Oletko varma, tyttäreni?
Satu laski oman kätensä äidin kädelle ja hymyili.
Äiti, minä rakastan häntä. Ja hän rakastaa minua. Me menemme naimisiin, kaikki järjestyy. Meistä tulee perhe, ymmärrätkö?
Isä siirsi puoliksi syödyn hernekeiton syrjään ja tuijotti synkkänä ulos ikkunasta. Hänen hiljaisuutensa tuntui kestävän ikuisuuden.
Olet vasta yhdeksäntoista, hän sanoi lopulta. Sinun pitäisi miettiä opintoja ja ammattia, ei häitä.
Isä, kyllä minä pärjään. Satu puhui rauhallisesti, vaikka sisällä aaltoili tarve todistaa ja vakuuttaa. Mikko käy töissä, minä opiskelen. Emme pyydä teiltä rahaa. Me vain haluamme olla yhdessä. Olla perhe.
Isä pudisti päätään sanomatta enempää.
He eivät hyväksyneet, sen Satu näki isän tiukasti puristetuista huulista ja äidin hermostuneesti näpertelemästä servietistä. Vaikka eivät he suoranaisesti estelleetkään. Ehkä he muistivat omat nuoruusvuotensa, ehkä he tiesivät, että kiellot vain yllyttävät lisää.
Häät pidettiin toukokuussa, vaatimattomat mutta täynnä lämpöä. Satu muistelee niitä yhä sydän täynnä onnea. Ei ravintolaa sadalle hengelle, ei limusiineja eikä valkeita kyyhkysiä he olivat vain onnellisia.
Häämatkan he viettivät Hangossa. Viikko vain, sillä enempään ei Mikko saanut töistä vapaata, eivätkä rahavaratkaan venyneet sen pidemmälle. Se viikko tuntui Satusta kuin ihmeellinen saippuakupla irrallaan todellisuudesta. He nukkuivat pitkään, söivät aamupalaa pienen hotellihuoneen parvekkeella katsellen merelle, kävelivät iltamyöhään rantakadulla, söivät lihapiirakoita kioskista ja suutelivat kuin huomista ei olisikaan.
Sitten alkoi arki. Se ihan oikea, ilman romantiikan säihkettä. Vuokrattu yksiö Helsingissä, jonne talvella veti ikkunoista ja jonka yläkerran naapuri jumputti niin, että kattolamppu helisi. Mikko lähti töihin jo ennen seitsemää, Satu kiiruhti luennoille. Iltaisin he kohtasivat väsyneinä, lämmitettiin jotain nopeasti ja nukahdettiin heti kun pää kosketti tyynyä.
Silti arjen väsyneisyydessäkin oli jotain oikeaa, jotain aitoa.
Puolen vuoden päästä vanhemmat pyysivät Sadun ja Mikon kylään viikonlopuksi. Satu pyöritteli mielessään, mikähän oli hätänä pelkojen ja hassujen arvailujen välillä. He istuivat keittiön pöydän ympärille, vanhemmat kaatoivat teetä ja työnsivät kirjekuoren pöydällä heidän eteensä.
Tämä on teille, isä sanoi, katse harhautuen jonnekin ohi. Asuntoa varten. Yksiökin kelpaa, kunhan on oma. Ei kannata enää maksaa vuokraa.
Satu tuijotti kuorta, eikä saanut kosketettua siihen. Kurkussa paloi ja silmät täyttyivät kyynelistä.
Isä… hän aloitti, mutta isä viittasi kädellään.
Ota nyt vaan. Ajattele vaikka myöhästyneenä häälahjana.
Sopiva asunto löytyi kuukaudessa. 28 neliötä kerrostalon kolmannessa kerroksessa Kalliossa. Ikkunat sisäpihan puolelle, pieni keittiö, yhteinen kylpyhuone. Jollekin se olisi ollut vain tavallinen asunto Satulle se oli kokonainen universumi. Hän suunnitteli pinnat, tilasi maalarit, ripusti verhot ja asetteli torilta tuomansa kukat ikkunalle.
Vuotta myöhemmin, kun Satu oli kolmannella vuosikurssilla, hän tunsi oudon huonovointisuuden hiipivän. Ensin hän ajatteli syöneensä jotain sopimatonta, sitten luuli väsymyksen johtuvan tenttikaudesta. Ostettuaan testin lähinnä mielenrahoituksen vuoksi, tulos oli selvempi kuin mikään.
Kaksi sinistä viivaa.
Satu istui kylpyammeen reunalla ja katseli testiä, joka muutti aivan kaiken hetkessä. Kolmas vuosi, kaksi vuotta vielä. He olivat juuri saaneet elämänsä alkuun. Miten nyt? Miksi juuri nyt?
Mikko tuli kotiin ja huomasi heti jotain olevan vialla. Satu ojensi testin sanattomana hän ei keksinyt, mitä pitäisi sanoa.
Mikko tutki viivoja pitkään ja kääntyi sitten Satua kohti. Hänen silmissään oli jotain, joka sai Satun pidättämään hengitystä.
Me pidämme lapsen, Mikko sanoi hiljaa mutta varmasti.
Minä olen vielä opiskelija… miten minä muka…
Pidämme, hän sanoi uudestaan ja tarttui voimakkaasti Satun käsiin. Otat opintovapaan. Minä jatkan töissä. Kyllä me pärjätään. Se on meidän lapsi.
Satu itki, pää Mikon rinnalla. Pelosta, epävarmuudesta, hormoneista. Ja onnestakin, joka puski esiin kaiken sen ahdistuksen keskellä.
Opintovapaa järjestyi helposti.
Mikael syntyi maaliskuussa, kun loskainen lumi vielä peitti Helsingin kadut, mutta ilmassa tuoksui jo kevät. Kolme kiloa kahdeksansataa, viisikymmentä senttiä. Satu katseli sylissään pientä myttyä, ryppyistä punaposkista naamaa, eikä voinut uskoa sen olevan totta. Tämä oli hänen poikansa. Hänen ja Mikon.
Onni oli niin suurta, että tuntui ettei keho pysyisi kasassa.
Muutokset hiipivät kuin ensimmäiset yöpakkaset ensin et huomaa, mutta sitten yhtenä aamuna hengitys höyryää.
Mikko alkoi tulla töistä myöhään. Ensin puoli tuntia, sitten tunti, lopulta Satu ei enää laskenut. Hän tuli kotiin, riisui takkinsa ja sivuutti pienen pojan sängyn ohi kurkkaamatta. Ennen Mikko otti Mikaelin heti syliin, pusutteli, kutitti vatsasta. Nyt kuin lasta ei olisi ollutkaan.
Voisit edes moikata poikaa, Satu sanoi kerran katkerana.
Mikko kurtisti otsaansa, kuin Satu olisi sanonut jotain sopimatonta.
Hän nukkuu. En minä häntä viitsi herättää.
Mikael ei nukkunut. Hän tuijotti isää tummilla silmillään aivan samannäköisillä kuin Mikolla. Mutta Mikko ei katsonut, ei halunnut nähdä.
Sitten alkoivat huomautukset. Ensin ohimennen, Satu yritti uskotella itselleen kuuleneensa väärin.
Ai tuossa aiot mennä ulos? Mikko tokaisi eräänä aamuna vilkaisten Satu päästä varpaisiin.
Satu katsoi peiliin ihan tavalliset farkut ja villapaita.
Mitä vikaa?
Ei mitään… hän mumisi, mutta ilme kertoi tarpeeksi.
Päivä päivältä paheni. Mikko ei enää kiertänyt asioita:
Katsotko koskaan peiliin? hän heitti yhtenä iltana, kun Satu vaihtoi yövaatetta. Olet lihonut, aivan rupsahtanut. Näytät viisikymppiseltä vaikka olet vähän päälle kaksikymmentä.
Sanojen isku vei Sadulta ilmat. Hän seisoi yöpaidassaan eikä saanut henkeä. Olihan hän lihonut, eihän ruumis heti synnytyksen jälkeen palaudu. Mutta… saiko noin puhua?
Mikko, olen juuri saanut lapsen, Satu kuiskasi.
Vuosi sitten, vuosi! Toiset ovat kuin uusia jo kolmen kuukauden päästä, mutta sinä…
Mikko jätti lauseen kesken ja marssi keittiöön. Mikael itki pinnasängyssä, pelästyi ääniä.
Rauhoita se! Mikko huusi keittiöstä. Ei täällä saa nukkua ikinä rauhassa!
Satu otti pojan syliin, painoi nenänsä tämän hiuksiin. Kyyneleet valuivat Mikaelin päälle. Mikael rauhoittui äidin sylissä, mutta Satu seisoi ja seisoi pimenevässä huoneessa keinuttaen molempia.
Kelle tästä olisi kertonut? Vanhemmille olisi voinut, mutta aina kun Satu tarttui puhelimeen, hänellä välkähti isän tiukka ilme mielessä. Olet vasta yhdeksäntoista. Mieti opintoja. He olivat varoittaneet, puhuneet totta. Hän oli ajatellut olevansa maailman fiksuin että rakkaus riittää kaikkeen.
Ja mitä nyt? Palata maalle häntä koipien välissä? Myöntää, että vanhemmat olivat oikeassa ja hän oli vain haaveileva tyttö joka pilasi oman elämänsä? Satu kuvitteli keskustelua, äidin kyyneleitä, isän painostavaa hiljaisuutta ja laski puhelimen takaisin. Itse aiheutettua, itse pitää selvittää.
Eräänä päivänä Satu lähti Mikaelin kanssa perinteiselle kierrokselle pihan ja pienen puiston ohi. Penkillä vaahteroiden alla hän huomasi, että pojan välipala oli jäänyt kotiin. Oli siis pakko palata nopeasti takaisin.
Satu avasi oven avaimella. Hän ajatteli hakevansa rahkan nopeasti. Eteisen matolla odottivat naisen kirkkaanpunaiset, kiiltävät korkokengät.
Jalat veivät Sadun makuuhuoneen ovelle, vaikka järki kielsi.
Ovi oli raollaan.
Hän näki tarpeeksi. Toinen nainen hänen sängyssään, hänen lakanoissaan. Ja Mikko, joka ei edes yrittänyt selittää mitään, ei suojautunut, ei valehdellut.
Mitä sinä enää haluat? Mikko kysyi ärtyneenä, kuin Satu olisi hyttynen, joka häiritsi väärään aikaan. Olet päästänyt itsesi repsahtamaan. Pitäisikö minun vain tyytyä? Olen kaksikymmentäviisi, mies parhaassa iässä, kotona vaimo jota ei viitsi katsoa.
Satu pysytteli ovenkarmissa voidakseen seistä.
Lähde. Hänen äänensä kuulosti vieraalta ja karhealta. Lähde meidän asunnostamme. Nyt.
Tuo nainen alkoi kiireellä kerätä vaatteitaan. Mikko seurasi toimintaa vino hymy kasvoillaan.
Älä nyt ala riehumaan, hän tokaisi kun ovi oli sulkeutunut toisen perässä. Ei tämä mikään maailmanloppu ole. Kaikki tekevät niin. Se on normaalia.
Normaalia?!
Mitä sitten? Kuvitteletko, että äitisi isä pysyi uskollisena? Kaikki miehet tekee näin. Eivät naiset lapsen kanssa mihinkään pääse. Mikko veti farkut jalkaan. Kuka sinua muka tarvitsee, Satu, lapsen kanssa? Että älä nyt dramatisoi. Huuda hetki, riittää se.
Satu ei muistanut miten päätyi eteiseen, miten laittoi Mikaelille haalarin, miten tilasi taksin ja sanoi kotiosoitteen. Koko matkan hän katsoi ulos ja silitti poikaa selästä, sisällä oli vain tyhjä aukko.
Oven avasi äiti. Hän näki tyttären ja ymmärsi heti. Astui eteen ja sulki Satun syliinsä, aivan kuten silloin, kun pienenä polvet olivat auki.
Äiti, minä… Satu yritti, mutta äiti pudisti päätään.
Sitten myöhemmin. Tule sisälle.
Isä tuli keittiöstä. Katseli Satu ja poikaa. Ilme oli jähmettynyt.
Mitä tapahtui?
Satu kertoi sekavasti, nyyhkyttäen, sanat sotkeutuen toisiinsa. Huomautuksista, kylmyydestä, punaisista kengistä. Ja siitä, “kuka tarvitsee sinua lapsen kanssa”. Isä kuunteli hiljaa. Sitten hän nousi, veti takin päälleen.
Nyt mennään.
Minne? Satu ei ymmärtänyt.
Hänen luokseen.
Isä, ei tarvitse, minä…
Jätä Mikael äidille. Lähdetään.
Mikko avasi oven kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Isä astui sisään, silmäili ympärilleen. Sitten hän sanoi hiljaisella äänellä, joka sai Satun vapisemaan:
Nyt keräät tavarasi ja lähdet. Pois minun tyttäreni asunnosta. Me maksoimme tämän, minä ja hänen äitinsä. Tänne et enää jää.
Mikko alkoi väittää jotain yhteisestä omaisuudesta ja oikeuksista, mutta isä keskeytti.
Oikeudet? Haluat puhua oikeuksista? Puhutaanpa mieluummin siitä, miten kohtelit tytärtäni. Haukuin, nöyryytit, raahasit toisen naisen hänen kotiinsa. Isä astui askelen lähemmäs, Mikko perääntyi. Puoli tuntia aikaa. Jos olet silloin täällä, soitan poliisit. Ja usko, minulta löytyy lakimiehiä tekemään elämästäsi yhtä helvettiä. Nyt häivy.
Mikko lähti. Pakkasi kassinsa ja lähti ovet paukkuen. Satu seisoi seinää vasten, seurasi sulkeutuvaa ovea.
Mikset heti tullut kotiin? isä kysyi kun olivat kaksin.
Luulin… tiesin, että varoititte. Luulin, että sanoisitte, että oma syy.
Isä kääntyi ja hänen katseessaan oli jotain, joka nosti taas itkusuonen Sadun nenään.
Olet meidän tyttäremme. Minun tyttöni. Ymmärrätkö? Meille saat aina tulla. Aina. Tapahtui mitä vain.
Satu käveli hänen luokseen ja painoi päänsä isän olkapäälle. Itki pitkään, kaikki tuska ja pettymys hulvahti ulos.
…Kaksi vuotta myöhemmin Satu istui lattialla samassa asunnossa ja seurasi, miten Mikael keskittyi kasaamaan värikkäistä palikoista tornia. Yliopistotutkintotodistus kiitettävin arvosanoin, suoritettiin etänä odotti kirjahyllyssä. Puhelin kilahti elatusmaksut olivat tulleet tilille.
Mikael nosti päänsä ja hymyili samalla tavalla kuin isänsä ennen. Mutta se ei enää Satua satuttanut.
Äiti, kato!
Näen, poikani. Hieno torni.
Aurinko laski ikkunan takana ja valaisi huoneen lämpimällä oranssilla valolla. Satu katsoi poikaansa ja hymyili. Kaikki oli kuitenkin hyvin. Ei niin kuin joskus kuvitteli, mutta hyvin kuitenkin.
