Mitä ihmettä minä nyt teen ilman sinua? Miten tässä eletään enää? Miksi minä edes jatkaisin? Kyynelvirta pitkin Arin poskia, sielussa huusi musta aukko. Rintaan oli jäänyt vain kylmä tyhjyys.
Ari oli ollut hulluna Maaritiin jo yläasteelta lähtien. Pieni, siro, nenällä oranssi pisamasade. Juuri sellaisena Ari näki Maaritin ekan kerran, ja siltä istumalta kuudesluokkalainen poika ihastui niin että varmaan keuhkotkin suli.
Maarit oli Aria kolme vuotta nuorempi. Arvosanat tiptop joka koe, luokan mallityttö, hiljainen ja kaino.
Vuosi vuodelta Ari oli vain enemmän ja enemmän ihastunut. Hän vilkuili Maaritia välitunneilla, kun tämä hyppi koulun pihalla narua ystäviensä kanssa kevyt kuin perhonen koivunlehdellä. Haaveili jo silloin, että jonain päivänä he menisivät naimisiin.
Kun Ari palasi varusmiespalveluksesta, hän marssi suoraan Maaritin luo ruusukimpun kanssa pyytämään kättä.
Maaritin isä oli jäyhä, vakava mies. Hän jututti Aria pitkään omassa huoneessaan ja lopulta, pieni hymynpoikanen kasvoillaan, antoi kätensä Maaritin puolesta.
Häät olivat iso spektaakkeli. Väkeä tuli sukulaisista, kavereista ja niiden kavereista, ja onneksi joku sentään muisti tuoda saunamakkarat. Kolme päivää juhlia; Maaritin silmät loisti, Ari oli niin ylpeä että meinasi räjähtää. Hän oli aivan varma, ettei parempaa vaimoa olisi voinut Jyväskylän tienoolta löytyä.
Kahdessa vuodessa, vanhempien tuella, Ari rakensi pienen puutalon. Maarit leijui onnesta kolme kuukautta ennen esikoisen syntymää he pääsivät muuttamaan omaan tupaan. Perhe-illat ja tuoreet pullantuoksut arjessa.
Heille syntyi tyttö, jolle annettiin nimeksi Sanelma, Maaritin isoäidin mukaan. Vauva oli pyöreäposkinen ja terve mutta Maaritille synnytys oli iso koettelemus.
Vielä vuoden päivät synnytyksen jälkeen Maarit oli kalpea ja voimaton. Ari kuskasi häntä lääkäriltä toiselle, mutta vastaus oli aina sama: aika parantaa, lepo auttaa.
Kun Sanelma täytti puolitoista vuotta, Maarit huomasi olevansa taas raskaana. Lääkärit puistelivat päitään: ei vielä, elimistö ei ole valmis, ja synnytys voi olla vaarallinen sekä vauvalle että äidille.
Ari aneli yhdessä tohtorien kanssa, mutta Maarit oli järkähtämätön.
En minä lapsestani voi luopua! Eihän se mitään pahaa ole tehnyt annetaan asian mennä niin kuin menee, kaikki on kohtalon käsissä!
Viimeinen kuukausi oli raskas sekä hänelle että perheelle. Maarit oli sairaalassa ja kotona Sanelma ikävöi äitiään.
Arilla oli huono aavistus, eikä turhaan. Maaritin sydän pysähtyi synnytykseen, mutta maailmaan ehti juuri ja juuri tulla kaksi pientä, kaunista tyttökaksosta.
Ari oli murheen murtama. Hautajaisissa hän seisoi haudan reunalla, silmät tyhjänä, kädet puuskahtuneina.
Kaikki yhteiset hetket, Maaritin nauru, iloiset päivät vilahtivat filminä hänen mielessään. Korvissa kaikui Maaritin heleä nauru, niin että päätä jomotti. Ari lysähti polvilleen ja itki kuin varpushaukka sateessa.
Miten minä tässä nyt elän? Miksi pitäisi jatkaa? Kyynelvieri poskilla, kun sielun paikalla musta aukko.
Hautajaisten jälkeen Ari hutki itsensä kännin puolelle joka ilta. Mustaksi, pohjiaan myöten, ettei Maaritin ääni soisi päässä eikä muisto polttaisi.
Maaritin vanhemmat ottivat tytöt luokseen. He epäilivät, että Arista ei enää olisi isäksi suru liimasi miehen kiinni muistoihin.
Kun Maaritin muistopäivä koitti, Ari juopui taas ja sammui eteisen penkille. Silloin hän näki unen. Oveen saapui Maarit, valkoisessa kesämekossa, kuparinsävyiset kiharat hulmuten kuin syysaurinko niiden läpi loisti.
Maarit kumarsi Arin puoleen, silitti päätä ja puhui samalla tutulla, lämpimällä äänellä:
Ari, rakas, mitä sie siellä törttöilet? Eikö sinua yhtään hävetä? Vihertävät silmät nauraen, sormi pystyssä.
Tytöt, ne on ihan vailla isää, kaipaavat ja ihmettelevät missä ukko oikein on. Sinä olet heille yhtä tärkeä kuin minä olin sinulle. Jos minusta välität, niin älä jätä tyttöjä rakasta heitä niin kuin minä sinua.
Ari heräsi pöllystä kirkkaana kuin järvimaisema elokuun aamuna. Aurinko nousi ja paistoi lämpimästi poskelle.
Auringon noustua Ari käveli Maaritin vanhempien ovelle, ajeltuna ja silitettynä. Katseessa yllättäen vuosikymmenten viisaus.
Hän suuteli vaimonsa äitiä kädelle, halasi appiukkoa ja lähti tytöt kainalossaan takaisin omaan taloonsa.
Siitä lähtien he elelivät nelistään. Ari opetteli uusia temppuja: keitti lounaaksi keittoresepti jos toinenkin, vaatteet pesi ja parit reiätkin paikkasi.
Ja letitti tytöille tukat paremminkin kuin moni mamma. Koulussa tytöt pärjäsivät hienosti, ja jos joku yritti kiusata, Ari syöksyi paikalle kuin rautalintu.
Naapurit kyselevät välillä:
Mikset Ari hanki uutta emäntää? Sinähän olet vielä nuori ja hyvännäköinenkin. Kaikkea sulle tarjotaan! Näetkö, monella olisi kiinnostusta.
Mutta Ari vain pyöritteli päätään:
Olenhan minä jo naimisissa!
Kattokaa nyt, talossani on kolme morsmaikkua, ja vielä neljäs päälle? Eihän siitä tulisi enää mikään, hukkuisin naisiin.
Niin se elämä kulki, naurun, räävin, puoliksi syödyn ruisleivän ja puutarhassa huhkitun työn kautta. Ari kasvatti tytöt huimiksi nuoriksi naisiksi.
Kun tytöt kasvoivat isommiksi, naapurin Hellä alkoi tuoda piirakoita ja kuivattuja sieniä. Vähän joka viikko. Kaikenlaista oli säätöä, mutta Ari ei halunnut olla töykeä. Kerran hän sitten keksi oman keinonsa: pyysi Hellän kylään ja kysyi:
Kumpaa mun tytöistä tykkäät eniten?
Hellä siihen että, ei häntä tytöt kiinnosta, pian ne lentävät pesästä. Hän kuulemma rakastaa Aria, ei tämän tyttäriä!
Ari ojensi oman valokuvansa:
No, ota tämä minun kuva sitten ja rakasta sitä kotona kuinka haluat.
Siinä jäi Hellä portaille, kuva taskussa ja pettyneenä.
Tytöt kasvoivat, lähtivät opintoihin Helsinkiin, mutta eivät unohtaneet isää. Viikonloppuisin tai juhlina kolmistaan tulivat kotiin auttelemaan talossa ja pihalla.
Vuosien päästä Ari saattoi jokaisen tyttärensä naimisiin jokaisen sulhasen kanssa hän kävi oman viisauskeskustelunsa, kuten appiukko aikoinaan. Ja aina toivoi kolmelle prinsessalleen onnea.
Nyt tytöt olivat jo aikuisia, omine perheineen, mutta isää kukaan ei unohtanut.
Kun tuli juhlapäivä tai viikonloppu, koko poppoo kokoontui kylään Arin luo. Tyttäret, lapsenlapset ja yksi hilpeä pikkupoikakin.
Kun Ari täytti kahdeksankymmentäyksi vuotta, hänen uniensa Maarit palasi.
Nyt Ari oli nuori, vahva, hartijat kuin joulukuusella ja tukka tuuheana. Kohti juoksi Maarit, paljain jaloin, kesämekossaan, auringonsäteet leikkien hiuksissa.
Ari levitti kätensä niin leveäksi kuin pystyi, ja sydän takoi; melkein putosi rinnasta kun Maarit halasi. Maarit nosti kasvonsa, katsoi silmiin ja sanoi:
Ari, rakas, hyvin sinä pärjäsit! Tytöille annoit niin hyvän elämän. Katselin ylhäältä ja rukoilin joka päivä sinun puolestasi. Hän tarttui Arita hellästi kädestä.
Tule, nyt ollaan yhdessä. Iankaikkisesti.
He lähtivät käsi kädessä pitkin vihreää nurmea.
Koko suku kokoontui muistotilaisuuteen. Tyttärien sydän oli raskas, mutta jokainen tiesi, että isä oli nyt rakkaansa Maaritin luona siellä, minne sydän halusi aina.
Tämä on oikea tarina oikeasta miehestä, sellaisesta suomalaisesta isästä, joka valitsi elää elämänsä tyttäriensä vuoksi, ei itsensä. Rauha hänen muistolleen!
Jätä kommentti, mitä mieltä olet? Laita tykkäys, seuraa sivua ja pysyhän kuulolla uusista tarinoista!
