Olen aivan raivoissani! Tänään riitelin taas äitini kanssa, eikä appiukko suostu edes soittelemaan minulle. Meillä on sinänsä hyvä tilanne, kun pojallamme on kaksi mummoa oma äitini ja äitini puoliso.
Tosin, “hyvä tilanne” taitaa olla liioittelua, koska mummoja on vain nimellisesti. Molemmat asuvat sadan metrin päässä poikani päiväkodista, mutta kumpikaan ei suostu hakemaan häntä kotiin. Tekisin sen tietysti itse, mutta työpäiväni päättyy vasta kello 21, enkä mitenkään ehdi hakea lastani oikeaan aikaan. Eikä miehenikään aina pysty, sillä hän tekee vuorotyötä Vantaalla tehtaassa. Täällä suurin osa kaupungin ihmisistä työskentelee tehtaassa, joten päiväkodissa on onneksi iltaryhmä, jossa lapset voivat olla iltaan asti. Mutta siitä pitää maksaa erikseen, ja se maksaa maltaita lisämeno, joka painaa perheen budjettia aivan liikaa. Eikä tilanne helpotu, vaikka mummot ovat hengissä!
Äitini tekee töitä kello kuuteen, ja kun tulee kotiin, kulkee joka päivä päiväkodin ohi. Oma uusi elämä on nyt ykkössijalla hän erosi puolisostaan ja haluaa elää omaksi ilokseen. Hän sanoo, että töiden jälkeen hänen täytyy rentoutua, tehdä kasvonaamioita pysyäkseen nuorekkaana. Viikonloppuisin hänellä on aina ohjelmaa: leffailtoja, näyttelyvierailuja, tapaamisia ystävien kanssa.
Poikansa hän ottaa mukaansa vain harvoin, ja silloinkin viikonloppuna. Hän perustelee, että lapsenlapsi häiritsee hänen rutiinejaan, juoksentelee, eikä anna hänen meditoida rauhassa. Äiti tykkää antaa neuvoja kasvatuksesta, mutta käytännön apua hän ei anna lainkaan.
Miehen äidistä voisi kirjoittaa ihan oman tarinansa. Anoppi ei ole koskaan ollut töissä, vaan ollut kotona kaikki päivät. Perheessä on neljä lasta, ja heidän välillään on alle kolmen vuoden ikäero. Mieheni on vanhin. Luulisi, että hän olisi mitä parhain apu lapsenlapsen hoitoon, mutta ei hän sanoo, että omien lasten kanssa leikkien on nyt ohi, kotityöt vievät kaiken ajan ja energian. Ruoanlaittoa, siivousta, pyykinpesua… Ja kun kaikki palaavat töistä, pitää ruokkia, siivota jäljet ja laittaa miehet nukkumaan. Vaikka nuorimmat pojat ovat 18 ja 21 vuotta vanhoja ja pärjäävät mainiosti itse.
Yhden kerran anoppi haki poikani päiväkodista, ja siitä sain kuulla hän valitti, ettei ehdikään tehdä mitään, kun kaikki energia meni lapsen hakemiseen, ja kotiväki tuli töistä väsyneinä ja nälkäisinä. Sanoi, että minä olen itse synnyttänyt lapsen itselleni, ja siksi minun pitää itse huolehtia hänestä ja hakea hänet päiväkodista. Hänen puoleltaan apua ei kannata enää odottaa.
Välillä meillä oli tuuri, kun miehen työpari tykkäsi tehdä iltavuoroa ja minä aamuvuoroa, mutta nyt tilanne muuttui. Tilalle tuli miehen täti, joka ei halua jäädä iltavuoroon, ja taas pitää maksaa lisää päiväkodista. Ja tämä näkyy heti perheen budjetissa. Olen niin kyllästynyt mummojen tekopyhyyteen juhlissa he puhuvat, kuinka rakastavat lapsenlastaan ja kilpailevat siitä, kuka osti hienomman lahjan. Mutta lahjat eivät auta, kun tarvitaan oikeaa apua.
Niinpä tänään jouduin soittamaan äidilleni ja anomaan, että hakisi poikani päiväkodista muuten meillä ei ole varaa maksaa iltaryhmää. Vanhemmiltamme ei ole turha odottaa mitään, ei rahallista tukea eikä konkreettista apua. Anoppi ei auta taloudellisesti, koska miehet kuulemma syövät niin paljon kaikki rahat menevät ruokaan. En osaa enää kuvitellakaan, miten tästä selvitään. Kaikki mieheni kanssa tienaamamme rahat menevät ruokaan, vaatteisiin ja kodin tarpeisiin, ja lisäksi meidän pitää maksaa kallista iltahoitoa. Miten saisimme mummot mukaan niin, että he auttaisivat oikeasti, eivätkä vain toisi lahjoja?
Ehkä suurin oppi tästä on, ettei sukulaisilta aina voi odottaa apua ja jokaisen perheen on löydettävä omat ratkaisunsa. Yhteisön tuki ja reilu jakaminen tuottavat paljon enemmän kuin kauniit paketit. Siksi tärkeintä on pitää yhtä oman perheen kanssa ja muistaa, että avunpyyntö ei ole heikkoutta, vaan osa vanhemmuutta Suomessa.
