Kuka tietää, minne kohtalon joki kääntyy
Viimeisen kuukauden ajan Eero oli kulkenut omissa ajatuksissaan, ollut harvasanainen vaimonsa Leenan seurassa. Leena katseli miestään mietteliäänä:
Onkohan hän sairastunut, varmasti on. Ja kohta täyttää jo neljäkymmentäviisi, pitäisi juhlia syntymäpäivää ravintolassa. Täytyy ottaa hänet kädestä ja raahata lääkäriin, siellä minulla on tuttu lääkäri. Pitää ottaa verikokeet ja ehkä muutakin…
Leena avautui huolistaan läheiselle ystävälleen Marjukalle, joka tokaisi:
Kun mun Jarkko rakastui toiseen naiseen, sekin muuttui oudon alakuloiseksi.
Älä nyt viitsi, Marjukka. Ei voi verrata Jarkkoa ja Eeroa, Leena vastasi.
No, onko sun Eerossa niin paljon parempaa?
Ei oikeastaan, Jarkko on komea kaupunkilaispoika, aina vitsailemassa naisten kanssa, vai mitä? Eero taas on ujo ja hiljainen, en olisi saanut sitä kosimaan, ellei minun olisi pitänyt tehdä aloitetta. Muutin melkeinpä väkisin hänen luokseen, muuten varmaan olisi vieläkin naimaton.
Viime vuonna Marjukka oli yllättänyt Jarkkonsa toisen naisen kanssa. Silloin Leena lohdutti ystäväänsä:
Unohda se, keskity itseesi, älä itke, heitä se mies pellolle.
Marjukka heittäytyi elämään erotti Jarkon, alkoi käydä baareissa ja kahviloissa, flirttaili miesten kanssa, leikkasi tukkansa lyhyeksi ja selitti kaikille uudesta tyylistään. Leena katsoi touhua kauhuissaan. Hän oli tarkoittanut itsensä kehittämistä, vaikka tanssikurssia, uusia harrastuksia, opiskelua, vaikka kuntoilun aloittamista.
Ajan myötä Marjukka antoi Jarkolle anteeksi. Leena ei kuitenkaan ymmärtänyt ystävän päätöstä.
En minä Eerolle koskaan antaisi anteeksi tuollaista, hän ajatteli.
Leenan ja Eeron avioliittoa oli kestänyt kohta 26 vuotta. He tunsivat toisensa läpikotaisin, olivat nähneet elämän iloja ja suruja, kasvattaneet kaksi poikaa, ja vanheneminen tuntui lähestyvän. Vaikka eivät he vielä vanhoja olleet, oli aika juhlia Eeron merkkipäivää, asiasta oli jo puhuttu sukulaisten kanssa, ja mieskin saisi kuulla suunnitelman pian.
Leena ja Eero menivät naimisiin juuri ennen valmistumistaan yliopistosta. He tutustuivat vaellusretkellä opiskelivat eri aineita, mutta asuivat samassa kaupungissa, Jyväskylässä. Neljännellä vuosikurssilla mentiin yhdessä toiselta ja omalta laitokselta patikoimaan. Nuotion äärellä Leena kiinnitti ensimmäisenä huomionsa Eeron hiljaisuuteen, mutta hiukan ajan päästä heistä tuli erottamattomat. Hän jopa paikkasi Eeron paidan, kun tämä oli jäänyt puuhun kiinni.
Eero puolestaan kantoi Leenan raskaat rinkat, ja ystävyys syveni rakkaudeksi. Leena otti ohjat käsiinsä, tunnusti ensin rakkautensa ja myöhemmin Eerokin mutisi hiljaa:
Leena, taidan olla rakastunut sinuun.
No, sittenhän meidän pitää muuttaa yhteen. Minä tuon tavarani sinun luoksesi ja haetaan avioliittolupa, johon Eero ei vastustellut.
Leena muutti Eeron asuntoon, missä tämän mummo Aino asui. Eniten tästä iloitsee Eeron isä, sillä mummo Aino oli hänen äitinsä. Eeron äiti taas ei ollut koskaan tullut toimeen anoppinsa kanssa ja kieltäytynyt hoitamasta tätä, mutta hyväsydäminen Eero oli muuttanut mummon luo tämän sairauden takia. Nyt Leena huolehti mummosta.
Eeropoika, sinun Leenasi on kyllä oiva nainen, ahkera ja toimelias, kaikki sujuu hänen käsissään, tuollainen vaimo sinun tarvitsikin. Kunhan menette naimisiin, siirrän asunnon teidän nimiinne. Pidä Leenasta huolta.
Pariskunta meni pian naimisiin. Pian mummo kuoli. Pojat syntyivät pian peräjälkeen, nyt vanhempi heistä on 23, nuorempi 21. Leenan ja Eeron elämä sujui rauhallisesti: lomamatkoja, lapset aina mukana. Viime aikoina Eero oli kuitenkin muuttunut. Eräänä päivänä hän tokaisi:
Voi sanoa, että elämä meni jo, eikä mitään hienoa olla nähty, Leena.
Leena hermostui.
Eero, miten voit sanoa noin? Ette me olla yhtään lomaa kotona istuttu, käyty Lapissa, Hangossa, Saaristomerellä, jopa Turkissa pari kertaa. Lapset pärjäävät ja kohta tulee varmaan lapsenlapsiakin.
Ei siitä nyt ollut kyse, Eero huokasi ja vaikeni, mutta katsoi jotenkin oudosti, mihin Leena ei kiinnittänyt huomiota. Hänellä oli omiakin ajatuksia ja kiireitä.
Eero, mitä jos kutsuttaisiin sun juhliin Mikko ja Sini, vaikka asuvatkin Oulussa?
Mitkä juhlat? mies kysyi ihmeissään.
No sun syntymäpäiväthän ne! Kohta täytät neljäkymmentäviisi, juhlitaan kahvilassa.
Ai niinkö, enpä ollut kuullut, että meillä on tällaiset suunnitelmat, taas mies katsoi häntä oudosti.
Nyt Leena oli kolmatta tuntia yksin sohvalla, tuijotti lattiaa, eikä kyyneliä tullut.
En olisi uskonut tällaista tapahtuvan, hän ajatteli.
Eero tuli tänään töistä ajoissa, mitä Leena ei osannut odottaa. Viimeisen vuoden-parin ajan Eero oli tehnyt pitkää päivää.
Hei, mies sanoi ja istahti keittiönpöydän ääreen edes riisumatta nahkatakkiaan.
Hei vain, mikset riisu takkia, pese kädet ja tule syömään, vaimo puhui totunnaisella äänellä.
Eero oli hiljaa, katse maassa.
Leena, mä lähden nyt pois. Anteeksi.
Mitä tarkoitat, minne lähdet? Tule nyt, riisu ja istu alas. Oletko sairastunut… olen jo epäillyt, lähdetään lääkäriin…
Eero nosti katseensa ja katsoi suoraan silmiin.
Olen terve, ei tässä lääkäreitä tarvita Ymmärrätkö, olen rakastunut. Olen jo vuoden tavannut työkaveriani.
Nuorempi nainen, vai? Leena kysyi kireästi.
Ei, hän ei ole nuorempi, ihan tavallinen, ei ole mikään kaunotar, mutta oikea nainen…
Entä minä sitten, Eero? Leena hämmästyi.
Sinä… sinä olet kuin pomo minulle, ja minä kuin koira hihnassa. En saa astua askeltakaan ilman sinun lupaa. Sinä määrät kaikesta; mitä syön, mihin menen, mitä puen ja miten juhlin synttärit. Edes jalkapalloon en saa mennä ilman että luennoit, ettei sinne muka kannata. Mutta minä pidän jalkapallosta.
Mutta Eero, yritänhän minä tehdä sinulle kaiken parhaalla tavalla! Leena puolustautui, mutta Eero keskeytti hänet.
Kaikki rahat annan suoraan sinulle. Sinä päätät kaikesta. Annat minulle viikkorahaa vain vähän, en saa edes istua työpäivän jälkeen oluelle, koska minulla ei ole edes omia euroja. Eikö sinusta se ole miehelle nöyryyttävää? hän puhui hiljaisesti, rauhallisesti.
Leena laskeutui hänen eteensä, katsoi silmiin.
Mutta Eero, meillähän on ollut aina näin. Jos sinä haluat, voin alkaa antaa sinulle omaa rahaa, mennään vaikka futismatsiin yhdessä, käydään ostoksilla, saat valita vaatteesi itse.
Eeron katse muuttui taas.
Leena, etkö vieläkään ymmärrä, hän korotti ääntään. Minä haluan elää itsenäisesti! Haluan päättää asioista itse, olla joskus ihan yksin, hengittää rauhassa, päättää omin päin mitä syön. Minulla ei ole koskaan tilaa omille ajatuksille. Sinä tuot omat toiveesi minun osakseni, enkä pysty vastustamaan. Mutta kaikella on rajansa. Sinä pidät minua kuin huollettavana.
hän antaa huolehtia itsestään
No, onko hän niin toisenlainen? Leena kysyi ja ääni värisi.
Kyllä. Hän antaa minun olla mies, huolehtia hänestä, ymmärrätkö?
Leena ei ollut koskaan nähnyt miestään tuollaisena. Eero oli kuin herännyt eloon. Leena tajusi: Eero tosiaan rakastaa, ihan kuin nuorena.
Ei tämän näin pitänyt mennä, hän ajatteli, meidän iässä, noloa. Mitä ihmiset sanovat? Ja hän sanoi:
Eero, yhden ilmasuhteen takia hajotat perheen. Mitä muut meistä ajattelee? Meillä on täydellinen perhe!
Kuka muu, Leena? Mikä täydellisyys?
Leena tajusi, että Eero teki hänelle kapinan, jota hän ei pysty millään estämään. Hän purskahti itkuun, mikä ei ollut hänelle lainkaan tavallista.
Leena, itketkö sinä? Eero kysyi yllättyneenä.
Leena rutisti miestä, mutta Eero irrotti hänen kätensä, meni huoneeseen, pakkasi tavaransa ja matkalaukkunsa ja lähti ulos. Leena jäi hiljaiseen asuntoon.
En olisi koskaan uskonut, että kohtalo kääntää jokeni tähän suuntaan, ja hyvinvoivasta, avioliitossa elävästä naisesta tulisin yhtäkkiä yksin, vanhakin tulossa vastaan…
Leena soitti Marjukalle, joka tuli nopeasti rauhoittelemaan.
Leena, eihän me nyt vielä vanhoja olla! Muista, miten aina kehotit minua harrastamaan uutta Mutta ei niistä kursseista sitten ollutkaan mitään hyötyä. Jarkko vain hairahtui, mutta palasi lopulta, ja rakastaa minua edelleen, ei se muuta löydä. Ehkä Eerokin vielä palaa, vaikka Marjukka ei oikeasti uskonut siihen, Eero oli liian vakava ja toinen kuin hänen Jarkkonsa.
Ei, Marjukka. Eero ei enää palaa. Hän sanoi minulle sellaista, ettei paluuta enää ole. Eeron tuntee.
Kun ystävä lähti, Leena istui pitkään paikoillaan. Hän ei tiennyt, mitä tehdä, kenestä enää huolehtia, kenelle antaa ohjeita. Hänen täytyisi opetella olemaan yksin. Ehkä elämä vielä tuo mukanaan jotain uutta, kuka tietää, mihin kohtalon virta vielä kuljettaa. Ehkä hän löytääkin uuden rannan.
Ja niin Leena ymmärsi: elämä ei koskaan mene suoraviivaisesti, eikä kenenkään onnellisuus rakennu vain kontrolloinnin varaan. Vapaus ja läheisyys ovat molemmat tärkeitä, ja joskus on päästettävä irti, jotta oma polku löytyy uudelleen.
