Kolmen vuoden vankeuden jälkeen palaan kotiin ja kuulen, että isäni on kuollut, ja nyt minun äitipuoleni hallitsee hänen taloaan. Hän ei tiennyt, että isä oli piilottanut kirjeen ja avaimen, jotka johtivat syytteeseen, sekä videon, joka todistaa, että minut lavastettiin.
Kun saavun perille, haistan dieselin, palaneen kahvin ja kylmän metallin linja-autoaseman tunnistettava tuoksu ennen auringonnousua. Tämä kaikki maistuu siltä, että maailma liikkuu eteenpäin, vaikka itse seisot paikallasi. Kävelen ulos rautaporteista kädessäni kirkas muovipussi, jossa ovat koko omaisuuteni: kaksi flanellipaitaa, kulunut kappale Monte Criston kreiviä, selkämys rikki, ja painava hiljaisuus, joka jää kolmen vuoden jälkeen, kun sinulle on kerrottu, ettei sanasi merkitse mitään.
Kun saappaani osuvat halkeilevaan asfalttiin, en kuitenkaan ajattele vankilaa.
En melua.
En vääryyttä.
Ajattelen vain yhtä ihmistä.
Isääni.
Joka ilta kotona istuessani rakennan häntä mielessäni – aina samassa paikassa. Istumassa vanhassa nahkatuolissaan ikkunan ääressä, kaupunkivalojen luomissa syvissä varjoissa, jotka paljastavat hänen ryppyiset kasvonsa. Mielessäni hän odottaa aina. Elää aina. Pitää kiinni siitä minusta, joka olin ennen pidätystä, ennen sanomalehtien otsikoita, ennen kuin maailma päätti, että Eemi Virtanen oli syyllinen.
Vaikka vatsani kouristelee nälästä, ohitan kadun toisella puolella olevan grillin. En soita kenellekään. En vilkaise edes uudelleensopeutumisen osoitetta, jota puristan taskussani.
Lähden kotiin.
Bussi jättää minut kolmen korttelin päähän. Juoksen loput matkaa, keuhkot polttavat, sydän jyskyttää kuin yrittäisi saada ajan kiinni. Kadut näyttävät aluksi samoilta murtuneet jalkakäytävät, vanha nuutunut vaahtera kulmassa mutta mitä lähemmäksi pääsen, sitä enemmän huomaan, että jokin on pielessä.
Kuistin kaiteet ovat paikoillaan, mutta lohkeillut valkoinen maali on vaihdettu uuteen siniharmaaseen. Kukkapenkit, joista isä piti, on trimmattu ja täytetty kasveilla, jotka ovat minulle vieraita. Ajotiellä, joka ennen oli autio, seisoo nyt kiiltävä sedan ja maastoauto, ulkomaista huippumerkkiä.
Hidastan askeliani.
Silti nousen rappuset.
Ulko-ovi oli ennen himmeän sininen valittu, koska se “kätkee likaa”. Nyt se on antrasiitinharmaa, siinä kiiltää messinkinen ovisummeri. Aiemmin oven edessä lojunut ruskea kulunut matto on vaihtunut moitteettomaan kookosmattoon, johon on painettu:
Koti on paras paikka
Koputan.
En hellästi.
En varovasti.
Koputan kuin poika, joka on laskenut jokaisen 1095 päivää. Kuin joku, joka yhä uskoo kuuluvansa tänne.
Ovi avautuu, mutta kaipaamaani lämpöä ei tule.
Marjo seisoo siinä.
Äitipuoleni.
Tarkasti laitetut hiukset. Silkkipusero, joka rapisee puhtaana. Katse, joka pyyhkäisee ylitseni kuin olisin häiriö, joka toivottaisiin muualle.
Hetken luulen hänen hätkähtävän. Tai heltyvän. Tai edes osoittavan yllättyneisyyttä.
Hän ei tee mitään niistä.
“Sinä et kuulu tänne”, hän sanoo kylmästi.
“Missä isäni on?” Ääneni kuulostaa vieraalta käheältä, liian kovalta.
Hänen huulensa puristuvat yhteen.
Sitten hän sanoo sen.
“Isäsi kuoli viime vuonna.”
Sanoihin jää ilmaan outo, epätodellinen kaiku.
Haudattu.
Vuosi sitten.
En jaksa ymmärtää mitään. Odotan selitystä. Ehkä pilkkaa tahtoisin, että tämä olisi julma vitsi.
Mutta hän ei edes räpäytä silmiään.
“Nyt me asumme täällä sinun pitäisi lähteä.”
Käytävä hänen takanaan on tuntematon. Uusi kalustus. Uusia tauluja seinillä. Ei isän saappaita. Ei takkia. Ei sitä höylänpurun tai kahvin tuoksua.
Hänet on pyyhitty pois.
Ja tuo nainen pitelee pyyhekumia.
“Minun täytyy nähdä hänet”, sanon, epätoivo polttaa rintaa. “Hänen huoneensa…”
“Mitään ei ole jäljellä”, hän vastaa ja sulkee oven. Ei paiskaa, vaan vetää hitaasti kiinni. Ikuisesti.
Lukko napsahtaa.
Jään seisomaan siihen, tyrmistyneenä.
Vasta nyt tajuan, ettei isäni enää ole seisomassa portailla, vieraana omassa kodissani.
En tiedä, miten lähdin. Vain sen, että kävelin. Niin kauan, että jalkani alkoivat särkeä ja sanat lakkasivat soimasta päässäni.
Lopulta saavun ainoaan paikkaan, jossa on järkeä.
Hautausmaalle.
Korkeat männyt kohoavat kuin vartijat. Rautaportit narisevat, kun työnnän ne auki.
Minulla ei ole kukkia. Tarvitsen vain varmistuksen.
Ehdin hädin tuskin toimistoon, kun kuulen äänen.
“Etsitkö jotakuta?”
Vanhahko mies nojaa haravaan varastorakennuksen edessä. Katse arvioiva, mutta lämmin.
“Isääni”, sanon. “Timo Virtasta.”
Hän katsoo pitkään, sitten pudistaa päätään.
“Et löydä.”
Jokin vatsassani kiristyy.
“Hän ei ole täällä.”
Mies esittäytyy Hannu, puutarhuri. Kertoo tunteneensa isäni.
Hän ojentaa kuluneen kirjekuoren.
“Hän pyysi jättämään tämän. Jos joskus palaisit.”
Sisällä on kirje, pieni kortti ja avain.
SÄILÖ 108 LAUTTASAARI
Kirje on päivätty kolme kuukautta ennen vapauttamistani.
Isä tiesi.
Varastolla avaan oven maailmaan, jonka hän on minulle varjellut papereita, tallenteita, todisteita.
Näytöllä vilahtaa isäni kalpea, laihtunut, mutta määrätietoisen oloinen.
“Sinä et tehnyt sitä, Eemi”, hän sanoo.
Marjo ja hänen poikansa lavastivat minut. Varastivat rahat. Lavastivat todisteet. Käyttivät minun tunnuksiani.
Isä oli sairas. Katsoi vierestä. Pelkäsi.
Siksi hän keräsi kaiken. Hiljaa.
Ja jätti minulle.
En ryhdy taistelemaan heidän kanssaan. Käännyn lakimiehen puoleen.
Totuus nousee nopeasti pintaan.
Varat jäädytetään. Syytteet nostetaan. Tuomioni kumotaan.
Sinä päivänä, kun minut virallisesti vapautetaan, en juhli.
Murehdin.
Myöhemmin etsin oikean haudan isälleni kätketyn, suojaisan. Paikan, jota Marjo ei voi hallita.
Myyn vanhan kodin. Alan uudelleen yrityksen uudella nimellä. Perustan pienen rahaston väärin perustein tuomituille.
Koska jotkut eivät varasta pelkkiä rahoja.
He varastavat aikaa.
Ja ainoa tapa voittaa on luoda jotakin rehellistä siitä, mitä muut yrittivät peittää.
Minua ei ole unohdettu.
Ja nyt totuus ei ole piilossa maan alla.
Se elää.
Loppu.
