No kellä sä enää kelpaat viiden muksun kanssa? näin sanoi äiti ja ajoi 32-vuotiaan lesken pihalle, tietämättä että vanhassa talossa odottaa perintö ja yön vieras.
Hautausmaalla oli kosteaa. Savinen maa liimautui Sannan halpoihin kenkiin, muuttaen ne raskaaksi. Hän seisoi ja katsoi, kun hautaustoimiston miehet peittivät multaan hänen koko elämänsä. Jari oli mennyt aivan liian aikaisin vain 35-vuotiaana. Kaikki tapahtui niin nopeasti: kaatui työpaikalla ja ei koskaan enää noussut.
Sannan äiti, Leena-Maija, siirteli jalalta toiselle, kääriytyneenä vanhaan turkkiin, ja katseli lapsenlapsiaan jotka tarrautuivat äidin mustaan takkiin etäisin, arvostelevin silmin.
No siinä se nyt oli, itkettiin jo tarpeeksi, Leena-Maija tokaisi, kun hautakumpu oli kasassa. Mennään nyt, Sanna. Ei täällä kannata jäätyä. Kyllä jutellaan kotona.
Pienessä kaksiossa, joka oli yhä pankilla lainan vakuutena, Leena-Maija siirtyi heti keittiön pöydän päähän.
Ettäs tiedät, pankki vie tämän kämpän. Eihän sulla ole mistä maksaa. Jari kuoli eikä sulla ole töitä. Äitiyslomia on nähty.
Menen kyllä töihin, Sanna vastasi hiljaa, heiluttaen sylissään yksivuotiasta Leeviä.
Minne? Siivoojaksi vai? äiti tuhisi. Sulla on VIISI lasta! Viisi nyyttiä perässä. Kuka sellaista haluaa? Veisin kyllä vanhimmista, Emmi ja Pekka, lastenkotiin. Tilapäisesti vaan. Pikkuisista huolehtisi ehkä kaupungin sosiaali. Mieti nyt järjellä.
En ikinä anna lapsia pois, Sanna sanoi hiljaa mutta vakaasti. Mieluummin näännyn itse.
Olisit miettinyt ajoissa, Leena-Maija tuhahti. Mutta pakko se on oppia, että tälläistä elämä on. Ja mulla ei sulle mitään rahaa anneta.
Kuukauden sisään tuli asiakirja pankilta. Kaksi viikkoa aikaa muuttaa pois. Sanna yritti löytää ystäväpiiristä apua ja paikkaa, mutta viiden lapsen kanssa ei kukaan halunnut ottaa.
Juuri silloin postilaatikkoon tipahti kirje. Pienestä Lapin maalaiskylästä, nimeltä Virtaniemi. Notaarin mukaan kaukainen isotäti oli jättänyt hänelle oman, joskin hyvin vanhan talon. Eipä tässä ole vaihtoehtoja, Sanna mietti.
Virtaniemi otti heidät vastaan tuimalla tuulella, routaisella pihalla. Talo nökötti metsän reunassa; kelopuut mustuneina, kuisti kallellaan, ikkunat kuin sameat silmät kohti kylää.
Äiti, täällä on kylmä, inisi viisi-vuotias Anni.
Laitetaan vain pian pesään tulet, Sanna yritti pitää äänen vakaana.
Ensimmäinen yö oli katastrofi. Uuni veti huonosti, lapset yskivät, tuuli puhalsi joka raosta. Sanna peitteli lapset kaikella mahdollisella takeilla, peitoilla, matoilla. Itse nukahti kuuntelemaan seitsemänvuotiaan Veikon hengitystä.
Keskimmäisellä pojalla, Veikolla, oli vakava sairaus. Hoito olisi maksanut enemmän, kuin mitä heidän entinen asunto olisi koskaan ollut arvoltaan. Kela lupasi apua, mutta jono oli pitkä, ja pääkaupungin lääkäri oli sanonut suoraan: Vaikka vuosi odottaa, ei lapsi kestä niin kauan.
Aamulla Sanna kiipesi ullakolle tukkimaan rakoja. Vanhojen sanomalehtien ja hyllytettyjen turkkien seassa vastaan tuli peltinen teepurkki, jonka sisältä löytyi jotain raskasta: taskukello hopeaketjulla. Kannen sormella pyyhkäistessä paljastui Venäjän kaksipäinen kotka ja teksti: Uskollisuudesta ja uskosta.
Nätti, mutta onkohan tuolla mitään arvoa, Sanna huokasi.
Kello ei käynyt; viisari jumitti viittä vaille kahtatoista. Sanna piilotti sen vaatekaappiin. Ruokaa oli enää kolmeksi päiväksi, polttopuut loppuivat, ja Veikon tila heikkeni koko ajan.
Illalla nousi myrsky. Lumi tukki tien, ja maailma jäi talon seinien ulkopuolelle. Sanna laittoi lapset nukkumaan, istui ikkunan ääreen, itku kurkkua puristaen. Toiko hän perheensä tuonne vain kuolemaan?
Oveen koputettiin hiljaa.
Sanna säpsähti. Kuvitteliko hän?
Koputus kuului uudelleen, painavana.
Sanna haki takorautaisen tiskirätin varoiksi ja avasi oven raolleen.
Kuka siellä?
Anna sisään, emäntä myrsky riehuu, oven takaa kuului vanhan miehen ääni. Kumea ja käheä, mutta rauhallinen.
Sanna avasi oven. Mies oli pieni, tumma pitkä kaapu päällä ja vyöksi vanha naru. Harmaat parrat, mutta silmät nuoret ja kirkkaat.
Astukaa sisään, Sanna sanoi varovasti.
Vanha mies käveli lasten huoneeseen, pysähtyi katsomaan nukkuvaa Veikkoa.
Sairas tuo nuori poika, hän totesi.
On vakava sairaus, Sanna nyökkäsi. Rahaa ei ole.
Raha on pölyä. Mutta aika se on oikeaa kultaa. Löysitkö löytöni?
Sanna hätkähti:
Kello? Onko se sinun?
Minun. Isäntä antoi sen kun pelastin hänen järvestä kerran. Säilytin, tiesin tulevan tarpeeseen.
Myyn sen! Sanna hätkähti. Saan ainakin lääkkeitä siitä.
Vanhus hymyili partaansa.
Älä kiirehdi myymään halvalla. Siellä on pieni kikka: ota ohut neula ja paina kevyesti sinne, missä on rasiassa lenkki. Kaksinkertainen pohja. Vanha sveitsiläinen kelloseppä oli veitikka.
Mies nousi.
Hyvästi, Sanna. Kaunis nimi, toivon parasta.
Odottakaa, juotteko teetä? Mikä teidän nimi on? Sanna kääntyi, mutta vanhus oli poissa. Ovi edelleen lukossa. Ilmassa vain tuoksui lievästi suitsuke ja juuri paistettu ruisleipä.
Sanna ei nukkunut koko yönä. Aamulla hän haki kellon, otti ompeluneulan, ja käsien täristessä kokeili tapailemaansa pientä kohtaa kannessa.
Klik.
Kansi ponnahti auki. Pohjalla oli taiteltu paperi sekä painava kultainen kolikko. Ei mikään tavallinen panttilainaamon kolikko, vaan vanha aarre.
Paperissa oli teksti: Tällä todistetaan oikeus mutta vanhaa kieltä, osin lukukelvotonta.
Sanna matkasi kunnan kirkolle kimppakyydillä, kultakauppaan. Kauppias, iso mies terävine silmineen, tutki tavaraa ensin välinpitämättömästi.
No kello, hopeaa. Arvo ehkä 5000 euroa.
Katsokaapas tätä, Sanna laski kolikon ja paperin pöydälle.
Kauppias otti suurennuslasin. Hänen kulmansa kohosi, sitten hän kalpeni.
Mistä tämä oikein on tullut?
Perinnöstä vain.
Tämä tämä on Aleksanteri II hopearupla, niitä on vain muutama. Todistus on vielä harvinaisempi. Minulla ei ole sellaista summaa. Tätä pitää näyttää Helsingissä huutokaupassa. Tässä liikkuu isot rahat.
Veikon hoito järjestyi kuukaudessa. Parhaat lääkärit parhaassa sairaalassa. Sanna istui pojan vuoteen äärellä ja katsoi, miten posket palautuivat entiseen punaansa. Rahaa riitti ylikin. Uuteen kotiin, lasten koulutuksiin jopa tulevaisuuteen talteen.
Virtaniemelle palattuaan Sanna meni ensin hautausmaalle. Hän etsi pitkään, kunnes löysi kallellaan olevan ristin. Pahoin haalistuneessa kyltissä luki: Prohvetta Tuomas. 1888 1960.
Sanna kumarsi syvään ja laski haudalle kukat.
Kiitos, ukki.
Sanna nousi uuden kodin pystyyn. Iso, valoisa, kaikki mukavuudet, lämmitetty lattia. Kyläläiset kunnioittivat, ahkera nuori nainen ja lapset aina siistissä.
Leena-Maija ilmestyi puolen vuoden päästä. Tuli taksilla, iso kakku sylissä. Katseli kahden kerroksen taloa ja viimeisen päälle hoidettua pihaa.
No moikka, Sanna! Äiti levitti kätensä. Kuulin, että sä olet pärjännyt, löysit kai jonkun aarteenkin! Hyvä tyttö. Minulla on ollut vähän huonompaa onnea, pieni eläke, ehkä voisin tulla vaikka asumaan tänne? Huoneita kyllä riittää
Sanna astui ulos portaille. Takana seisoi Emmi ja Pekka, katsellen isoäitiään jäykin ilmein.
Hei vaan, äiti, Sanna vastasi tyynesti.
Mitäs seisot? Kutsu sisään vaan! Leena-Maija nosti jalan rappuselle.
Ei.
Mitä EI? hymy katosi äidin kasvoilta.
Täällä ei ole paikkaa sinulle enää. Teit valintasi silloin, kun meidät ajoit pois.
Minä vien sinut oikeuteen! Minä olen äitisi! Olet pakko antaa! äidin kasvot lehahtivat punaisiksi.
Tee kuten tahdot, Sanna kääntyi kohti ovea. Mutta meillä alkaa lepovuoro, Veikon pitää nukkua.
Hän laittoi raskaan oven kiinni. Salpa naksahti.
Ulkona huudot vielä kuuluivat kuinka kiittämätön hän oli, ja niistä kuuluisista viidestä nyytistä, mutta Sanna ei enää kuunnellut. Hän meni keittiöön, missä tuoksui korvapuusti, ja vanha kello seinällä raksutti tasaisesti uuden, paremman elämän aikaa.
