– Kuka sinua muka kaipaa? Hammaseton, lapseton, roduton Kaisa – Kuka sinua muka kaipaa? – huusi Paavo. Sitten hän sylkäisi ja lähti. Kaisa juoksi ikkunan ääreen ja katsoi miehen perään, jonka kanssa oli elänyt 15 vuotta. Hän ajatteli, että he olivat sielunkumppaneita. Mutta Paavo paljasti lähdössään, että syynä oli vain mukavuus. Kokemuksia perhekuvauksista Kaisalla on asunto, hän kokkaa loistavasti, on täydellinen emäntä ja olisi tehnyt kaiken miehensä puolesta. Kaisa mietti avoimesta ikkunasta huutamista, jotta Paavo ei jättäisi häntä. Hän olisi suostunut nöyryytykseen – saanut Paavon asumaan hänen kanssaan, vaikka tämä viettäisi välillä useita päiviä toisen naisen luona. Parempi se kuin olla 45-vuotiaana yksin ja hylättynä. Hän avasi jo ikkunaa, mutta katse osui sattumalta isän muotokuvaan. Tämä poseerasi ylpeänä sotilaspuvussa. Kaisa muuttikin mielensä. Häntä hävetti oma heikkoutensa. Hän vilkaisi vielä kerran, kun tyylikäs ja komea mies nousi hyvännäköiseen autoon tavaroiden kanssa. Kaisa asteli keittiöön käytävän kautta. Siellä seisoi vinttikaappi perintönä mummolta. Se heijasti väsyneen, harmaantuneen ja pyöreän naisen. Kaisa tiesi, ettei ollut kaunotar. Terveyskin temppuili: hampaat murenevat, rahaa uusiin ei ollut, koska miehelle piti ostaa uusi auto. Ja töissä Paavon piti näyttäytyä tyylikkäänä. – Miltä tämä kuulostaa! Sinun Paavosi pukeutuu kuin näyttelijä, mutta sinulla on vain venähtänyt villapaita, ikivanha hame, pari puseroa, kuluneet kengät ja talvella huopikkaat saappaiden sijaan. Ja takki, jota ei edes minun mummoni enää käyttäisi. Keittiösi hän vaatii kuin ravintolassa: milloin pihvi, milloin höyrytetyt lihapullat, milloin täytetyt letut, milloin lihaa. Mitä jos hän lähtisi vaan! Ei noin voi juosta miehen perässä, ystävä hyvä! – Kaisalle neuvoi kollega Liisa. Kaisa kuunteli, mutta teki tavallaan. Ja sitten mies ilmoitti lähtevänsä – 27-vuotiaan naisen luo. Neljän lapsen kanssa. – Sehän on nuori, – huokasi Kaisa. Mutta ystävä ja kollega selvitti asioita. Kaivoi somea ja kyseli naapureilta. Tulokset kertoivat: – Ei sitä kehtaa mihinkään esittää! Häpäisi sinut vielä “roduttomaksi”! Mutta sinulla on arvostettu suku! Hänen taustansa taas… Ei ole päivääkään tehnyt töitä. Kaikki lapset eri miehistä, ei pysynyt kunnolla raskaana ollessaankaan, äiti on myös moraaliton. Nuoruudellaan vain houkuttelee. Mutta perhe ei sille pohjalle rakennu. Hämmästyin kyllä Paavoasi. Sinä, Kaisa, pidä pintasi! Kaisa piti pintansa. Hänellä oli vanhemmilta jäänyt hieno iso asunto keskustassa. Isä oli arvannut jotain: oli järjestänyt niin, ettei Paavolla ollut koskaan oikeutta asunnon neliöihin. Kaisa päätti vuokrata yhden huoneen – helpottaakseen rahatilannetta. Alueella rakennettiin useita kiinteistöjä. Huoneen vuokralaiseksi tuli insinööri, komea herrasmies, nimeltään Vilho Väinämö. Katsoi Kaisaakin tarkasti. – Voisin maksaa etukäteen! Kävisit hammaslääkärissä. Olet kaunis nainen, miksi kärsit! – Vilho ehdotti. Kaisa punastui. Kaunis? Mutta hampaat täytyy laittaa kuntoon. Vilho antoi vähän enemmän rahaa, lupasi, ettei kiire. Sitten hänen veljensä tuli käymään. Sellaista miestä Kaisa ei ollut ennen nähnyt. Kirkkaankeltaisessa pikkutakissa, violeteissa housuissa ja näyttävä kampaus. Sanoi nimekseen Kaarlo, oli stylisti. Kaarlo otti Kaisan “hoiviinsa”. Kun Kaisa tarjosi asukkaille piirakoita, Kaarlo ehdotti imago-muutosta. Ja niin muutos tapahtui. Vaaleat hiukset alkoivat hohtaa, meikki toi esiin kauniit piirteet. Hampaat laitettu kuntoon. Töihin Kaisa kulki nyt kävellen. Kilot karisivat. Aloitti jopa aamujuoksut puistossa. Herttainen nainen hellällä hymyllä ja poskikuopilla. Kuin perhonen kotelosta. Eräänä päivänä ovikello soi. Asukas avasi ja huikkasi: – Kaisa, täällä on joku sinulle! Oven takana seisoi ex-mies. Kaisa tuskin tunnisti. Paavo oli vanhentunut vuodessa, kalpea, laihtunut, hukassa. Säkkejä vieressään. – Mitä sinä haluat? – kysyi Kaisa. Muistissa olivat yritykset soittaa miehelle – tämä ei halunnut puhuakaan, lopuksi blokannut kokonaan. Nyt tuli ovella. – Olet muuttunut…! – ihaili Paavo. Kaisaan imartelut eivät tehonneet. Hän muisti unettomat yöt, epätoivon, itkut, paniikin. – Kaisa. Olen saanut kylmää kyytiä. Se nainen vain rahasti minua. Lapset vaikuttivat ensin kivoilta, mutta… Ovat kurittomia, huutavat jatkuvasti. Hän ei kehitä heitä, istuu vain puhelimessa, ei kokkaa. Ostaa vain einesruokia. Sain kerran pelkkää nuudelivelliä. Kaikki paidat pesty yhteen, menivät pilalle. En ostanut itselleni mitään – kaikki rahat meni heihin. Tuntui kuin olisin hullujenhuoneessa. Kaisa… Haluan takaisin sun luo. Sinun kanssasi oli hyvä. Voisimmeko aloittaa alusta? – rukoili hän. Mutta Kaisan korvissa soivat sanat: – Kuka sinua muka kaipaa? Hammaseton, lapseton, roduton Kaisa. Kaisa katsoi ex-miestä. Silloin Vilho Väinämö kurkisti ovesta huolestuneena: – Kaisani! Tarvitsetko apua? Herra hyvä, mikä asiasi? Paavo ärähti: – Kuka ihme sinä olet? – Hän on minun mieheni, Vilho. Älä tule tänne enää! – sanoi Kaisa ja sulki oven hämmästyneen Paavon nenän edestä. Kaisa pahoitteli vuokralaiselle, että kutsui miestä omakseen. Tämä huokaisi ja sanoi suoraan: – Ehkä on aika puhua suoraan. Kaisa, minä rakastan sinua! Kuinka kukaan voi jättää noin upean naisen? Mennään naimisiin, ihan oikeasti. Vilho oli leski. Kaisa meni naimisiin kahden kuukauden päästä. Mies tuo kukkia jatkuvasti, ostivat mökin. Kaisa ei huomaa, miten ex-mies joskus tarkkailee heitä kadunkulmasta ja sättii itseään, että aikoinaan vaihtoi hyvän ihmisen turhaan houkutukseen – ja jäi lopulta aivan yksin. Kaisa ja Vilho kulkevat käsikkäin kadulla, onnellisina ja rakastuneina. Ja nyt Kaisa odottaa lasta. Tykkää ja kerro ajatuksesi kommenteissa!

Kuka muka sinua enää kaipaa? Hampaattomana, lapsettomana, ihan tavallinen Kaisa, huusi Paavo minulle, sylkäisi lattialle ja lähti.

Juoksin ikkunan ääreen ja katselin, kun mies, jonka kanssa olin elänyt viisitoista vuotta, käveli pois. Luulin, että olimme erottamattomat, mutta ennen lähtöä hän valaisi tilanteen: hän oli olemassa vain mukavuuden vuoksi.

Perhekuvat ja kokemukseni
Minulla oli asunto Helsingin keskustassa, laitan aina hyvää ruokaa, pidän kodin isännän tavoin kunnossa, olisin tehnyt kaiken hänen takiaan.

Ajattelin avata ikkunan ja huutaa Paavolle, etten halua hänen lähtevän. Olin valmis nöyryyttämään itseäni ja suostumaan siihenkin, että saisin olla hänen kanssaan, vaikka hän olisi poissa päiviä uuden naisen luona.

Se tuntui paremmalta kuin olla yksin hylättynä neljäkymmentäviisivuotiaana. Avasin ikkunan, mutta katse osui sattumalta isäni vanhaan muotokuvaan. Hän seisoi jämäkästi kapteenin uniformussa ja katsoi ylpeästi kameraan.

Yhtäkkiä mulle tuli toisenlainen olo. Häpesin heikkouttani.

Vilkaisin vielä, kun komea ja tyylikäs mieheni puki päällystakkia autolle, jonka hän juuri oli hankkinut muka tärkeään työhönsä.

Matkani suuntautui keittiöön, koridorin läpi, missä mummin vanha kokovartalopeili seisoi. Peilissä näkyi väsynyt, harmaatukkainen nainen ja himmeät silmät.

Tiesin, etten ollut nuoruuden kaunotar, ja terveyskin oli reistaillut. Hampaat eivät enää pysyneet mukana, eikä ollut euroja uusiin, sillä Paavolle piti ostaa aina uusi auto ja kalliimpia vaatteita.

Mitä järkeä tässä on? Sun Paavo kulkee kuin näyttelijä kaupungilla, kun taas sulla on venynyt villapaita, esihistoriallinen hame ja pari kulahtanutta paitaa. Kengät kuluneet, saappaiden sijaan huopikkaat. Ja se takki, jota isoäitismikään ei enää pukisi. Mies pyytää aina ravintolatasoista; milloin pihviä, milloin höyrytettyjä lihapullia tai täytettyjä lettuja. Ehkä se voisi hoitaa itsekin, huomautti Liisa, työkaverini.

Kuuntelin, mutta jatkoin kuten ennenkin. Kunnes mies totesi, että jättää minut nuoremman, 27-vuotiaan naisen takia jolla on neljä lasta.

Hän on nuori, huokailin, mutta Liisa alkoi tutkia taustoja, sosiaalisen median kautta ja naapureilta.

Hän sanoi sua tavalliseksi! Onko sillä muka parempi tausta? Ei koskaan käynyt töissä, lapset eri miehiltä, kahdeksannella kuukaudella raskaana vieläkin biletti. Äiti samaa maata. Nuoruus on vain ulkokuori, mutta sillä ei perhettä rakenneta. Sun Paavo on kyllä ihme. Mutta tsemppiä sulle, Kaisa.

Kaisa pysyi vahvana. Hyvän asunnon keskellä Helsinkiä oli saanut vanhemmiltaan. Isä oli laittanut paperit siten, ettei Paavo koskaan saanut oikeuksia.

Päätin vuokrata yhden huoneen, jotta tulisi euroja lisää.

Pian alueelle muuttikin rakennusinsinööri, Juhani Vesa. Hän oli kohtelias, viiksekäs ja fiksu vanhempi herra. Katsoi minua tutulla lämmöllä ja tarjosi yllättäen etumaksun.

Sopisiko, että maksat myöhemmin takaisin? Käy hoitamassa hampaat kuntoon olet kaunis nainen, älä kärsi turhaan.

Punastuin. En minusta kaunis ollut, mutta hampaat kaipasivat apua.

Hän antoi ylimääräistä rahaa ja sanoi, että palautat kun pystyt. Sitten hänen veljensä tuli kylään. En ollut koskaan nähnyt moista: kirkkaankeltainen pikkutakki, liilat housut ja huikea kampaus.

Hän esittäytyi nimellä Kimmo, ja sanoi olevansa stylisti.

Hän jäi hetkeksi asumaan veljen luokse ja otti minut “huostaan”. Tarjosin vieraille piirakoita, ja Kimmo ehdotti muodonmuutosta.

Ja muutoksen hän teki! Vaaleat hiukset välkkyivät, meikki toi kauniit kasvonpiirteeni esille, hampaat olivat kunnossa. Kuljin töihin kävellen, ylimääräiset kilot sulivat, aloin jopa lenkkeillä puistossa.

Olin kuin perhonen, joka on kuoriutunut harmaasta kotelosta.

Eräänä päivänä tuli ovikello. Juhani meni avaamaan ja huusi:

Kaisa, sulle on vieras!

Oven takana oli entinen mieheni Paavo. Ennen niin miehekäs hoitaja oli muuttunut: kalpea, vanhentunut, hämmentynyt laukut jaloissaan.

Mitä asiaa? kysyin.

Muistin, miten olin yrittänyt soittaa hänelle pari kertaa, mutta hän lisäsi minut mustalle listalle eikä halunnut puhua. Nyt hän oli taas tässä.

Kaisa, et usko miten olet muuttunut! Paavo yritti kehuskella.

Sanat eivät tehneet vaikutusta. Muistin unettomat yöt, itkut, ahdistukset.

Voi Kaisa Olen kärsinyt paljon. Se nainen halusi vain rahaa. Lapset ensin vaikuttivat normaaleilta, mutta sitten Hirmu käytös, huutavat koko ajan, äiti istuu kännykän kanssa, ei laita ruokaa, ostaa vain einesruokia. Kerran keitti minulle nuudeleita! Kaikki paidat pesi yhdessä, eivät kestäneet. Itse en saanut mitään uutta, kaikki menivät heille. Täyttä hulluutta, Kaisa Sinun kanssasi oli hyvä olla. Voisimmeko yrittää uudestaan? rukoili mies.

Mutta muistissani kaikui Paavon entiset sanat:

Kuka muka sinua enää kaipaa? Hampaattomana, lapsettomana, ihan tavallinen Kaisa.

Katsoin miestä vielä kerran. Silloin ovi aukesi ja Juhani Vesa tuli huolestuneena katsomaan:

Kaisa, tarvitsenko apua? Herra, mikä on asianne?

Paavo ryntäsi huutamaan:

Kuka sinä oikein olet?

Hän on minun mieheni. Älä tule enää tänne! sanoin ja suljin oven Paavon nenän edestä. Paavo ei saanut sanaa suustaan.

Pyysin anteeksi Juhanilta, kun sanoin hänen olevan mieheni. Hän huokasi ja tokaisi:

Ehkä on aika selittää. Rakastan sinua, Kaisa. Kuinka jotkut voivat jättää näin upean naisen? Mennään naimisiin oikein kunnolla.

Juhani oli leski, ja kahden kuukauden päästä menimme naimisiin. Hän toi minulle ruusuja, ostimme mökin.

En näe, miten joskus ex-mies kurkkii kulman takaa, kiristelee hampaita ja kiroo itseään, kun vaihtoi hyvän ihmisen johonkin tyhjään lupaukseen ja lopulta jäi yksin.

Juhani ja minä kuljemme käsi kädessä. Olemme onnellisia ja rakastuneita. Ja minä odotan lasta.

Sen olen oppinut: oma arvoni ei määräydy toisten sanoista tai heidän hetkellisistä valinnoistaan vain minä itse voin päättää, mille elämälleni annan merkitystä.