9. joulukuuta
Istuin peilin edessä ja vedin huulilleni sitä samaa punaa Kirsikkahillo. Vesa oli joskus todennut, että se sopii minulle erityisen hyvin. Tässä iässä ei enää odota mitään ihmeitä mutta sitten, yhtäkkiä, kohtasin hänet. Bussipysäkillä, uskokaa tai älkää! Hän tarjosi istumapaikkansa, kiitin, siitä syntyi keskustelu.
Siitä on nyt kolme kuukautta. Ja kuitenkin tuntuu kuin siitä olisi ehtinyt elää kokonainen elämä.
Mitäs tuumit, Mirri? käännyin kissani puoleen. Se lepäili ikkunalaudalla ja tarkkaili varpusia. Olenko kaunis?
Kissa naukaisi matalasti, hyväksyvästi, aivan kuin olisi ymmärtänyt kaiken.
Mirri tuli taloon viisi vuotta sitten, kun hautasin mieheni. Toitin silloin pienen pennun kotiin ja sanoin: Tule, surraan yhdessä. Mutta pian sen kanssa ryhdyimme elämään, emme vain selviytymään.
Viisas kissa. Ymmärtävä. Kun olo on huono, Mirri tassuttelee viereen ja kehrää. Kun sydän iloitsee, se juoksee ympäri asuntoa. Aamuisin se herättää minut lempeästi tassulla poskea kutittaen.
Puhelin soi.
Elina, minä olen jo matkalla! Vesan ääni oli iloinen, lämmin. Tänään sovitaan kaikki.
Hyvä on, naurahdin. Jään odottamaan.
Vesan oli tänään tarkoitus tuoda avaimet. Olimme päättäneet muuttaa yhteen! Hänellä oli kaksio Lauttasaaressa, tilavampi ja valoisa, meri lähellä ja raikas ilma.
Olen jo kuvitellut aamiaisia parvekkeella näkymä suoraan Helsingin edustalle, Vesa lukemassa lehteä.
Mirri, sanoin kissalle, muutetaan uuteen kotiin! Siellä on isot ikkunat saat katsella lintuja mieliksi.
Kissa venytteli, loikkasi alas ikkunalaudalta ja käveli luokseni puskien jalkaa vasten.
Totta kai otan sinut mukaan. Miksi en ottaisi?
Ovikello soi.
Vesa seisoi ovella iso kukkakimppu käsissään. Hän oli huoliteltu, hyväntuulinen. Vesa pukeutui aina tyylikkäästi siinäkin näkyi, että hän oli menestyvä yrittäjä.
Mun kaunotar! hän suuteli poskelleni. Valmiina uuteen elämään?
Valmiina vastasin iloisesti. Tule peremmälle, laitan teetä.
Istuimme keittiöön. Vesa nosti avainnipun pöydälle kuin jotain arvokasta.
Tässä ovat. Meidän tulevan kodin avaimet.
Mirri ilmestyi keittiön ovelle, tassutteli nuuskimaan uutta vierasta.
Taasko tämä otus Vesan ilme muuttui. Elina, minun täytyy puhua kanssasi.
Mistä oikein? äänessäni värähti hermostuneisuus. Hänen äänensä oli muuttunut kylmemmäksi.
Tiedäthän uusi asunto, uusi lattia ja kaapit. Kissoista tulee aina karvaa joka paikkaan, ne haisevat, ja rehellisesti sanottuna, olen niille allerginen.
Jäin istumaan kuppi kädessäni.
Siis?
En aio muuttaa kissan kanssa. Päätä nyt mitä teet sen kanssa, Vesa sanoi tyynesti, kuin puhuisi vanhasta nojatuolista.
Sanat olivat kuin kylmää vettä niskaan.
Mirri istui jaloissani ja katsoi minua, sitten Vessaa. Katsoi niin ymmärtävästi, että se sattui.
Hetken päästä Vesa lähti ja jätti avaimet pöydälle.
Istuin hiljaa, tee jäähtyi kupissa. Mirri hypähti syliini ja alkoi kehrätä. Hiljaa, lempeästi.
Mitä mun pitäisi tehdä, Mirri? silitin kissaa ja itkin vähän. Mitä nyt tapahtuu?
Vain yksi ajatus kiersi mielessä: Päätä itse.
Viisi vuotta Mirri on ollut minulle perhe, lohtu, syy jatkaa. Kun Jari kuoli, Mirri pelasti minut. Muistin, miten kannoin sen kotiin pienenä, surkeana rääpäleenä. Ruokin pipetillä, hoidin kuntoon, kunnes se ensimmäisen kerran kehräsi sylissäni.
Vuodet vierivät aamupalat kahdelleen, illat sohvalla, kun olin kipeä, Mirri pysyi vierellä, kun itkin, se toi lempilelunsa syliini, kuin sanoen: “Leiki, älä sure.”
Kissa katsoi minua inhimillisellä katseella.
Kävelin ympäri keittiötä, otin kännykän ja aioin soittaa ystävälleni Maaritille, mutta en jaksanut. Tiesin jo, mitä Maarit sanoisi: No Elina, kyllä miehen takia kissalle löytyy uusi koti
Mutta voiko? Oikeastiko voi?
Menin ikkunan ääreen. Piha oli paksun ensilumen peitossa. Joulukuu. Kohta olisi uudenvuoden aatto olin toivonut niin kovasti, etten olisi silloin yksin.
Menen sitten eläinlääkärille, katsotaan löytyykö joku kiva koti, sanoin puoliksi itselleni, puoliksi Mirrille.
Mutta kun nuo sanat lähtivät suustani, tiesin jo: en halua. Jokainen solu minussa huusi vastaan.
Seuraavana päivänä kävelin naapurini, Irma-tädin luo. Hän on antanut ruokaa pihan villikissoille jo vuosia.
Irma, tiedätkö jonkun, joka voisi ottaa kissan? Mirri on viisas ja kiltti.
Miraako sinä meinaat? Irma hämmästyi. Onko jotain sattunut?
Muutan pois. Uuteen asuntoon, jossa ei saa olla lemmikkiä, valehtelin.
Irma katsoi pitkään silmiini:
Elina, ethän sinä nyt Mirriä pois anna? Onhan se kuin sinun perhettä muistan kuinka hoidit sitä pienenäkin.
No on tässä kaikenlaista, huokaisin.
Mitkään olosuhteet eivät ole tärkeämpiä kuin uskollinen ystävä, Irma sanoi lempeän tiukasti. En kyllä tunne ketään, enkä haluakaan tuntea. Olisihan se petos, Elina.
Sana petos viilsi syvältä. Kiitin ja lähdin äkkiä pois.
Kotona Mirri odotti eteisessä. Kuin mitään ei olisi tapahtunut, se puski vastaantullessa jalkaa vasten, kehräsi. Ja silloin ymmärsin kyllä, se käsittää.
Anteeksi, kuiskasin, silittäen Mirriä.
Illalla Vesa soitti uudelleen.
Saitko kissanasiaa ratkaistua?
En vielä. Yritän löytää sille kodin.
Elina, älä nyt ala tunteilemaan, Vesasta kuului ärtymystä. Haluatko olla minun kanssani vai et? Olen aikuinen mies, etsin tasapainoista parisuhdetta. Sinun pitää pystyä tekemään päätöksiä.
Tarvitsen vielä aikaa.
Sitä ei ole paljon. Haluan, että olet luonani jo vuodenvaihteessa.
Jäin istumaan hiljaisuuteen. Mirri tuli viereeni, katseli minua suurilla silmillä.
Ehkä hän on oikeassa, sanoin Mirrille hiljaa. Olet vain kissa. Vesa on ihminen. Kuka muu ottaisi minut?
Mutta sanat kuulostivat vääriltä jo minun korviini.
Kolmantena päivänä Maarit soitti:
Elina, mikä on? Olet ollut outo viime päivät.
Kerroin sille kaiken, Vesan vaatimuksesta, oman epävarmuuteni.
Hetkinen keskeytti Maarit. Hän sanoi suoraan minä tai kissa?
No, käytännössä joo.
Ja arvaatko mitä jatkossa tapahtuu? Ensin hän kieltää housut, sitten käskee olla näkemättä kavereita. Sinun pitää kuunnella järkeäsi: Mies, joka antaa ehtoja, antaa niitä lisää.
No mutta, voin jäädä ihan täysin yksin, melkein kiljuin.
Oletko varma, että olet nyt yksin? Eikö Mirri lasketa?
Hiljaisuus.
Lopetettuani puhelun istuin alas. Mirri hyppäsi viereeni.
Mitä jos olisit muualla? Totta kai kaipaisin sinua, juttelin sille. Voisinko olla onnellinen, jos jättäisin sinut?
Kissa nosti katseensa ja näin siinä luottamuksen, ystävyyden.
Mitä minä teen, kuiskasin epätoivoisena.
Puhelin soi. Vesa.
Elina, huomenna on lauantai. Tulen hakemaan. Toivottavasti kissa-asia on kunnossa?
Katsoin Mirriä. Se makasi rauhassa, kehräten.
Vesa, minun täytyy miettiä vielä.
Miten niin miettiä?! Pilaat elämääsi kissan vuoksi?
Eikö voisit yrittää tottua? Mirri on siisti ja kiltti.
Allergia on allergia! Elina, ehkä et olekaan valmis aikuiseen suhteeseen. Mieti asiaa. Yksi yö aikaa.
Luuri napsahti kiinni.
Kaikki oli hiljaa, vain Mirrin kehräys täytti huoneen.
Just niin. Yksi yö aikaa.
Äkkiä huomasin, että pelkäsin en yksinäisyyttä, vaan sitä, että voisin pettää ystäväni ihmisen takia, joka asettaa ehtoja.
Seuraavana aamuna harmaa marraskuun sade ropisi ikkunaan. Nukuin huonosti, näin unta pitkästä käytävästä. Sen päässä seisovat Vesa ja Mirri jompikumpi pitäisi valita.
Mirri makasi jaloissani, venytteli, hyppäsi viereen.
Huomenta, rakas, sanoin ja haistoin sen pehmoisen turkin.
Rutiinit toivat lohtua keitin teet, vaihdoin Mirrille vettä. Kädet vain tärisivät.
Mitä minä teen, mutisin, kun Mirri söi. Mitä minä teen?
Kissa nosti päänsä ja katsoi. Niissä silmissä oli lempeyttä.
Ehkä hän on oikeassa jatkoin. Ehkä en osaa päästää vanhasta irti?
Mutta sanat eivät tuntuneetkaan omilta.
Yhdeltätoista Maarit soitti taas:
Elina, oletko päättänyt jotain?
En tiedä, Maarit. Sydän sanoo yhtä, järki toista.
Mitä sydän sanoo?
Katsoin Mirriä, joka pesi turkkiaan ikkunalaudalla.
Sydän sanoo, etten voi hylätä sitä.
No siinä sulle vastaus! Maarit innostui. Mies, joka pakottaa valitsemaan, ei ehkä ansaitse sydäntäsi.
Istuin nojatuoliin Mirri sylissä.
Tiedätkö, sanoin, Maarit on oikeassa. Enhän minä ole yksin. Sinä olet aina ollut tässä.
Kissa kehräsi tyytyväisenä.
Ehkä Vesa ei olekaan se oikea. Ehkä oikea ihminen rakastaa meitä molempia, sanoin ja silitin Mirriä.
Kello kaksi ovikello soi. Sydän pamppaili.
Vesa seisoi ovella. Ilme tiukka.
No, ollaanko valmiita? Missä tavarasi on?
Vesa, tule sisään. Puhutaan.
Ei tässä ole puhumista, hän sanoi astuessaan sisään. Onhan Mirri hoidettu pois?
Silloin Mirri tuli keittiöstä. Katsoi Vesan ja istahti.
Elina, pyysin hoitamaan asian!
Niin tein, kuiskasin.
Siis?
En voi jättää sitä, Vesa. Se on ystäväni.
Vesa jähmettyi.
Entä minä? hänen äänensä oli kylmä.
Katsoin miestä, jonka olin joskus nähnyt lämpimänä ja välittävänä. Nyt näin vain ihmisen, joka vaatii, ei anna.
Olet tärkeä, sanoin, mutta Mirri ei koskaan pakottanut valitsemaan.
Sallitko vertailun! Vesa ärähti.
En vertaile. Mutta Mirri rakastaa ilman ehtoja.
Elina, ymmärrätkö, että tuhoat kaiken tämän mahdollisuuden kissan vuoksi?
En tuhoa valitsen, mikä minulle on tärkeää.
Mirri hypähti syliini. Silitin sitä.
Kuule, Vesa mutisi, äänessä jo kiukku, minä olen tukeva mies, sinulla ei tule mitään puuttumaan. Kissallako elämäsi menetät?
Mirri ei ole mikä tahansa kissa keskeytin. Se on minun Mirrini.
Mitä se muka on tehnyt?
Silloin tajusin, viimeisen kerran.
Vesa, olet oikeassa yhdessä asiassa Mirri ei ikinä ole laittanut minua valitsemaan.
Vesa jäi hetkeksi seisomaan, sitten lähti.
Oli hiljaista. Mirri kehräsi sylissäni. Tunsin oloni vapaammaksi kuin pitkään aikaan.
Tiedätkö mitä, Mirri? Ehkä tämä meni nyt oikein, sanoin, ja hymyilin ensimmäistä kertaa viikkoihin.
Maaliskuu.
Ulkona aurinko sulattaa lumikinoksia. Vihdoin alkaa kevät. Kastelin ikkunan orvokit siitä on tullut minulle pieni kasvihuone talven aikana.
Mirri, katso miten kauniita, näytin kukkaa kissalle.
Mirri nuuhki ja naukaisi hyväksyvästi.
Kolme kuukautta on kulunut siitä päivästä. Aluksi oli vaikeaa, ei niinkään yksinäisyyden vaan ajatusten vuoksi “Teinkö oikein? Oliko hän viimeinen mahdollisuuteni?”
Pikkuhiljaa elämä palasi taloon. Aloin opettaa pianonsoittoa naapureiden lapsille. Musiikki ja nauru tulivat takaisin.
Elina-täti, onko tämä Mirri? pieni Aada kysyi kerran.
On. Minun ystäväni.
Saako sitä silittää?
Totta kai.
Mirri antoi silittää rauhassa ja kehräsi.
Eräänä päivänä tapasin pihalla Pentti Väisäsen, eläkeläisen yläkerrasta. Hän pysähtyi juttelemaan.
Sulla on kaunis kissa tuossa ikkunalla, Pentti sanoi.
Kiitos. Oletko kissaihmisiä?
Olen, koirakin on joskus ollut. Yksinäistä nyt välillä, olisi kiva jos olisi seuraa.
Juttu luisti, ja Pentti osoittautui lempeäksi, sivistyneeksi mieheksi. Tuli käymään joskus teelläkin. Mirri tarkkaili tarkkaan ja hyväksyi uuden tuttavuuden.
Katsoin Mirriä, joka lepäili auringossa, ja hymyilin. Talo on taas koti.
Keitin teetä, istuin alas, Mirri tuli heti syliin.
Kiitos, sanoin hiljaa. Olet opettanut minulle, että aito rakkaus ei vaadi uhrauksia.
Mirri kehräsi pehmeästi.
En pelkää enää yksinäisyyttä sillä ymmärsin lopulta, että niiden seurassa, jotka rakastavat ihan sellaisena kuin olet, ei ole koskaan todella yksin.
