Tänään täytän kolmekymmentä vuotta, ja olen juuri onnistunut ostamaan itselleni kaksion Helsingistä. Asun täällä yksin, eikä rinnallani ole vielä näkynyt sopivaa aviopuolisoa en ole edes varma, haluanko sellaista. Tiedätkö, mikä minusta on oman henkilökohtaisen elämäni suurin kompastuskivi? Oma asunto. Nykyaikana on naiselle hankalaa olla sekä itsenäinen että säilyttää feminiinisyytensä.
Olen huomannut, että kaikki potentiaaliset puolisoehdokkaat voi oikeastaan jakaa kahteen ryhmään:
1. “Sinulla on oma asunto? Loistavaa muutetaan saman tien yhteen, eikä minun tarvitse huolehtia mistään!” Monet miehistä tuntuvat ajatteleva olevan suorastaan lottovoitto, jos naisella on jo katto päänsä päällä. He ovat heti valmiita perustamaan perheen ja hankkimaan lapsia, mutta vain sillä ehdolla, että mikään heidän omassa elämässään ei muutu olennaisesti. Tällainen mies ei yleensä haaveile uran rakentamisesta saati suuremmista tuloista. Asumisongelmahan on jo ratkaistu, autoakaan hän ei tarvitse koska minulta löytyy. Hän ei siis näe tarvetta tavoitella enempää.
On jotenkin outoa keskustella tällaisten miesten kanssa he vaikuttavat enemmän pojilta kuin puolisoilta. Heitä pitäisi ruokkia, paijata ja taloudellisesti elättää, ja vielä varmistaa, etteivät vain lähde ovet paukkuen. En kaipaa tällaista onneani. Otan mieluummin kissan ja vietän vapaa-aikani rakkaan kirjani tai villasukkieni parissa.
2. Toisenlainen ehdokas taas pohtii: Sinulla on oma asunto? Minä en kyllä uskalla tulla valmiiseen pöytään. Jään mieluummin vielä vanhempien luokse, tai muutetaan vaikka mökille. Ehkä voisimme myydä sinun asuntosi ja ostaa yhdessä jotain uutta! Tällainen ehdotus huvittaa minua. Olen vuosikausia säästänyt ja nähnyt vaivaa, että pääsin Helsingissä omilleni nyt pitäisi myydä kaikki, aloittaa uusi yhteinen asuntolaina, jonka lyhennyksiä sitten pääosin minä maksaisin, koska minulla sattuu olemaan vakaampi tulotaso. Ajatus on absurdi; jos jäisin äitiyslomalle, maksaisin silti suuremman osan kaikista kuluista, ja tärkeintä olisi, ettei mieheni arkea häirittäisi minun ongelmillani.
Yhä useammin huomaan ajattelevani, että kolmevuotias lapsi lastenkodista olisi ehkä helpompi vaihtoehto kuin löytää mies, joka ei pelkää elämää sellaisenaan. Vaikuttaa siltä, että vaikka menisin naimisiin, joutuisin ratkaisemaan kaiken yksin, elättämään itseni ja miksei myös rakastamaan. Mihin minä miestä tällaiseen kuvioon enää tarvitsen?
Olen oman kotini emäntä, itsenäinen ja vapaa. Asunnossa on hyvä remppa, tilaa riittää minulle ja harrastuksilleni. Joskus edelleen kaipaan perhettä ja rakasta vierelle, mutta käytännön kokemukset järisyttävät nopeasti nämä haaveet. Kerronpa yhden esimerkin viime viikoilta.
Rakastuin erääseen mieheen, jonka olin tuntenut jo hetken. Hän tuntui tuntevan samoin. Katselimme minun kämpälläni elokuvaa ja tuli nälkä. Ajattelin, josko hän tällä kertaa osallistuisi edes pienenä tekona treffien järjestelyihin. Hän menikin hakemaan hissillä ovelta pizzan, jonka oli tilannut tosin maksoi sen kätevästi minulta aiemmin lainaamillani rahoilla. Se jäi viimeiseksi tapaamiseksemme, ja sitä seurannut viestinvaihto kuihtui kasaan.
Ehkä tämä on minun virheeni. Ystävät väittävät, ettei minun olisi pitänyt tarjoutua maksamaan pizzaa. Olin vain utelias, kieltäytyisikö vai ottaisiko rahat. Summalla ei ollut minulle merkitystä. Kyse ei kuitenkaan ollut rahasta.
