Komero ja asteikot Hän ei ryhtynyt penkomaan komeroa muistojensa perässä, vaan etsi sieltä purkkia suolakurkkuja salaattia varten. Ylimmällä hyllyllä, joulukoristeiden laatikon takana, pilkisti esiin suojapussin kulma, jonka ei olisi pitänyt enää kuulua hänen asuntoonsa. Kangas oli jo tummunut, vetoketju takerteli. Hän nykäisi, ja syvältä komerosta liukui esiin pitkä, kapea – varjona venynyt – soitinlaatikko. Hän laski kurkkupurkin jakkaralle oven viereen, ettei unohtaisi, ja istahti suoraan kyykylle, kuin päätösten tekeminen olisi siinä helpompaa. Vetoketju antoi periksi kolmannella yrityksellä. Sisällä makasi viulu. Lakka himmeni paikoin, kielet roikkuivat löysinä, jousi näytti entiseltä saippuaharjalta. Mutta muoto oli tuttu, ja se naksahti rintaan – kuin valokatkaisija. Hän muisti, miten raahasi tätä koteloa yläasteella koko kaupunginosan läpi, nolosteli, kun näytti hölmöltä. Sitten tuli ammattiopisto, työ, häät, ja yhtenä päivänä hän vain lakkasi käymästä musiikkikoulussa, kun oli kiire toiseen elämään. Viulu jäi vanhempien säilytettäväksi, sitten muutti mukana tavaroiden kanssa, ja nyt oli tässä komerossa, kassien ja laatikoiden joukossa. Ei loukkaantuneena, vain unohtuneena. Hän nosti soittimen varoen, kuin peläten sen hajoavan. Puu lämpeni kämmenessä, vaikka komerossa oli viileää. Sormet löysivät otelaudan kuin itsestään, ja heti tuli kömpelyys: käsi ei muistanut otetta, kuin olisi tarttunut vieraaseen asiaan luvatta. Keittiössä vesi alkoi kiehua. Hän nousi, sulki komeron, mutta ei laittanut koteloa takaisin. Jätti sen käytävään, nojalleen seinään, ja meni sammuttamaan hellan. Salaatin voisi tehdä ilman kurkkuja; tekosyytä oli jo helppo etsiä. Illalla, kun astiat oli pesty ja pöydällä lepäili vain leivänmurut, hän kantoi kotelon olohuoneeseen. Mies istui telkkarin ääressä, vaihteli kanavia kuuntelematta. Mies katsoi ylös. – Mitä löysit? – Viulun, – hän sanoi, ja yllättyi itsekin, miten tyyneltä se kuulosti. – Ai. Vieläkö se soittaa? – mies hymähti tuttua, melkein lempeää pilkkaa. – En tiedä. Kohta selviää. Hän avasi kotelon sohvalla, tunkien alle vanhan käsipyyhkeen, ettei verhoilu naarmuuntuisi. Nostaa viulun, jousen, pikku laatikon hartsilla. Hartsi oli halkeillut kuin kevätjäät. Hän kuljetti jousen läpi, karvat vain hipaisivat pintaa. Viritys oli nöyryyttävää. Viritystapit olivat jäykät, kielet kitisivät – yksi katkesi saman tien ja läiskäisi sormeen. Hän kirosi hiljaa, ettei naapurit kuulisi. Mies tuhahti. – Veisitkö mieluummin soitinliikkeeseen? – mies kysyi. – Ehkä, – hän vastasi, vaikka syvällä nousi aikuinen kiukku: ei miehelle vaan itselle, kun ei enää osaa edes virittää. Hän latasi puhelimeen viritysapurin ja laski sen pöydälle. Näyttö näytti kirjaimia, nuoli pomppi. Hän pyöritti tappeja ja kuunteli, miten sävel putosi tai nousi liian korkealle. Olkapää väsyi, sormet jäykistyivät oudosta jännityksestä. Kun kielet lakkasivat kuulostamasta sähköjohdoilta tuulessa, hän kohotti viulun leukaan. Leukatuki oli kylmä, ja tuntui kuin kaulan iho ohenisi samantien. Hän yritti oikaista, kuten opetti, mutta selkä ei totellut. Hän naurahti itselleen. – Pitääkö alkaa konserttiin? – mies kysyi silmäilemättä telkkarista. – Sinulle, – hän hymähti. – Varaudu. Ensimmäinen ääni oli niin surkea, että hän itsekin pelästyi. Ei sävel, vaan valitus. Jousi vapisi, käsi horjui. Hän pysähtyi, hengitti ja yritti uudelleen. Sujui aavistuksen paremmin, mutta hävetti edelleen. Häpeä oli outo, aikuisen. Ei sellaista, kuin nuorena, kun maailma muka tuijottaa. Nyt vain seinät, mies ja omat kädet katsoivat, jotka olivatkin vieraat. Hän soitti avoimet kielet hitaasti, laski mielessään tahtia. Sitten kokeili D-duuri-asteikkoa; vasemman käden sormet sotkeutuivat. Sijoitus unohtui, sormet olivat paksummat, eikä sormenpäissä kirvellyt vanha kipu, vain pehmeä ja outo tunne. – Ei se mitään, – mies sanoi yllättävällä lempeydellä. – Ei se kerrasta… Hän nyökkäsi, vaikkei tiennyt lupasiko jotain itselle vai hänelle vai viululle. Seuraavana päivänä hän meni soitinliikkeeseen metroaseman viereen. Ei mitään romanttista: lasiovi, tiski, seinällä kitaroita ja viuluja, haju lakasta ja pölystä. Nuori korvakorullinen soitinrakentaja nappasi viulun kuin työkalun. – Kielisetti pitää vaihtaa, – hän sanoi. – Tappeihin öljyä, tallaa vähän korjata. Jousen voisi puhtaaksikin laittaa, mutta se on kalliimpaa. Sana ”kalliimpaa” sai hänet jännittymään. Mielessä pyöri sähkölasku, lääkkeet, synttärilahja lapsenlapselle. Melkein sanoi: ”Ei tarvitse.” Mutta kysyi: – Entä jos vain kielet ja talla nyt? – Kyllä käy. Sillä soittaa jo. Hän jätti viulun sinne, sai kuittinsa ja sujautti sen lompakkoon. Kadulla tuntui kuin olisi jättänyt korjaukseen palasen itseään – sen piti palautua toimintakuntoon. Kotona hän avasi tietokoneen ja haki ”viulutunnit aikuisille”. Ilmaus nauratti: aikuisille, kuin olisi aivan toinen ihmislaji, jolle asiat selitetään hitaammin. Löytyi monia ilmoituksia. Toiset lupasivat ”tuloksia kuukaudessa”, toiset ”yksilöllistä ohjausta”. Hän sulki välilehdet, sanoista tuli levoton fiilis. Sitten avasi ne uudestaan ja lopulta viestitti naisopeille naapurista: ”Hei. Olen 52. Haluaisin palauttaa taitoja. Onko mahdollista?” Heti lähti kaduttamaan, että tuli lähetettyä. Olisi huvittanut poistaa, kuin olisi paljastanut itsestään heikon kohdan. Mutta viesti oli jo matkalla. Illalla poika tuli kylään. Hän astui keittiöön, suuteli poskelle, kysyi töistä. Hän laittoi veden kiehumaan – keksiä pöydälle. Poika huomasi kotelon olohuoneen nurkassa. – Onko tuo viulu? – aidosti hämmästyneenä. – On. Löysin. Aattelin… kokeilla. – Oikeasti? – poika hymyili, ei pilkkaa vaan hämmennystä. – Sä… aika kauan sitten viimeksi. – Kauan, – hän myönsi. – Siksi juuri. Poika pyöritteli keksiä käsissään. – Miksi? – vihdoin tuli kysymys. – Sä oot jo ihan loppu arjessa. Hän tunsi, miten perinteinen puolustus nousi: perustella, selittää, todistaa oikeus. Selitykset kuulostivat aina mitättömiltä. – En tiedä, – hän sanoi rehellisesti. – Haluan vain. Poika katsoi tarkemmin, kuin näkisi äidin sijasta naisena joka tahtoo jotain itselleen. – No… okei, – hän myöntyi. – Kunhan et rasitu. Ja naapureita käy sääliksi. Hän nauroi. – Kestäkööt – soitan päivällä. Poika lähdettyä olo keveni. Ei siksi, että sai luvan, vaan kun ei selitellyt. Kahden päivän päästä hän haki viulun liikkeestä. Kielet kiilsivät, talla oli ojossa. Rakentaja neuvoi, miten pitää virittää ja säilyttää. – Ei patterin viereen, – hän neuvoi. – Kotelossa pidä. Hän nyökkäsi kuin oppilas. Kotona avasi kotelon tuolille, katseli soitinta pitkään, peläten taas pilaavansa. Ensiharjoitus oli yksinkertaisin: pitkä jousenveto avoimilla kielillä. Lapsena tämä oli rangaistus – nyt pelastus. Ei melodiaa, ei arvostelua. Vain ääntä ja yritystä saada se tasaiseksi. Kymmenessä minuutissa olkapää kipeytyi, viidessätoista niska jumittui. Hän lopetti, laski viulun koteloon, sulki vetoketjun. Sisällä nousi viha: keholle, iälle, kaikelle mikä oli vaikeampaa. Keittiössä hän joi lasin vettä, tuijotti ulos. Leikkipuistossa teinit ajoivat sähköpotkulaudoilla ja nauroivat kovaa. Hän tunsi kateutta: ei nuoruudesta, vaan häpeättömyydestä – kaatuivat ja nousivat, eikä kenellekään tullut mieleen, että tasapainon opetteluun on liian myöhäistä. Hän palasi huoneeseen ja avasi kotelon uudelleen. Ei pakosta, vaan ettei halunnut lopettaa vihaan. Iltaisin opettajalta tuli vastaus: ”Hei. Totta kai mahdollista. Tulehan, aloitetaan asennosta ja helpoista tehtävistä. Ikä ei estä, mutta malttia pitää olla.” Hän luki kahdesti. ”Maltti” oli rehellistä – se rauhoitti. Ensitunnille hän meni kotelo kainalossa, varoen kuin arvokasta haurautta. Metrossa ihmiset vilkuilivat, joku hymyili. Hän kohtasi katseet: olkoon, katsokoot. Opettaja oli noin nelikymppinen lyhyttukkainen nainen, katse tarkka. Huoneessa piano, hyllyllä nuotteja, tuolilla lastenviulu. – Näytetäänpä, – hän kehotti, pyysi nostamaan soittimen. Suuntaan heti, että asento oli väärä. Olkapää jännittyi, leuka kouristi, vasen ranne puutui. – Ei hätää, – ope rauhoitti. – Et olekaan soittanut. Seistään vaan ensin. Tunnustele, ettei viulu ole vihainen. Häntä nauratti ja hävetti yhtä aikaa: 52-vuotiaana opetella seisomaan viulu kädessä. Mutta siinä oli jotain vapauttavaa – kukaan ei odottanut hyvää, vain läsnäoloa. Tunnin jälkeen kädet tärisivät kuin hikiliikunnan jälkeen. Opettaja antoi ohjeen: joka päivä kymmenen minuuttia avoimet kielet, sitten asteikko. Ei liikaa kerralla. Kotona mies kysyi: – No, miten sujui? – Raskasta, – hän vastasi. – Mutta ihan OK. – Ootko tyytyväinen? Hän mietti. Tyytyväinen ei ollut oikea sana. Olo oli jännittynyt, huvittunut, häpeilevä ja samalla oudosti kevyt. – Olen, – hän lopulta sanoi. – On kuin käsillä taas tekisi jotain – ei vain töitä ja ruokaa. Viikon kuluttua hän rohjeni soittaa pätkän melodialta, jonka muisti lapsuudesta. Nuo nuotit hän etsi netistä, tulosti töissä ja piilotti asiakirjakansioon ettei kukaan kysele. Kotona laittoi paperit tee-se-itse-telineelle: kirja ja laatikko. Ääni oli epätasainen, jousi osui viereisiin kieliin, sormet harhailivat. Hän pysähtyi, aloitti uudestaan. Kunnes mies kurkisti ovelle. – Sä… se kuulostaa oikealta, – mies varovasti kuin peläten karkottaa tunnelman. – Älä valehtele, – hän naurahti. – En. Siis… on tunnistettavaa. Hymy nousi – tunnistettava oli melkein kohteliaisuus. Viikonloppuna tuli lapsenlapsi, kuusivuotias, ja bongasi kotelon heti. – Mummo, mikä toi on? – Viulu. – Osaatko? Hän meinasi sanoa ”ennen osasin”. Mutta mummon ”ennen” ei ollut lapsen käsitteissä. Lapselle oli vain nyt. – Opettelen, – hän sanoi. Lapsenlapsi istahti sohvalle, kädet polvilla kuin aamun juhlassa. – Soita! Kaikki jännittyi sisällä. Lapsen edessä oli pelottavampaa kuin aikuisen – lapsi kuulee rehellisesti. – No, – hän suostui, nosti viulun. Soitti sen melodian, jota oli tahkonnut viikon. Kolmannessa tahdissa jousi lipsahti, ääni katkesi. Lapsenlapsi ei irvistänyt, kallisti päätään kiinnostuneena. – Miksi se vinkuu? – Koska mummo vetää jousen vähän väärin, – hän naurahti. Lapsenlapsi nauroi mukana. – Soita lisää! Hän soitti uudelleen. Ei tullut sen kauniimpaa, mutta ei antanut häpeän estää – soitti loppuun. Illalla, kun kaikki olivat menneet omiin puuhiinsa, hän jäi yksin huoneeseen. Pöydällä tulosteet, vieressä kynä jolla hän merkitsi vaikeita kohtia. Viulu kotelossa, kotelo kiinni, muttei komerossa – vaan seinällä muistutuksena, että tämä kuuluu arkeen. Hän laittoi puhelimeen kellon kymmenelle minuutille – ei pakottaakseen, vaan ettei palaa loppuun. Avaa kotelon, ottaa viulun, tarkistaa hartsin, jousen. Nostaa soittimen leukaan, hengittää ulos. Ääni on lempeämpi kuin aamulla. Sitten taas lipsahtaa. Hän ei kiroa, vain korjaa käden ja jatkaa pitkää vetoa, kuuntelee miten nuotti pysyy ja värisee. Kun kello soi, hän lopettaa vasta kun jousi sujahtaa loppuun asti. Laskee viulun koteloon, vetää vetoketjun kiinni. Sijoittaa kotelon seinälle, ei komeroon. Hän tiesi: huomenna sama uudestaan – vähän häpeää, vähän väsyä, muutama kirkas hetki, joiden vuoksi kotelo kannattaa avata. Ja se riittää jatkamaan.