Koulussa minut vedettiin jatkuvasti mukaan erilaisiin kilpailuihin. Erään kerran minut määrättiin kemian kilpailuun. Luulin silloin vilpittömästi, että kyseessä oli kunnianosoitus älylleni.
Kun äitini, kemisti, jonka sukujuuret olivat vanhassa suomalaisessa säätyläistössä ennen kuin tapasi isäni, kuuli asiasta, hän käyttäytyi kuin torikauppias. Yleensä hän nauroi hiljaa ja hillitysti, kuin romaanihahmo. Tuolloin hän kuitenkin läikkytti teetän pöydälle ja nauroi sydämensä kyllyydestä.
Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin äitini nauravan noin. Sen jälkeen minut lähetettiin kaupungin järjestämään fysiikan kilpailuun. Sitten vielä toiseen ja kolmanteenkin. Siinä vaiheessa aloin jo ymmärtää, että koulun johto siirsi minut toistuvasti kilpailuihin vain, jotta muut oppilaat saisivat opiskella rauhassa.
Biologian kilpailuun minut komennettiin kuitenkin yhdessä toisen kanssa. Minut pantiin pariksi Toivo Kallion kanssa, joka tiesi biologiasta yhtä paljon kuin minä; tunnistimme molemmat poron ja kilpikonnan sadan metrin päästä. Kun biologian opettaja kuuli, keitä oli lähdössä edustajiksi, hän oli vähällä jäädä lakkoon. Mutta he eivät ole koko päivänä koulussa, taisivat rehtori ja apulaisrehtori perustella hänelle.
Meidät Toivon kanssa laitettiin isoon saliin, jossa istui kuusikymmentä tuntematonta biologikollegaa. Jokainen sai eteensä ison paperiarkin, johon oli jätetty tyhjiä kohtia.
Samaan aikaan puhujapöntöllä piti innostavaa puhetta nainen, jonka rintapielessä kiilteli lasikoru, suunnilleen nyrkin kokoinen. Puhe oli vaikuttava: emme olleet täällä sattumalta, elämä oli koko ajan edessä. Jos nyt metelöi ja lunttaa, saa tulevaisuudessa roudata halkoja satamassa, mikä toki sekin oli kunniallista, eikä hän ollut sitä vastaan.
Vilkaisin ympärilleni ja hipaisin vieressä istuvan tytön olkapäätä. Hän punastui ja laski kohteliaasti pitkät ripsensä alas. Yhtäkkiä kaikki alkoivat kirjoittaa arkeensa vimmaisesti. Toivo meni tästä suunniltaan:
En minä ymmärrä, mitä tässä pitäisi tehdä. Mitä tässä pitää tehdä?
Hän oli tosiaan siinä uskossa, että meidät oli tuotu tänne limonaadilla kestittäväksi. Tutkailtuani paperin, tajusin, että ne kohdat piti täyttää vastauksilla. Sanoin sen Toivolle, jolloin nainen korulla pyysi minua rauhoittumaan.
Mutta missä vastaukset ovat? Toivo kysyi.
Nainen koruineen kysäisi puolihuolimattomasti, minkä koulun poikia me olimme, kun niin innokkaasti tietoon tarrasimme. Vastasin tietysti, että Kalevan koulusta. Hän merkitsi tämän sekä minun että Toivon papereihin ja raapusti vielä jotain muistikirjaansa.
Mehän olemme Kallion koulusta? ihmetteli Toivo.
Pidä suusi kiinni, hölmö, kuiskasin.
Toivo potkaisi minua, mutta osuikin edessä istuvan tytön tuoliin. Tyttö käänsi päätään kuin pöllö, totesi, että emme olleet syötäviä, ja pyysi lopettamaan. Muistan erityisesti hänen pisamansa.
Mitäs sinä siinä, istu ja häiritse vähemmän, murahti Toivo.
Nainen päätti muistuttaa tyttöä viimeisen kerran, jolloin tämä puhkesi itkuun. Nainen lohdutti äidillisesti ja sanoi, että kunhan uskoo itseensä, kaikki kyllä järjestyy. Tuohon aikaan opettajat vielä osasivat lohduttaa: tyttö pyyhki kyyneleensä ja alkoi kirjoittaa rauhallisesti.
Olin pulassa. Samanaikaisesti piti yrittää muistaa Carl von Linnén elinvuodet ja vilkuilla tytön ripsien suuntaan, mikä oli mahdotonta. Joko Linne tai ripset. Samalla kertaa yhdistettynä tuloksena oli mielikuva Carl von Linnéstä tekoripsissä, mikä ei ollut mitenkään miellyttävä ajatus.
Kuinka monta kalalajia elää Kemijoessa? kysyi Toivo ohimennen.
Yhdeksänsataa kaksitoista, vastasin.
Oletko varma?
Näissä asioissa ei vitsailla.
Kirjoitin vastaukseni Linnésta sillä tavalla ympäripyöreästi, että se olisi kelvannut vaikka Eino Leinon elämänkertaan pistettäväksi.
Lähdetkö elokuviin? raapustin paperille ja heitin lappusen tytölle, jolla oli pitkät ripset. Vastaus tuli minuutin päästä: Olen jo varattu, siinä luki kauniisti kirjoitettuna. Yhä mietin, miksi tytöt eivät voi koskaan sanoa suoraan kyllä. En minä kyllä ollut mitenkään suunnitellut mullistavani hänen ystävyyttään ehdotin vain uutta ystävyyttä. Olin jo ystävystynyt kahden tytön kanssa, jotka keskenäänkin olivat kavereita. Heidän poikaystävänsä nukkuivat yönsä hyvin, hankaluuksia aiheutui vain isälleni, joka jatkuvasti antoi minulle markkoja.
Onko hän parempi kuin minä?, kysyin seuraavassa viestissä. On, vastasi lappunen. Miksi hän ei sitten ole täällä olympialaisissa? Tyttö jäi miettimään. Ymmärsin häntä hyvin.
Et kai sinä Kemijokea sekoita Tyyneenmereen? nainen koruineen kysyi matalalla äänellä Toivon kohdalla kolmannen kerran etsiessään meiltä lunttilappuja. Mutta jotta voisi luntata, täytyisi tietää edes suunnilleen mistä on kyse. Meiltä olisi ollut turha etsiä mitään.
Toivo istui tavalliseen tapaansa kuin riitaista hoitoa vailla oleva lapsi, mutta nainen ei tätä ymmärtänyt.
Mikä meri? Miksi tuo nainen kyselee? ärisi Toivo ja esti tehokkaasti kaikki minun yritykseni virittää uusia tuttavuuksia.
Kuka on kuka, Belmondo mukana, kirjoitin vielä ja sain nopeasti vastauksen: Ei! ja naurettavan naaman, jonka korvat veivät minut mukanaan vielä enemmän kuin ripset. Nykyiset hymynaamat eivät vedä vertoja niille. Kerkesin jo vähän lämmetä, kun Toivo palasi jälleen asiaan.
Sano minulle nyt tämä: mikä on hiuskeratiinin konformaatiomuoto? Onko keratiini vastaus? Joku ulkomaalainen on tämän keksinyt. Oravallahan on punaiset hiukset?
Vakuutin ja lisäsin:
Kunnes tulee talvi, sitten ne ovat harmaat.
Toivo kirjasi muistiin: Punainen. Talvella orava harmaa. Hän mukautui joka tilanteeseen.
Pisamainen tyttö kääntyi minuun ja kuiskasi: Alfa-kierre.
Missä? katselin ympärilleni.
Keratiinin muoto on alfa-kierre, hän sanoi ja käänsi päänsä pois.
Katsoin hänen korviaan. Nekin jäivät mieleen. Kirjoitin vastauksen, repäisin pienen paperilapun ja kirjoitin vielä: Lähdetäänkö elokuviin? johon vihdoin sain vastauksen:
Lähdetään, lappu läsähti pulpetilleni.
Hetken päästä oikealta jälleen uusi: No, mennään vaikka.
Tulin eksistentiaalisen dilemman eteen. Kaksi tyttöä vaati minulta vakavia päätöksiä samanaikaisesti, samalla kun yritin keksiä, mikä on sarvikuonon poikasen nimitys. Sarviruuna? Nokkakärsä? Vasa? Sarvi-Toivo? Oikealla oli ripset, edessä pisamat. Kirjoitin paperiin: Sarvikuonon poikanen.
Pisamatytön kanssa pidimme yhtä talveen asti, kunnes oravien turkki muuttui harmaaksi. Se, jolla oli pitkät ripset, ei saapunut elokuvateatterille sovittuna iltana. No, semmoisia ne naiset ovat.
Sillä välin sain biologian kilpailusta toisen sijan ja diplomin, joka annettiin minulle vasta kahden kuukauden kuluttua. Etsimisessä meni aikaa. Kalevan koulusta löytyi nimittäin vain yksi oppilas samalla sukunimellä ekaluokkalainen, joka purskahti itkuun rehtorin kysyessä, miten hän muka olisi voinut osallistua kilpailuun. No, lopulta minut löydettiin.
Olin ainoa noista kilpailijoista, joka tiesi, miten sarvikuonon poikasta kutsutaan. Tutkijat eivät vieläkään ole päässeet siitä yksimielisyyteen. Niin minä astelin aikanaan tieteen maailmaan ja tunsin kuuluvani sinne. Myöhemmin pilasin kaiken, kuten huomaatte…
