylysti ulos, ja oven läpi kuului vain hiljaista naurua, eikä myötätunnon pilkahdusta. Juuri sillä hetkellä päätin herätä: minä ottaisin takaisin sen, mikä meille oikeutetusti kuului, ja ajaisin heidät pois asunnosta maailmassa, joka tuntui nyt enemmän takaperin virtaavalta joelta kuin kodilta.
Aiemmin olin, heidän ikävistä teoistaan huolimatta, tukenut heitä taloudellisesti lähettämällä euroja lääkkeisiin ja palkkaamalla jopa hoitajan vaikka he asuivatkin äidin kanssa samalla huoneistolla. Lopulta sain tietää äidin kuolemasta vain tuttavien Facebook-viestien kautta; Petteri ei ollut vaivautunut soittamaan, ehkä jatkaakseen rahojen vastaanottamista.
Kohtasin Petterin suoraan: sanoin vieväni hänet oikeuteen koko asunnosta ja näin kuinka väri valahti hänen kasvoiltaan vaikka esitti muuta. Olin päättänyt: veisin riidan Helsingin oikeussaliin, jotta tuomari päättäisi, kenelle meidän kodin avaimet oikeasti kuuluvat. Ja kun astuin ulos pakkasiltaan tapailevaan yöhön, tunsin vainoharhaista rauhaa aivan kuin kaikki kaupungin talot olisivat täynnä salaisuuksia, jotka vain minä pystyin unessa avaamaan.
