Eevi, kuului anopin ääni. Eevi, joka oli juuri puhelimessa, hätkähti. Ihan paikallasi taas, kuten aina, anoppi tokaisi tyytymättömänä. Eevi jatkoi puhumista ja yritti olla huomioimatta anoppinsa sanahelinää. Joko taas puhut, olisit voinut valmistaa pojalleni ruokaa, anoppi jatkoi.
Ole hiljaa, Eevi koetti jatkaa puheluaan. Katso nyt häntä! No, samapa tuo! Anoppi marssi ovesta ulos. Eevi lopetti puhelun ja huokaisi syvään. Hän oli väsyttänyt tähän kaikkeen. Viime vuonna Eevi ja hänen miehensä Jukka maksoivat vihdoin asuntolainansa loppuun. Heillä oli vain yksiö Helsingissä, mutta keittiö oli avara ja parvekekin löytyi. Nyt he saattoivat vihdoin rauhassa alkaa toivoa omaa perhettä. Eevi työskenteli etänä, ja Jukka tiesi, ettei se ollut niin helppoa kuin ensi silmäyksellä näytti. Mutta anopin mielestä toista työtä tuskin oli olemassa.
Jukan vanhemmat asuivat aiemmin Pohjanmaalla, eikä nuoripari siksi ehtinyt käydä kylässä kovin usein. Samaan aikaan naapuri suunnitteli laajentavansa tonttiaan ja yritti pitkään taivutella vanhempia myymään talonsa. Tuli ilmi, että samasta talosta olisi pian myynnissä juuri vapautunut asunto. Anoppi, joka aiemmin oli jyrkästi kaupunkiin muuttamista vastaan, muutti nopeasti mieltään ja talo myytiin. Jukan isä oli yhä töissä, mutta äiti oli juuri jäänyt eläkkeelle. Hän pitkästyi maalla, kun taas kaupungissa Eevi oli seurana. Mitä anoppi ei ymmärtänyt, oli että Eevi teki töitä päivän mittaan, ei vain juttellut ystävien kanssa tai selannut nettiä.
Aamuisin heti kun Jukka lähti töihin, anoppi ilmestyi Eevin luo. Aluksi Eevi selitti, samoin Jukka, mutta turhaan. Muutaman päivän jälkeen anoppi oli taas oven takana. Eräänä päivänä päätettiin, etteivät he enää avaisi ovea. Eevi teki töitä ovikellon soidessa. Silloin anoppi huusi soittavansa poliisit, ja vasta silloin Eevi avasi oven. Jukka ja Eevi olivat epätoivoisia: näin ei voinut enää jatkua. Välillä anoppi loukkaantui, mutta yleensä vain päiväksi.
Seuraavana aamuna anoppi ilmestyi taas, ohjeitaan ja pitkiä keskustelujaan tulvittaen. En jaksa enää, Eevi sanoi kerran Jukalle. Ei hän kuuntele sinuakaan, saati minua. Ymmärrän niin hyvin. En vain tiedä mitä voisimme tehdä. Vanhempani itse halusivat myydä talon ja ostaa asunnon kaupungista. Miten olisin voinut estää sitä? Jos äidille löytyisi jotain tekemistä Mitä tekemistä? Olen jo yrittänyt etsiä vaihtoehtoja. He vaikenivat hetkeksi.
Paljon meillä on säästöjä?, Jukka kysäisi yllättäen. Katsotaanpa. Miksi?, Eevi ihmetteli. Me asumme yksiössä, ja jos saamme lapsen, tarvitsemme lisää tilaa. Pitäisikö meidän alkaa katsoa isompaa asuntoa? Isompaa? Jostain muualta? Niin. Miksi odottaa? Ei kai tuo ole tottakaan! Eevi hihkaisi ja kietoutui Jukan syliin innoissaan. Seuraavana päivänä hän ei enää jaksanut edes hermoilla seuraavaa anoppivierailua.
Kahden viikon päästä nuoret yllättivät vanhempansa uutisella: he olivat löytäneet suuremman asunnon Oulunkylästä.
Mitä oikein tarkoitatte?, anoppi istahti tuolille järkyttyneenä. Loistavaa, nuoret! Missä lastenlapset sitten nukkuvat? pohti Jukan isä. Äiti, älä huoli! Muutamme vain toiseen kaupunginosaan, emme sentään toiselle paikkakunnalle. Saat täällä varmasti uusia ystäviä naapurustossa on paljon sinun ikäisiä ihmisiä. Ja toki tullaan kylään, Jukka kiirehti sanomaan.
Kummallista kyllä, anoppi löysi nopeasti itselleen mukavaa seuraa talon muista asukkaista. Eevi ja Jukka taas aloittivat uuden vaiheen elämässään. Joskus oman rauhan ja rajojen puolustaminen voi johtaa parempaan arkeen niin itselle kuin läheisillekin.
