Kolmekymppinen poikani saapui kotiini kahdeksalta illalla kahden matkalaukun kanssa, aivan kuin olisi palannut pitkältä matkalta. Heti ovella, ilman tervehdystä, hän ilmoitti, että hänen täytyy asua luonani “hetken”, sillä ei enää jaksanut elämää “tuolla ulkona”.
Kysyin mitä oli tapahtunut, ja hän myönsi lopettaneensa työnsä ilman irtisanomisaikaa, jättäneensä kaiken ja olevansa väsynyt “paineisiin” eikä haluavansa palata. Pahin yllätys tuli, kun hän kertoi myyneensä autonsa, “ettei olisi enää sidoksissa mihinkään.” Hän sanoi tämän ylpeänä, kuin olisi tehnyt elämänsä tärkeimmän ratkaisun. Olin järkyttynyt hän oli tehnyt vuosien töitä tuon auton eteen.
Kysyin, missä hän aikoo asua niin kauan, että pääsee taas jaloilleen, ja hän vastasi että luonani “niin kuin ennenkin”, että tarvitsee lepoa ja täällä tuntee olonsa turvalliseksi. Naurahdin, luulin sitä vitsiksi, mutta hän oli aivan tosissaan. Hän teki selväksi, että haluaa takaisin vanhaan huoneeseensa, samaan, jonka jätti 20-vuotiaana, aivan kuin mitään ei olisi välillä tapahtunut.
Kun hän meni yläkertaan ja huomasi, että huonetta ei enää ollut että siitä oli tullut ateljeeni hän pettyi. Hän sanoi, että minun olisi pitänyt tietää hänen tulevan joskus takaisin ja että huoneen olisi pitänyt olla “varalla”. Selitin, että olen asunut yksin vuosia, järjestänyt kaiken oman tarpeeni mukaan eikä hän voi vain tulla ja käyttäytyä kuin mikään ei olisi muuttunut. Hän loukkaantui, aivan kuin olisin työntänyt hänet ulos.
Samana iltana hän alkoi käyttäytyä kuin teini-ikäinen: jätti vaatteet olohuoneen lattialle, availi jääkaappia kuin kotonaan, pyysi minua lämmittämään ruokaa ja kysyi vielä, voisinko “lainata” muutaman euron. Katsoin häntä enkä voinut ymmärtää, missä kohtaa tämän aikuisen miehen oli tullut mieleen luopua kaikesta ja jälleen riippua minusta.
Seuraavana aamuna nousin aikaisin, vaikka hän nukkui yhä, eikä ollut kerännyt jälkiään: kaksi matkalaukkua keskellä olohuonetta, likapyykit sohvalla, likaiset astiat siellä täällä. Kun herätin hänet jutellaksemme, hän suuttui. Hän sanoi, että “siksi on äidin koti”, että tuli lepäämään ja että olin liioittelevani.
Kun sanoin selvästi, että hän voi asua muutaman päivän mutta ei käyttäytyä vastuuttoman nuoren tavoin, hän nappasi laukut ja alkoi mutista, ettei kukaan häntä ymmärrä. Hän astui ulos ovesta, toistellen pärjäävänsä kyllä itsekin.
Vaikka sydäntäni särki nähdä hänet niin, annoin hänen mennä. Sillä on eri asia tukea lasta kuin kantaa aikuisen ihmisen raskasta taakkaa, jos tämä kieltäytyy ottamasta vastuuta elämästään.
Toiminko oikein, vai teinkö väärin?
Lukijan anonyymi kertomus.
Elämä opettaa: vanhemmuus ei lopu, vaikka lapset kasvavat aikuisiksi, mutta vastuuta ei voi kantaa heidän puolestaan loputtomiin. Jokaisella on lopulta oma tiensä kuljettavana.
