Kuinka Aino sai perheen, kiitos lempeän sydämensä…
Aino asteli sisään harmaaseen rappukäytäväänsä Helsingin Kalliossa. Oven edessä nökötti pahvilaatikko oudon näköinen unissa kelluva laatikko, jonka päälle oli tipahtanut pieni sulka, vailla ymmärtävää syytä. Aino jäi tuijottamaan sitä, kuin laatikko olisi osannut takaisin tuijottaa.
Laatikon sisällä, liimautuneina yhteen lämpöä hakien, loikoili koira ja kissa. Kummankin silmät kiilsivät kuin kaksi sypressimetsän varjoon jäänyttä pyöreää jääpalaa, ja koko laatikko tärisi jännityksestä kuin Havis Amandan jalusta marraskuun viimassa.
Kuka te oikein olette? Aino kuiskasi, vaikka laatikko ei tuntunut osaavan muuta kuin väristä.
Silloin viereisen asunnon ovi narisi unen hämyssä auki, ja naapurista kurkisti kissa kaikilla kasvoillaan siis vanha rouva Sinikka.
Aino hyvä, mitä sitä elämä eteen heittää! Seija, sieltä kolmannesta kerroksesta, lähti ajasta ikuisuuteen, ja hänen eläimensä jätettiin. Suku ei ottanut, vaikka tarjottiin itselläni on jo kissoja kaksi, eikä Sirpa siedä muita… Muilla allergiaa. Ottaisitko sinä ja Antti? Ei ole lapsia, nuoria olette, vakityökin sinulla.
Ei me olla juuri suunniteltu lemmikkejä, varsinkaan heti kahta… Aino hämmentyi, ääni hajosi kuin järven jää keväällä.
Yhdessä niillä on eletty, niitä ei sovi erottaa. Nukkui toistensa kainalossa aina. Koira ulkoili Seijan kanssa, kissa kulki omiaan. Ei paljoa harmia…
Voi kun ottaisit, Sinikka nyyhkäisi huivinsa takaa.
Entä jos jätämme? Mitä niille käy? Aino kysyi.
Joku mainitsi, että “nukutus” olisi edessä. Laatikko on valmiina, asunto jo kohta myyty. Uudet eivät eläimiä kaipaa…, Sinikka jatkoi, ääni hoippuen.
Tähän uneen ilmestyi Antti, Ainon mies, joka katsoi hetken laatikkoa ja sitten Ainoa. Hän vain nyökkäsi, kuin olisi nähnyt tällaisen kohtauksen jo joskus jossain toisessa mielikuvassa.
Ottakaa tekin. Kilttejä ovat, syövät vähän ja ovat jo vanhoja. Kauaa eivät elä… Kenellekään eivät kelpaa. Seija rakasti näitä.
No kai me sitten otamme, Aino luovutti. En kestä ajatusta, että heidät nukutetaan pois. Mitkä niiden nimet olivatkaan? Olemme asuneet tässä vasta kaksi vuotta, naapurisuhteet on jääneet.
Antti hymyili, ja nosti laatikon Ainon eteiseen.
Koira on Väinö, kissa on Topi. Kiitos teille. Tässä olisi pari kymppiä ensimmäisiin ruokiin, hän laski pöydälle kaksikymppisen ja vanhan taluttimen.
Aino sulki oven ja ripusti untuvatakkinsa naulaan. Hän laskeutui lattialle unenomaisen pehmeästi ja puhutteli uusia asukkaitaan.
No mitäs pojat? Antti varmaan hämmästyy. Ja jospa me kaikki vielä mahdutaan tänne… Hän on kyllä lempeä, uskon että hyväksyy tämän lisäyksen.
Ei hätää, kukaan ei tee pahaa. Ei täällä “nukuteta”. Mikä ajatuskin!
Kissa, tuo Topi, näytti ymmärtävän joka sanan ja kömpi ulos laatikosta, vähän niiaillen ja tutkien asuntoa kuin muinaista linnaa. Väinö koira jäi kuitenkin hetkeksi paikoilleen, vain silmät liikkuivat.
Aino meni keittiöön. Ruokaa eläimille ei ollut. Hän keitti ruishiutalepuuron, pilkkoi sekaan vähän jääkaapin kinkkua ajatteli, että kelvannee molemmille.
Topi hiipi keittiöön ja koko unimaailma lonksui jälleen oikeisiin uomiinsa. Kissa haisteli puuroa, ryhtyi syömään kuin olisi tehnyt sitä joka aamu. Väinö katsoi surullisilla silmillään, mutta kun näki Topin syövän hyvällä ruokahalulla, uskaltautui mukaan.
Antti palasi kotiin työpäivän jälkeen, ja pelkästään se, miltä hän näytti, kun näki Väinön ja Topin, rikkoi hetken kevyesti kuin höyhen veteen. Pariskunta sopi, että jos jostain löytyy joku, jolla on isompi koti erityisesti omakotitalo, niin ehkä sitten olisi parempi… Mutta eipä kiirettä.
He olivat ehtineet puolisonaan elää neljä vuotta, ja tämä pieni Kallion asunto oli vasta puolentoista vuoden takainen tulema. Kaikki oli hyvin, vain lapsen puute kaihersi.
Sinähän olet aina ollut järjestyksen ihminen, et halunnut lemmikkejä… Antti ihmetteli.
Ajattelin, että ehkä meillä olisi lapsi jo. Mutta nyt nämä olennot oli viedä nukkumaan pois. Se vihloo, Aino vastasi, ja hänen silmänsä täyttyivät itkuvedellä.
Kyllä minäkin eläimistä pidän. Huomenna selvitän töissä, löytyisikö koti… Antti puristi Ainoa.
Siitä illasta alkoi uusi aika. Kissa ja koira sopeutuivat nopeasti oikeastaan heistä tuntui kuin he olisivat aina kuuluneet tähän portaikkoon, isänniksi ja emänniksi niille, jotka olivat jo kerran asuneet katon yläpuolella. Kaikki samaa pihapiiriä, sama tuuli.
Olettepa reippaita, Aino kehui, oikean unimaailman lempeydellä.
Aino ulkoilutti Väinöä kolme kertaa päivässä, Topi keksi vilistä pihalle ikkunasta ja palata samaa reittiä. Sinikka-täti iloitsi, toi Väinölle luita kesäkeitosta ja Topille puurokattilan jämät.
Iltaisin Aino ja Antti nauroivat, kun Topi kiipesi pyykkitelineelle leikkimään, ja Väinö nukkui kerällä uuden pehmeän pesänsä uumenissa. Untuvat ystävykset nukkuivat aina yhdessä. He olivat toisiaan varten, eikä koskaan puhuttu enää erottamisesta.
Pian kävi niin, ettei kukaan kyennyt enää ajattelemaan luovutusta perheestä oli kasvanut kiinteämpiä kuin uskontunnustukset. Viikonloppuisin Ainon äiti Leena kävi kylässä. Hänkin rakastui otuksiin, vaikka alussa hämmästys oli suuri.
Ottaisin kissan, mutta minä kolmannessa kerroksessa asun, ja se haluaa ulkoilla, Leena pohti.
Älä ota, äiti. Tule silloin vain hoitamaan näitä, kun menemme lomalle. Kastelet myös kukat, Aino ohjeisti nauraen.
Kesä tuli ja meren kutsu Aino ja Antti poistuivat Helsingin rannoille. Aino soitti äidilleen lähes päivittäin.
Kaikki mainiosti, syövät, nukkuvat, nauttivat pihasta, Leena rauhoitteli.
Kun Aino palasi, Väinö ja Topi tervehtivät kuin aamutähtiä. Väinö heitti hännällä lumipyörteitä ja Topi naukaisi, painautuen Antin jalkaan huristen.
Oho, kyllähän nämä meidät omakseen laskevat, Antti hymyili leveästi. Aino silitteli Väinöä ja kantoi ruokakipot pöytään unenomaisessa ilossa.
Aino huomasi alkavansa herätä aiemmin, ehtiäkseen tehdä aamulenkin ennen töitä, ruokkiakseen karvaiset ystävät. Pari kuukautta kului, ja Aino kertoi värisevin äänin heille oli tulossa vauva. Suuri onni hulmahti keittiön ja rappukäytävän yli.
Ei ollut turhaan annettu sinulle Väinöä ja Topia, Leena sanoi unessa, kuin vanhasta kansanrunosta. Tämä oli koetus hyvyyden koe. Tämän palkinnoksesi sait valmistautua äitiyteen.
Ehkäpä niin, Aino nauroi. Kyllä karvakuonot valmistivat minua jo, hoidin ja rakastin.
Halutessasi minä voin ottaa ne myöhemmin, jos vauva vie kaiken aikasi? Leena ehdotti.
Ei, äiti. Me pärjäämme. Tulet vain ulkoiluttamaan ja auttamaan, kun tarvitaan, Aino vakuutti.
He halasivat koko maailma tuntui silloin pehmeältä nuotion savulta ja villahempulta.
Ajan tultua Aino synnytti pojan. Antti oli haltioissaan, koko perhe loisti. Väinö, jo iäkäs ja unelias, ei haukkunut. Topi vietti keväät palstapenkissä ja kiipesi vanhalle omenapuulle mietiskelemään.
Koko pihapiiri tiesi Sinikan tarinan Ainon sydämestä ja lemmikkien pelastuksesta, ja tällä oli paikka kaikissa Kallion unissa. Tämä ihme kulki kuin sumua ja iltayön sadetta kaupunginosasta toiseen.
Niin kertoi Sinikka että Aino pääsi äidiksi, koska maailma vaatii lempeyttä, ja joskus vastaukset tulevat oudoimmin tein kuin unessa, ehkä.
Ja pitäähän se paikkansa? Kirjoittakaa, mitä ajattelette ja jättäkää vaikka sydän Ainolle ja hänen oudoille unilleen.
