Päiväkirjani, syksyinen muistelma
Oskari, oliko sinä, joka laittoi pihan kuntoon? kysyin ja kosketin poikani olkapäätä.
Poika säpsähti ja riisui kuulokkeet. Hirviöt jatkoivat taistelua tietokoneen ruudulla, mutta Oskari ei enää katsonut niitä.
Mitä, äiti?
Kysyn vain, koska tulit koulusta?
Ihan juuri äsken.
No, entä kuka siivosi pihan?
Mistä minä tietäisin? Ehkä Saana?
Hymähdin. Kolmevuotias Saana oli kyllä pieni tarmokas pakkaus, mutta ihan sellaiseen urotyöhön hän ei vielä kykenisi.
Hauska olet!
No, sitten se oli tonttu!
Ai, niinkö! Sinä höpöttäjä. Nyt käyt hakemassa Saanan mummolasta kotiin on viivähtänyt taas. Minä alan laittamaan iltapalaa. Onko nälkä?
On! Syötiin pojilla sämpylöitä koulussa, mutta siitäkin on aikaa, se oli jo toisen tunnin jälkeen. Äiti, milloin meille tulee se aamuopetus vihdoin?
En tiedä, kulta. Ei siitä ole puhuttu mitään. Koulu on niin täynnä.
No mutta saa ainakin nukkua pidempään, totesi Oskari kuin aina, etsien ongelmista jotain hyvää.
Suukotin poikaa päälaelle ja nipistelin korvaa, kun hän väisti hellyyttäni, ja suuntasin keittiöön.
Nuoret…
Kolmetoista vuotta. Kuvittelee jo olevansa aikuinen mutta sama poika hän on yhä. Sydämeni läikähtää joka kerta, kun hän antaa suukottaa ohimoaan: tummat, karkeat hiukset, jotka ovat kuin isällään olivat…
Lapset ovat niin erilaisia. Oskari: tumma, sinisilmäinen, pitkä poika on kuin ikioma isänsä, Paavo. Ja ei vain ulkonäöltään. Luonne on vasta kehkeytymässä, mutta näen sen jo samanlainen tulee hänestäkin. Itsepäinen, vastuullinen, lempeä… Ehkä pihan hän ei siivonnut, mutta tiskit olivat puhtaat ja keittiön lattia kiilteli. Missäpä tuollaista apulaista, ellei Saana kasva vielä isommaksi.
Saana oli minun ihmeeni. Melkein kymmenen vuoden odotuksen jälkeen se pieni toivo vielä toteutui. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen lääkäri ei antanut suuria mahdollisuuksia, mutta pieni Saana syntyi kuin voimana ihmeeseen meille Paavon kanssa. Vaalea, pellavahiuksinen, sinisilmäinen heti äitinsä näköinen, kun taas Oskari oli kuin Paavo. Saana on lempeä kuin kissanpentu, tulee kainaloon ja painautuu kiinni.
Saananen, mikä hätänä?
Ja miten kirkkaaksi huone muuttuu lapsen hymystä. Kuten Saana, ei kukaan maailmassa osaa hymyillä tiesin sen varmaksi. Nyt ei enää kukaan.
Hymy sekä ilahduttaa että vihlaisee. Isän hymy. Paavon. Eikä häntä enää ole…
Välillä olisi tehnyt mieli huutaa kivusta, mutta ei voi lapset ovat tässä.
Mieheni työskenteli pelastajana. Sammutti tulipaloja, pelasti ihmisiä. Pelasti koko perheen mökiltä kerran… Isä, äiti ja kolme lasta. Palasi hakemaan isoäitiä tämä ei suostunut lähtemään, halusi pelastaa eläimet, ja sitten oli liian myöhäistä. Tulen ansa sulkeutui.
Kuulin Paavon kuolemasta ennen muita. Sydän värähti, sattui. Tempaisin itkevän Saanan luotani, huusin anopilleni joka oli tullut auttamaan vauvan kanssa muutamaksi päiväksi:
Äiti, ottaisitko Saanan! Pitää soittaa!
Ja huristelin autolla naapuriin, jossa pelastusasema oli. En edes huomannut, miten paidan etumukseni kastui maidosta, miten käsiin sattui.
Kuinka silloin pysyin pystyssä? Miksen romahtanut?
Lapset pitivät minut liikkeessä. Oskari ei päästänyt irti hetkeksikään.
Oskari, mennäänpä nukkumaan! anoppini, Raili, horjui jaloillaan, mutta ei suostunut jättämään minua yksin. Pakotti minut syömään ja toi Saanan aina imetettäväksi.
Jään äidin viereen! Oskari pudisti päätään ja painoi kämmenensä poskeani vasten. Mummo, miksi äidin kädet on niin kylmät?
Näistä en muista paljoa, välähdyksiä vain. Kuten siitäkin, miten pakkasin lasten tavaroita kiireessä.
En voi olla täällä enää koko ajan tuntuu, että Paavo paiskaa oven kiinni, huutaa kuten aina: Nyt mä oon kotona!
Niin oikein, Oona! Mennään meille. Asutte siellä vähän aikaa, ja katsotaan sitten.
En halua teillekään anteeksi. Sielläkin kaikki muistuttaa Paavosta. Liikaa sattuu Mennään minun mummon talolle.
Mutta Oona! Siellä ei ole asuttu vuosiin! Voiko sinne viedä lapset?
Kyllä. Pientä järjestystä vain. Ja te olette lähellä. En selviä ilman teitä.
En minnekään katoa. Olette ainoani
Ei puhuta nyt siitä Itkettäisi taas. Saana on kaitsettava, minä jatkan pakkauksia. Ja Oskari pitää saada syömään ei syö juuri mitään, vain kun istun vieressä. Minullakaan ei maistu.
Ei se käy! Railin ääneen tuli komentoa. Sinä olet äiti! Jos sinä pysyt kunnossa, niin myös lapset. Jos et, kuka heistä huolehtii? Oona, minusta ei ole enää kaikkeen, ikä ja terveys eivät anna myöten. Säästä itseäsi!
Tartuin anopin käsiin, suukotin niitä nopeasti ja jatkoin pakkausta. Oli paettava. Onnellisuus tästä pienestä asunnosta oli poissa, eikä sen huoneissa enää jaksanut hengittää
Mummolan talo ei ottanut minua avosylin. Oma vika jäi taa. Olin unohtanut sen, hylännyt. Kuljin huoneissa, hyväilin sormillani vanhoja tapetteja, pyyhin pölyt mummon piirongilta, jonka päällä oli yhä hänen virkkaamansa liina, avasin ikkunat, päästin sisään koleaa syysilmaa.
Äiti, otatko lapset hetkeksi? Tulen kohta ruokkimaan Saanan.
Kyllä, pärjäätkös varmasti?
Totta kai
En kuitenkaan jäänyt yksin. Puolen tunnin päästä kuisti kolahti ja ovella seisoi Veera. Vanha ystävä ja koulukaverini.
Et viitsinyt ees ilmoittaa. No, missä rätit? Veera oli aina ahkera ja nauravainen, mutta omista välitti tarmolla.
Pyyhin käsistäni saippuan, halasin kömpelösti ystävääni.
Heippa
Moi! Missä lapset?
Äidilläni.
Selvä! Noh, pyöritelläänpä hihat! Nukutko äidillä?
En. Haluan olla täällä.
No, mitäs siinä norkoillaan sitten?
Veera tarttui lattiaämpäriin. Siinä samalla hän paljasti olevansa raskaana.
Helmikuussa tulossa, kuule. Ja ennen kuin kyselet, kyllä se on Jani… hänellä ei intoa jäädä.
Veeran ensimmäinen mies jätti, kun Veeralla ei lääkärin mukaan ollut mahdollisuuksia saada lapsia. Suku soimasi. Sitten Veera erosi, mies meni uusiin naimisiin ja… selvisi, että syy lapsettomuuteen olikin miehessä. Uusi vaimo teetti hoidot, ja lapsia syntyi kaksi. Veera iloitsi heidän puolestaan asiat menivät, miten pitikin. Ilman avioeroa uutta onnea ei olisi ollut mahdollisuuttakaan. Jani lähti heti raskaustestin jälkeen. Ei Veera siitä enää murtunut. Hänestä ei ollut tullut enää se arka, vähäpuheinen tyttö.
Me siivosimme myöhään iltaan. Taloon tuli elämää, vanhat ikkunat räpsäyttivät luomensa, ja kaikki tuntui heräävän.
Illalla istuimme pöydän ääressä, katsoin kuinka kaadoin teetä ja pohdin mennyttä.
Niin nopeaa kaikki, niin lyhyt on lapsuus Kuinka usein oli tultu lähdeveden raikkaana, kuumana kesäpäivänä juomaan mummon tuoretta pullaa ja sitten kiirehditty ulos mummo huuteli perään: Ettekö koskaan syö kunnolla! Mekin vain nauroimme; Tunnin päästä tullaan!
Illansuussa, kun mummo kitki kasvimaalla, tartuimme haraan ja autoimme. Yksin ei isoaan saa jättää, kun työkin on raskaana navetassa ja lapsenlapset hoidettavana. Olin mummon vanhin. Äiti kuoli synnytyksessä; isä muuttaa kaupunkiin uuteen perheeseen. Mummo kasvattaa minut ja lähdemme yhdessä kaupunkiin, jossa isän uusi perhe. En koskaan oikein ymmärtänyt, miksi mummo halusi pois; hän itki salaa koko matkan kotiin.
Mummo kuoli, olin juuri täyttänyt kahdeksantoista. Olin silloin vastarakastunut Paavoon, ja olin liian onnellinen huomata, miten huonosti mummo voi. Havahduin vasta, kun kuulin kivunhuudon yöllä.
Mummo, mikä hätänä?
Meille jäi kolme kuukautta aikaa kolme kuukautta puhua kaikki olennainen. Eihän se riittänyt. Mutta mummo ehti tehdä vielä jotain tärkeää: hän puhui Railin kanssa en koskaan saanut tietää, mitä, mutta siitä lähtien sain toisen äidin. Alusta asti kutsuin Railia jo äidiksi.
Saako, rohkenin kysyä, ja helpotus lainehti, kun hän nyökkäsi.
Vaikka koskaan en ollut tottunut avautumaan kenellekään, paitsi mummolle nyt sain toisen luottoihmisen.
En koskaan riidellyt anopin kanssa, eihän siihen ollut syytäkään. Muusta kuin rakkaudesta ja avusta en häneltä koskaan saanut. Ja jos neuvoja tuli, ne tulivat lempeästi. Niin moni jää ilman läheisiä, joissa on sielunsukua enemmän kuin nimeä sen tiesin varmaksi.
Sen, etteivät omat aina ole omia, sain kokea kädestä pitäen. Mummon hautajaisten jälkeen kaupunkiin rymisteli koko isän uusi perhe ja hänen vaimonsa äiti.
Tukeva talo, varmaan saadaan hyvällä hinnalla.
Tämä uusi mummo kierteli pihaa ja pudisteli päätä.
Pitäisi vähän siistiä, ostajat arvostaa puhtautta.
Mitkä ostajat? Kysyin ja tärisin päästä varpaisiin.
Koko hautajaisten jälkeisen viikon olin kulkenut unessa, jotain syönyt Railin pakottamana, yrittänyt tehdä kotitöitä, mutta pysähtynyt kuuntelemaan, jospa mummo kuitenkin astuisi pian pihalle, huitaistessaan paarmoja hillokattilan kimpusta ja käskisi pesemään purkkeja…
Mitkä ostajat? Kysyn jälleen. Tämän uuden mummon mekko paljasti valkoista olkapäätä, ja minua alkoi ällöttää.
Ne jotka ostaa tämän talon, tietenkin!
En vastannut, vaan juoksin vajalle. Kun palasin, Raili seisoi jo pihalla.
Nyt häipykää täältä. HETI.
Kuka sinä olet ja millä oikeudella määräät täällä?
Talo on Oonan. Lahjakirja löytyy, samoin testamentti pankkitalletuksesta. Kaikki paperit kunnossa, minä autoin. Te ette tee täällä enää yhtään mitään! Yritätte ryöstää orpolasta!
Myllerrys pihalla ei ulottunut minuun. Raili piti minua kädestä ja hetken päästä makasin hänen sängyssään, paita likomärkänä.
Älä itke! En anna kenenkään satuttaa sinua. Lupauduin siitä mummollesi. Tässä, pue minun aamutakki. Se on puhdas. Lepää. Tuon teetä. Kun heräät, puhumme.
Isää näin seuraavan kerran vain häissäni.
En lähettänyt kutsua hän tuli itse.
Häissä nuoret leikkasivat Paavolta vaippoja ison nukenvauvan päälle, minä nauroin vedet silmissä, kun joku kosketti olkapäätä. Käännyin vielä hymyillen.
Hei, tyttäreni
Hämmennyin täysin. Isä painoi käteeni avaimet ja puristi sormeni nyrkkiin.
Anteeksi! Paperit ovat Raililla. Hän kertoo. Ole onnellinen!
En ehtinyt vastata mitään, isä kääntyi ja lähti ravintolasta.
Asunto, jonka isä antoi, oli pieni mutta lämmin. Kaksi huonetta ja iso keittiö. En tahtonut muuttaa mummolasta, mutta Raili vakuutti:
Oona, täällä on helpommalla. Kaupunki kuitenkin. Tarvitset opiskelupaikan.
Raili neuvoi, miten puhua isän kanssa. Hän sai aikaan sen, että isä ymmärsi edes myöhään tukea. Aikani meni opiskeluun ja arkeen tein työtä, kun Oskari meni tarhaan.
Ja kun vihdoin lähdimme lomalle ensi kertaa Turun saaristoon, muistan vieläkin Paavo nauroi ja peitti korvansa, kun lapset kiljuivat riemusta.
Se oli ensimmäinen ja ainoa etelän matka meille. Uimme Paavon kanssa kilpaa, Oskari ja mummo rakensivat hiekkalinnoja. Iltaisin kävelimme rannalla ja laiturilla, tähtitaivas kaareutui ylle.
Yhtenä iltana Paavo jäi laidan viereen pyörittämään Oskaria karusellissa, minä ja Raili kävelimme laituria pitkin ja juttelimme lyhyitä.
Laiturin päässä riiteli pariskunta, huusi, tönivät jatkoivat matkaa, eivät välittäneet muista.
Raili katsoi heidän peräänsä ja hymähti.
Miksi riidellä, kun elämässä on niin vähän aikaa. Eivätkö ihmiset ymmärrä, että hukkaavat päiviään?.. Yhtenä yönä ehkä sopivat, mutta eivät saa sitä iltaa enää koskaan takaisin. Anna anteeksi aina kun voit, Oona. Aikaa on vähän…
Olen kiitollinen nyt tuosta keskustelusta. Voin sanoa: Paavon kanssa aikaa ei mennyt hukkaan.
Nostin teekannun liedeltä, olin tiputtaa sen ikkunan ohitse vilahti varjo. Pelästyin, henkäisin. Se ei ollut Oskari. Pihalla hiipi joku mies.
Ensimmäisenä teki mieli lukita ovi, mutta havahduin lapset tulossa, Railikin. Ja pihalla outo.
Vanhan mummon kannu poltti kättä, laskin sen pöydälle.
Kuka siellä?!
Vajan ovi narahti, minua pelotti.
Mitä haluatte? Huudan kohta apua!
Varjo lähestyi kuistia, minä väistyin.
Älä huuda, Oona. Olen minä, Antti.
Helpotus sai minut naurahtamaan. Nostin kannun, mutta poltin reiässä varpaani. Nostin sen verannalle, toruin.
Mitä sinä täällä hiippailet, Antti? Miksi et tullut ovelle?
Antti, lyhyt ja hyväkuntoinen, tuijotti kengänkärkiään, aivan kuten Oskari teki, kun pelkäsi äidin suuttuvan.
Tuota Tulin laittamaan vajaan oven kuntoon. Lähden huomenna mantereelle mehiläisten kanssa, en tiedä koska palataan. Ajattelin, että saan valmiiksi.
Vasta nyt yhdistin: piha, jota kukaan ei ollut siivonnut, aita jonka joku oli korjannut, uudet portaat saunalle
Sinä se minun tonttuni sitten olet! hymyilin.
Mitä?
Tonttu. Täällä on vissiin apuri ilmestynyt, pitää huolta pihasta, ei juo maitoa, mutta ehkä kissa pitäisi hankkia Maxi ehdottaa. Etkö muka ikävöi seuraa?
Kyllä, Antti punastui siinä ikkunan valossa.
Anteeksi olisi pitänyt sanoa aiemmin.
Kiitos sinulle. Mutta miksi, Antti?
Antti ei vastannut, heilautti kättään ja katosi pihan yli juuri, kun Raili ja lapset saapuivat.
No niin, löytyi se tonttu! Raili virnisti ja ojensi maitopurkin. Vieppä jääkaappiin.
Tiesitkö sinä, äiti?
Mitä luulit? Koko kylä tietää. Antti on ollut ihastunut sinuun siitä asti, kun olit vielä Paavon kanssa. Etkö huomannut, miten hän katsoi?
En
Älä viitsi! Raili ihmetteli. Et puhu totta?
En valehtele. En tiennyt.
Nyt mennään puhumaan. Lasten pitää nukkua ensin. Tästä puhutaan pitkään.
Puhuimmekin melkein aamuun. Kaadoin Railille teetä, hän kertoi.
Antti tuli minulle vuosi sitten. Kosi sinua. Kun ei sinulla muita sukulaisia lähempänä ole, niin minultapa kysyi. Ovela poika, osasi imarrella!
Sinä suostuit?
Miksi en olisi? Oona, sinulla on elämä edessä! Lapset kasvaa, lentävät pois, et voi jäädä ikuisesti vanhan äidin luo. Elä! Sinä osasit rakastaa Paavoa mutta joskus jotkut saavat mahdollisuuden rakastaa vielä uudelleen. Ota se lahjana. Ehkä et rakasta samalla tavalla, mutta jos on hyvä olla, olen vain iloinen. Oskarille tekee hyvää miesmalli, ja Antti on hänelle jo kuin veli. Opettaa autoa ajamaan.
En tiennyt…
Ei puhunut, ehkä arkailee.
Miksi?
Pelkää, että luulet hänen halveksivan Paavon muistoa?
Höpö höpö.
Sovi Oskarin kanssa, että kaikki on hyvin… Ja sinä, Oona
Niin?
Ei mitään! Raili naurahti. Kaada vielä teetä. Jano on valtava!
Vuotta myöhemmin menimme Antin kanssa naimisiin. Seuraavana vuonna syntyi meille Olavi.
Katso, äiti, millaiset tötteröt hiuksissa! Nauroin kotona ja silitin Olavin pellavaista tukkaa.
Ihan tonttukakaraksi varttui! Raili kapioi Olavin ja nosti syliin. Hei, uusi lapsenlapsi, kutsu minua isoäidiksi vaikka!
Iso oranssi kissa, jonka Antti toi Oskarille, hiipi huoneeseen, hyppäsi ikkunalaudalle ja jäi katsomaan nukkuvaa minua ja peittelynyyttiä vierelläni. Hiljaisuus istahti viereensä katsomaan, miten hauras ja hienovarainen on onni. Sitä pitää varjella varoen ja hellästi.
Jossain kilahtaa teelusikka, Saanan kikatus, ja hiljaisuus hypähtää alas, käy vielä korvasta kissaamme. Pakko jo mennä, suojelusjoukkoja täällä riittää!
© Teksti: Ludmila Lavrova, suomennos ja muokkausJa siinä minä istuin, uusi vauva sylissäni, vanha talo tuoksui puulta ja leivältä, lasten äänet kaikuivat kuin kellojen soitto. Raili hyräili jotakin keittiössä, Antti kolisteli ulkona saappaita jalastaan, Oskari kiikutti Saanalle pehmolelua ja Olavi tuttuun tapaansa haukotteli maailmaan.
Katsoin ikkunoista ulos, sumu nousi metsänreunasta, ja tiesin olin sittenkin löytänyt paikkani, jonka olin joskus pelännyt menettää. Vanhat surut ja muistot mahtuivat samaan tilaan uuden ilon kanssa, eikä mikään ollut repinyt mennyttä pois; kaikki kulki mukana, kerroksena sydämessäni.
Niinä hetkinä, kun hiljaisuus kävi vieressä, kuulin mummon lempeän äänen, Paavon naurun kaikuja, ja tunsin, miten heidän rakkautensa kulki vielä tässä talossa, suojellen, rohkaisten. Täällä, elämä sai jatkua arjessa, naurussa, pienissä käsissä ja suurissa sydämissä.
Nostin Olavin hellästi, katselin lapsiani, ja ajattelin:
Vaikka tuuli kuinka kääntyy, vaikka menettäisimme kaiken, rakkaus jää muodossaan, toisinaan hiljaisena, toisinaan nauravana, mutta aina vahvana. Ja kun ilta taas laskeutuu talon ylle, tiedän: minä osaan kiittää siitä, mitä sain, ja uskaltaa vielä iloita siitä, mikä vasta on tulossa.
