Kolme vuotta remonttia ilman vieraita
Tuuli puhaltaa Ullan päällä, kun hän laskee teemukinsa ikkunalaudalle. Samalla hetkellä hän huomaa selkäpiissään, että Mika seisoo nyt paikallaan eteisessä. Tauko venyy niin tiheäksi, että siihen voisi hukkua.
Sä laitoit kupin ikkunalaudalle, Mika sanoo viimein. Ei kysy toteaa vaan.
Joo, laitoin, Ulla vastaa hiljaa.
Siinä on lakattua pintaa. Kuuma jättää jäljen.
Tiedän.
Miksi sitten?
Ulla kääntyy ikkunasta. Mika on neljäkymmentäkahdeksan ja näyttää siltä. Harmaa kotipaita, kädessä vatupassi ihan kuin muilla on puhelin, Mika kantaa vatupassia, aina viikonloppuisin.
Koska mulla ei ole muuta paikkaa, Ulla sanoo. Pöytä on muovin alla. Toinen tuoli ylösalaisin. Eteisen lattia on vielä märkä pohjamaalista. Mä juon teetä tässä ikkunan äärellä, eikä se ole ensimmäinen kerta. Kolmatta vuotta jo näin.
Mika katsoo kuppia. Sitten silmä käy Ullassa. Sitten kupissa taas.
Mä voin laittaa siihen lasinalusen.
Ei tarvitse.
Siihen jää jälki.
Jääköön.
Mika siristää silmiä. Katsomistyyli, joka kertoo, ettei hän tiedä, vitsaillaanko nyt vai ei. Ulla miettii samaa joskus on vaikea enää tietää.
Ulla, mikäs…
Se on siinä, Ulla sanoo niin hiljaa, että tuntuu kuin sana tippuisi veteen. Se on siinä, Mika.
Mika ei tajua heti. Toistaa:
Mikä on siinä?
Mä pakkaan tavarani.
Tauko. Ikkunan takana joku soittaa auton torvea, sitten hiljenee kaikki. Mika laskee kätensä, vatupassi laskeutuu.
Siksi, että laitoit kupin?
Ei. Ei siksi.
Ulla juo teen loppuun ja laskee mukin juuri siihen samaan lakattuun kohtaan. Tahoitellen, vakaasti, ilman katumusta.
Ulla on neljäviis, työskentelee kirjanpitäjänä pienessä toimistossa, rakastaa nukkumaan mennessä lukemista, pitää toimistolla pientä kaktusta nimeltä Erkki eikä ole kutsunut ystäviä kotiin enää vuosiin. Kolmeen vuoteen, jos ollaan tarkkoja.
Hän menee makuuhuoneeseen.
Kolme vuotta sitten, kun he ostivat tämän kaksion Helsingistä, vanhasta tiilitalosta Puotilan syrjäkujilta, Ulla tunsi olevansa oikeasti onnellinen ihan fyysisesti asti. Hän muistaa, miten he seisoivat Mikan kanssa tyhjässä asunnossa, kuluneet tapetit ja narisevat puulattiat, ja hän katsoi ikkunasta syksyisiä lehmuksia ja ajatteli: tämä on nyt koti.
Silloinkin Mika oli toisenlainen, tai siltä ainakin tuntui. Hän kiersi mittanauhan kanssa huoneesta toiseen, kirjasi vihkoonsa, ja Ullasta näki sen tulen silmissä, joka aikoinaan niin veti puoleensa ihmisen palo tietäen, mitä haluaa ja miten sen tekee itse.
Ulla, kato, hän piirsi ruutupaperille. Tohon tulee keittiö-olohuoneen jako. Avotilaa. Ja tähän rakennetaan hyllyt upotettuna koko seinän mitalta lattiasta kattoon, nää? Ja tästä saadaan spottivalot himmentimellä.
Kaunis, Ulla sanoi, aidosti.
Tehdään itse. Kunnolla. Kerran ja kestämään.
Silloin olisi pitänyt kuulla sanat “kerran ja kestämään” tarkemmin. Ymmärtää, että siinä oli enemmän kuin vain halu säästää remonttikustannuksissa.
Ensimmäinen puoli vuotta oli kuin seikkailu. He asuivat remontin keskellä. Ulla teki ruokaa retketteellä kaasua ei ollut. Patja lattialla, kun muualle ei saanut petiä. Söivät kertakäyttölautasilta, koska astioita ei voinut tiskata missään. Hankalaa, mutta romanttista täysin siedettävää vielä silloin.
Sitten kaikki alkoi muuttua. Hitaasti, kuin routa talossa.
Mika teki remonttia jokaisen viikonlopun. Joskus viikollakin, jos sai vapaata. Rakennusmestarina hän tiesi materiaaleista ja tekniikoista enemmän kuin moni konkari. Se oli hyvä. Vika ei ollut tiedon puute.
Vika oli siinä, ettei hän osannut pysähtyä.
Aluksi Ulla ei huomannut mitään. Mutta reilun kahdeksan kuukauden päästä, kun he istuivat kahvilla ystävä Marjan kanssa, Marja kysyi:
Milloin saatte valmiiksi? Mulla on ikävä, haluaisin jo tulla käymään. Lupasit karjalanpaistia.
Kohta, Ulla sanoi. Mika lupasi, että jouluun mennessä on varmasti valmis.
Joulu meni remontin keskellä. Vieraita ei tullut olohuoneessa oli saha ja pinossa kipsilevyjä. Söivät rosollia keittiössä, joka oli “lähes” valmis.
Mika, ensi vuonna me järjestetään oikeat juhlat, Ulla sanoi, kaataen kuohuvaa.
Totta kai, kunhan olohuoneen katto valmistuu ja parketti sitten vasta.
Olohuoneen katto valmistuu maaliskuussa. Mutta silloin Mika huomaa, että kylppärin putket ovat väärässä kohtaa hän ei voi sietää sitä, että ne menevät väärin. Sitten parvekkeen oven eristys kolmen millin rako, jonka Mika löytää tunkeutumalla sinne mittatikulla.
Silloin Ulla vielä vitsailee ystäville: “Mun mies sotii kolmen millin rakosta.” He nauravat. Ulla nauraa mukana. Se on vielä hauskaa.
Olohuoneen parketti käsissä toukokuun aurinkoissa, ikkuna auki. Ulla kantaa pinoja, antaa työkalut, imuroi tomut. Mika työskentelee kuin kirurgi joka lauta vatupassin ja lasermitan kanssa. Useita rivejä hän nostaa ylös ja tekee uudestaan, koska rako on väärä.
Mika, nyt ei oikeasti näy, Ulla sanoa.
Minä näen.
Se oli ensi kertaa kun Ulla kuulee hänen äänestään jotain, mikä pysäyttää ei loukkaa, pysäyttää. Hän seisoo rätin kanssa, katsoo miehen niskaa, ja sisällä on outo tunne kuin olisi ymmärtänyt jotakin tärkeää, mutta ei vielä tiedä, mitä.
Parketti valmistuu kesäkuussa. Se on oikeasti hieno vaalea tammi, siisti sahaus, täydellinen geometria. Ulla vetää kämmenen yli ja sanoo:
Kaunis.
Lakka siihen vielä, kunnon saksalainen, kestää naarmut.
Milloin?
Ensi viikolla.
Ensi viikolla Mika huomaa, että kattolistassa on puolen millin heitto yhdessä nurkassa. Lakkaus jää taas.
Juuri siitä, sinä kesänä, Ulla soittaa Marjalle ja pyytää kahville. He istuvat Ullan lempiterassilla, juovat jääteetä, ja Marja kysyy:
Koskas sitten oikeasti pääsee kylään?
Kohta, Ulla sanoo ja jää vaiti.
Joko väsyttää? Onko kaikki ok?
Ei. Tai siis Tiedätkö, Marja, alkaa tuntua, ettei se koskaan lopu.
Miehet venyttää aina, Marja nauraa.
Ei tää oo samaa. Hän ei vitkuttele. Vaan luultavasti ei halua valmistua koskaan. Niin kauan kun koti ei ole valmis, kaikki on oikeutettu. Ei tarvi kutsua ketään. Ei järjestellä huonekaluja. Ei elää.
Marja katsoo Ulla tarkasti.
Oletko puhunut siitä?
Yritän. Mika aina selittää, että vähän vielä. Sitten kaikki on täydellistä.
Haluatko täydellistä?
Ulla miettii.
Haluan kotiin. Ihan vaan kotiin.
Illalla Mika näyttää värimalleja keittiön pöydällä kaksikymmentä erilaista. Kaikki valkoista, mutta eri sävyissä.
Tässä on lämmin, kermanvalkoinen pohjasävy. Tässä on kylmä. Tässä sinervä. Ero on kriittinen luonnonvalossa. Mä ottaisin tämän.
Hän osoittaa yhtä neliötä. Ulla näkee vain valkoista joka lappu, sama.
Mika mulle kaikki käy.
Mika katsoo niin kuin ei ymmärrä.
Miten niin kaikki käy? Täällä eletään!
Niin. Täällä eletään. Elävät ihmiset eivät huomaa valkoisen sävyjä.
Kyllä huomaa, vaikka eivät tiedosta.
Valitse sinä, Ulla sanoo uupuneena.
Mika valitsee. Hän valitsee aina. Aluksi se tuntui helpolta mies hoitaa päätökset. Mutta yhä harvemmin Ulla saa sanoa mielipidettään lopulta ei enää ollenkaan. Jos hän ehdottaa laattaa, Mika kertoo, miksi se toinen laatoista on parempi. Jos hän ehdottaa sohvaa, Mika selittää ohjelmassa, miksi sohva rikkoisi tilajaon. Jos Ulla sanoo “tykkään tästä”, Mika sanoo “mutta oikeammin näin”.
Lopulta Ulla lakkaa sanomasta tykkäävänsä mistään. Miksi sanoisi?
Syksyllä toisena vuonna Mika saa yökylään vanhan kaverinsa Jarnon Jyväskylästä, joka on ohikulkumatkalla. Ulla ilahtuu ostaa ruokaa, kaivaa oikean astiaston, pyyhkii pöydän.
Mika sanoo, ettei Jarno voi jäädä yöksi, koska makuuhuoneessa on remontti.
Makuuhuoneessa ei ole mitään remonttia. Siellä on sänky ja vaatekaappi. Ulla tietää.
Mika, mitä remonttia siellä muka on?
Tauko.
Siinä kohtaa lattia pitää uusia. Jarno ei nuku hyvin, jos haisee maalille.
Siellä ei haise.
Miksi näyttää keskeneräistä asuntoa ihmiselle?
Mikä keskeneräinen? Sänky, kaappi se on koti.
Ei valmis.
Ulla katsoo Mikaa ja tuntee, että maa vähän keinuu. Ei kuvaannollisesti oikeasti. Sillä hän tajuaa: Mika häpeää. Häpeää itse rakentamaansa asuntoa, koska se ei ole se visio, minkä päässä on. Hän mieluummin valehtelee ystävälle siitä.
Selvä, Ulla siinä kohtaa sanoo.
Jarno istuu pari tuntia heidän keittiössään, juo teetä, syö ravintolassa Mikan kanssa, yöpymään menee hotelliin. Ulla syö yksin kotona.
Sinä yönä Ulla ei saa unta. Katsoo kattoa jonka Mika on maalannut virheettömäksi, ilman yhtään saumaa. Täydellinen katto täydellisen sängyn yllä huone, jossa vieraita ei ole ollut kahteen vuoteen.
Toisen talven aikana Ullan äiti sairastaa. Ei vakavasti, tavallista flunssaa, mutta yksin asuva äiti kaipaa seuraa, ja Ulla kulkee läpi kaupungin paristi viikossa. Joskus jää yöksi. Mika ei purnaa vastaan, hän maalaa parvekkeen sisäpintaa: kaksi kerrosta, vuorokauden välein.
Eräänä iltana Ulla tulee kotiin tavallista aiemmin. Mika istuu käytävässä lattialla, suurennuslasi kädessä tarkkailee seinän ja listan saumaa.
Sattuiko jotain? Ulla riisuu takin.
Tässä on rako.
Ulla ei kysy, minkä verran. Hän tietää, ettei kannata: Mika selittää millit.
Mika, oletko syönyt tänään?
En muista tarkkaan.
Aamulla?
Varmaan jotain.
Ulla keittää makaronia ja paistaa kananmunan. Mika tulee, kun ruoka on melkein syöty.
Kiitos.
He syövät hiljaa. Ikkunan takana lumisade. Pöydällä on katalogi eteisen upotettavan kaapin vetimistä samasta, josta puhuttiin vuosi sitten.
Mika, Ulla sanoo.
Mmm?
Kerro mulle jotain. Ei remontista.
Mika nostaa katseensa. Kuin vieras kieli.
Mitä sitten?
Mitä tahansa. Miten päivä meni. Mitä mietit. Mikä nauratti tai suretti. Mitä vain mutta ei saumoista tai materiaaleista.
Pitkä hetki. Sitten Mika sanoo:
Tänään työmaalla yks työntekijä teki valun ilman raudoitetta. Ajoin pois.
Se oli työjuttuja.
Niin.
Eikä muuta?
Tällä kertaa Ulla huomaa, että Mika oikeasti miettii yrittää keksiä tai muistaa jotakin ei-teknistä. Ei löydä.
En tiedä. Ehkä ei mitään.
Sen keskustelun jälkeen Ulla miettii milloin elävä ihminen muuttui funktioksi? Vai eikö hän koskaan ollutkaan oikea henkilö? Ei, kyllä oli: muistaa Mikan kertomassa tähtikuvioista, kun he ajoivat vanhalla Mazdalla Lappiin. Mika tiesi kaikki nimeltä osoitti yötaivaalle ja esitteli Otavan, Kassiopeian, Seulaset. Ulla näki ne.
Missä nyt on Seulaset?
Kolmantena vuotena Ulla ei enää selittele ystäville, että valmista tulee pian. Vale sama kuin ennenkin. Remontti päätyy ja alkaa taas Mika löytää uuden virheen. Tai vaihtaa suunnitelman: valittu laatta ei ollut tarpeeksi kestävyyttä, maali kuivuu väärän sävyiseksi, oven vedin toimii, mutta saranat narisevat kylmässä. Jokainen uusi epätäydellisyys on uuden kierroksen alku.
Ulla ostaa itselleen pienen yöpöydän lampun. Kankainen varjostin, yksinkertainen, kaunis. Asettaa sen yöpöydälle. Illalla Mika huomaa heti:
Mistä toi on?
Ostin.
Meillä on suunnitelmissa upotetut spotit.
Haluan lukea iltaisin.
Spotit on paremmat.
Milloin?
Mika ei vastaa.
Juuri niin, Ulla sanoo. Spotit on, kun on. Mä haluan lukea nyt.
Lamppu seisoo siinä viikon. Sitten Mika tuo kellarista vanhan valaisimen, asettaa yöpöydälle parempi, tehokkaampi.
Ullan lamppu siirtyy nurkkaan. Sitten hyllylle. Sitten Ulla löytää sen varastossa pohjamaalien vierestä.
Ei sano mitään. Nostaa lampun takaisin yöpöydälle.
Mika siirtää uudestaan. Ulla siirtää takaisin.
Kumpikin vaikenee.
Lamppu pysyy yöpöydällä. Se on pieni voitto ja pieni tragedia. Koska normaalissa kodissa, normaalissa suhteessa, ei kyse ole voitosta tai tappiosta. Se olisi vain lamppu.
Keväällä, kolmantena vuonna, huhtikuussa, Ulla lähettää Marjalle viestin keskellä työpäivää:
Marja, pitäisikö lähteä jonnekin? Vaikka kylpylään tai mökille? Ilman miehiä, muutamaksi päiväksi.
Marja vastaa heti: Ehdottomasti! Milloin?
He menevät toukokuussa, neljäksi päiväksi, pieneen lomapesään Porvoon metsien lähelle. Ulla pitää vapaata. Mika on hämmentynyt, mutta ei vastusta: hänellä on juuri silloin kylppärin purku kesken.
Ullalla on pieni huone, puiset huonekalut, värikäs päiväpeitto ja tuuletusikkuna, josta lemu tulee metsästä. Kaikki on vähän kulahtanutta, vähän naarmuilla, kauniisti epätäydellistä. Ulla tajuaa olevansa onnellinen, aidosti hyvä olo. Ensimmäisenä iltana hän makaa päiväpeiton päällä, katsoo halkeamaa katossa ja alkaa itkeä.
Marja makaa viereisellä sängyllä, ei kysy mitään.
Mä elän museossa, Ulla sanoo. Kauniissa, täydellisessä, mutta kuolleessa museossa.
Marja miettii. Kysyy sitten:
Ootko puhunut Mikalle?
Olen.
Ja?
Mika sanoo, että kohta helpottaa. Hän sanoo niin aina.
Entä jos yhdessä terapiaan? Monet käyvät.
Ei käy. Mika ajattelee, että terapiat on niille, joilla on oikeita ongelmia. Hänellä on vain remontti.
Hiljaisuus, ikkuna raollaan, metsäntuoksu. Ulla ajattelee: siinä se. Juuri tämä raollaan oleva ikkuna, metsä, halkeama katossa, värikäs peitto jonka vain valitsi ilman mittauksia, kun siitä tykkäsi. Elämää.
Ulla palaa kotiin neljän päivän päästä. Kotona tuoksuu laasti. Mika kohtaa hänet eteisessä ja esittelee kylpyhuoneen uuden syvennyksen.
Katso nyt, nyt on millin tarkka! Ennen oikea laita oli puolitoista senttiä leveämpi.
Näen.
Mietin viikon, miten saan tämän tehtyä, niin ettei laatat kärsi. Keksin keinon.
Hienoa, Ulla vastaa.
Ulla menee makuuhuoneeseen, vaihtaa vaatteet, käpertyy sängylle. Katto on moitteeton.
Kesäkuussa tulee se keskustelu, jonka Ulla muistaa tarkkaan. Sunnuntai-ilta, kahdeksan. Mika maalaa varastoa. Ulla tekee illallista ja kuuntelee Mikan touhuja.
Mika! hän huutaa.
No?
Ruoka on vartin päästä.
Joo.
Ulla kattaa. Vartin päästä Mika ei tule. Eikä neljänkään, joten Ulla koputtaa:
Ruoka jäähtyy.
Viisi minuuttia!
Ei tule edes viidessä.
Ulla syö yksin. Siivoaa. Tiskaa. Mika tulee varastosta puoli yhdeltätoista, näkee tyhjän pöydän.
Ai, mä menetin ajantajun.
Tiedän.
Lämmitänkö?
Lämmitä itse.
Ulla menee sänkyyn. Lukee tai ainakin näyttää siltä.
Mika tulee; Ulla kysyy nostamatta katsettaan:
Oletko onnellinen?
Pitkä hiljaisuus.
No… varmaan.
Oletko ihan varma?
Ulla, mikä kysymys tuo on?
Tavallinen.
Mika kömpii viereen. Hetken hiljaisuus. Sitten:
Kun saan varaston valmiiksi, alan parveketta. Sitten on kaikki kohdillaan.
Ulla sulkee kirjan.
Huomasitko, että vastasit taas parvekkeella?
Häh?
Kysyin onko sulla hyvä olla. Sait parvekkeen mieleen.
Mika on hiljaa. Ei osaa vastata.
Hyvää yötä, Ulla sanoo.
Hyvää yötä.
Valo jää vielä pitkäksi aikaa. Ulla tuijottaa kattoa, kuuntelee toisen hengitystä, miettii että jossain toisessa elämässä, vaihtoehtoisessa todellisuudessa, he olisivat maanneet näin ja puhuneet jostain muusta vaikka saippuasarjasta, äidin huvittavista lausahduksista, kahvilan uudesta menusta. Ihan mistä tahansa.
Mutta tässä elämässä on vain hiljaisuus. Täydellinen, kuin katto.
Sen hän muisti tänään, kun laski mukin ikkunalaudalle. Silloin ymmärsi, että “se on siinä” oli ollut olemassa kauan. Se vain tarvitsi kupin tullakseen ulos.
Ulla pakkaa tavaroita, metodiikkaa, kyyneleittä. Ottaa vain omat muutaman kirjan, kosmetiikkaa, vaatteet, kankaisen lampun, passin ja muut asiakirjat, laturin. Työpaikan kaktuksen Erkin jonka toi puoli vuotta sitten, koska kotona ei ollut yhtään elävää. Mika ei ollut Erkiä vastaan kaktuksesta ei jää jälkiä.
Mika seisoo makuuhuoneen ovella, katsoo kun Ulla pakkaa.
Ulla.
No?
Voidaanko puhua?
Mistä?
No siitä, että pakkaat.
Kyllä.
Joko yhden kupin takia?
Mika, älä. Kyllä sinä ymmärrät.
Rehellisesti en ymmärrä.
Ulla pysähtyy, katsoo Mikaa ilman vatupassia, harvinaisen eksyksissä. Hän ei ole nähnyt sen ilmeen Mikalta pitkään aikaan.
Mika. Me on asuttu täällä kolme vuotta.
Niin.
Ei yhtään normaalia illallista ystävien kanssa. Ei yhtään, kolmeen vuoteen.
Koska ei olla
Koska koti ei ole ollut valmis. Mutta eihän se koskaan ole valmis. Sitäkö et näe? Aina löytyy lisää purettavaa. Se on sun tapa. Ei se itsessään huono ole, mutta mä en jaksa elää remonttityömaalla.
Kohta
Ei enää kohta, Ulla keskeyttää. Se ei ole about ajasta. Se on siitä, että oon asunut kolme vuotta vieraana sun kotona. Olen liikkunut varoen, käyttänyt lasinalusia, siirtänyt lampun pois. En ole kutsunut ystäviä, koska sua hävetti kesken jäänyt remontti. Mä
Ääni värähtää. Tauko.
Haluan elää, Mika. Ihan vaan elää kuluneella lattialla ja pikku tahroilla. Sunnuntaivieraita. Sun vanha takki tuolin selällä. Kaikkea, mitä kodissa kuuluu olla. Mutta meille sitä ei tullut.
Pitkä hiljaisuus. Sitten Mika kysyy hiljaa:
Mihin menet?
Äidille nyt alkuun.
Kauanko?
En tiedä.
Ulla sulkee vetoketjun. Nostaa Erkin. Kävelee eteiseen, laittaa takin, lenkkarit yrittää olla katsomatta täydellistä parkettia.
Ulla
No?
Mä… en tiennyt että oli näin.
Tiesit et vaan ajatellut.
Ovi sulkeutuu hiljaa. Niin kuin kaikki tässä asunnossa.
Mika jää.
Mika seisoo eteisessä vielä hetken. Sitten siirtyy olohuoneeseen ja istuu sohvalle sitä valittiin kolme kuukautta, kangas on hyvä, ei nyppyynny. Hän istuu tuolle täydelliselle sohvalle täydellisessä olohuoneessa ja katselee ympärilleen.
Kaikki on kaunista. Oikeasti kaunista lämpimät sävyt, saumaton katto, parketti ilman rakoja, upotetut hyllyt, valo oikein. Parvekkeen ovi ilman rakoja, vessa laatoitettu täydellisesti.
Mika katsoo ja tuntee jotain outoa. Ei ylpeyttä ehkä pahaa oloa, ei vatsassa, vaan ylempänä.
Hyllyllä on kirjoja, joita Ulla ei ottanut. Ei montaa. Mika yrittää palauttaa mieleen, milloin viimeksi näki Ullan lukemassa iltaisin, sohvalla, ei kiireessä. Siitä on kauan.
Mika nousee. Kävelee keittiöön. Muki seisoo ikkunalaudalla. Katsoo jälkeä ei siinä mitään näy. Tee kylmää.
Mika pesee mukin ja laittaa kuivumaan. Sitten menee makuuhuoneeseen. Käy sängylle vaatteet päällä ei ennen niin tehnyt. Tuijottaa kattoon.
Katto on täydellinen.
Mika makaa tunnin. Tai kaksi ajalla ei ole enää väliä. Nousee ja menee varastoon. Maalit, verkot, hyllyillä työkalut tarkasti rivissä. Hän löytää pienen laatan näytteen, jota joskus vertasi rakennuksella toisiinsa. Pyörittelee ja jättää hyllylle takaisin.
Varastossa ei ole mitään ylimääräistä. Paitsi Mika itse.
Illalla hän lämmittelee jotain jääkaapista, syö maistelematta, tiskaa lautasen. Asunto on täysin hiljainen. Aiemmin aina joku nurkka rapisi, kolisi, tuoksui lakka tai laasti. Nyt ei mitään. Kaikki on moitteetonta ja hiljaista.
Hän yrittää katsoa televisiota ei pysty keskittymään, sulkee sen. Selaa puhelimella Ullan nimeä kontaktissa. Ei soita miettii vaan.
Ei mieti, miten saisi Ullan takaisin. Miettii, mitä tämä sanoi vieraista, lampusta, siitä että on asunut vieraana omassa kodissaan. Sana “vieras” jää päähän.
Muistaa Jarnon. Miten valehteli Jarnoa varten sängyn “remontista”. Miksi valehteli? Ei silloinkaan tajunnut kertoi itselleen, ettei koti ollut valmis. Mutta se oli jo täysin asuttava vuoden ajan. Se ei ollut vain hänen visionsa. Ei se, jonka ehti rakentaa päässään.
Hän kuvitteli tekevänsä täydellistä asuntoa ja teki. Mutta täydellistä ei koskaan oikeasti tule. Ideali on horisontti, ei katto sitä ei saavuta.
Ulla oli tajunnut. Mika ei.
Tai ehkä tiesi, muttei halunnut myöntää.
Mika kiertää asunnon, sytyttää valot kaikkialla. Seisoo olohuoneessa, tutkii hyllyjä kaikki mitattu, jokainen kirja järjestyksessä. Jokainen koriste tarkasti. Mutta puolessavälissä hyllyä pieni lasinen sydän oranssinkeltainen, vähän vino, käsintehdyn näköinen. Ulla osti sen torilta kaksi vuotta sitten. Mika sanoi: Mitä tollanen? Kerää vaan pölyä. Ulla vastasi: Mä tykkään. Sydän jäi. Mika sieti sitä “pieni myönnytys”.
Nyt hän ottaa sen käsiinsä, pyörittelee. Lämmin lasi, tai siltä tuntuu.
Hän miettii tätä kolmen päivän ajan. Kävelee asunnossa, tekee vähän mitään, syö miten sattuu, nukkuu huonosti. Töissä on hajamielinen, tekee virheitä laskelmissa joutuu korjaamaan. Työkaveri kysyy: “Ootko kunnossa, Mika?” Mika vastaa: “Joo, olen.”
Neljännen päivän iltana hän kirjoittaa Ullalle viestin:
“Voitko puhua?”
Vastaus tulee tunnin päästä: “Voin.”
Mika soittaa. Ulla vastaa toisella soitolla.
Moi.
Moi.
Miten menee?
Ihan hyvin. Äidin luona ok.
Tauko. Mika kuuntelee hengitystä, ei tiedä mistä alkaa. Näitä keskusteluja hän ei ole osannut aloittaa. Ulla on.
Mä oon miettinyt, Ulla.
Tiedän.
Tiedätkö, mitä sanon?
Suunnilleen.
Ymmärrän nyt, että mä… mä jätin jotain tärkeää elämättä. Tai ei jätin, vaan…
Vaihdoit jotakin.
Niin.
Ulla on vaiti.
Sä puhuit vieraista ja lampusta. Muistan. En ymmärtänyt silloin, tai esitin, että en.
Miksi sanot tämän nyt?
Koska haluan sun palaavan.
Pitkä hiljaisuus.
Mika…
Mä en vaadi nyt heti. Haluan sanoa vaan rehellisesti. Mä haluan yrittää. En tiedä, osaanko. Mutta haluan yrittää.
Ulla miettii pitkään. Mika kuulee taustalta jotain ehkä kuppi liikkuu pöydällä, ehkä juuri se kupin paikka, millä ei ole väliä.
Ymmärrätkö, että “yritän” ei riitä? Ulla kysyy.
Ymmärrän.
Tajuatko, etten palaa, jos jäädään samaan?
Ymmärrän.
Tuskin kuitenkaan oikeasti tajuat. Älä loukkaannu nyt sanoo, mitä pitää, kun pelkää. Ei ihminen kuitenkaan muutu päättämällä. Ei se ole naula seinään.
Ei olekaan.
Mitä siis ehdotat?
Tauko.
Ehdotan, että tavataan. Paitsi puhelimessa.
Hyvä on tavataan.
He tapaavat kahvilassa, neutraalissa paikassa, ei kotona. Kahvila on ihan tavallinen, vähän huojuvat tuolit, liitutaulumenut. Ulla saapuu vaaleassa takissa, tuoreemman oloisena kuin viikkoon.
Kahvit tilataan. Mika katsoo Ulla pitkään, tarkasti, ilman ajatusta kattosaumoista.
Miten sun äiti? kysyy Mika.
Parempi jo. Saanut uusia kukkia, möyrii multaa tykkää kun olen läsnä.
Iloinen kuulla.
He hiljenevät.
Mika, Ulla aloittaa, mä haluan, että sä ymmärrät: kyse ei ole vain tekemisen laadusta, eikä siitä että teet kaiken huolella se on hyvä juttu, oikeasti. Mutta sulla muuttui tarkoitus. Koti jäi keinoksi, siitä tuli päämäärä.
Niin, Mika sanoo.
Ymmärrätkö sen oikeasti, vai hyväksytkö vaan?
Mika ottaa kupin, pitää hetken ja laskee.
Et mitenkään. Et voi tietää. En tiedä itsekään, muuttuisinko. Mutta tiedän vaan, että nyt ei enää voi jatkaa niin. Sinä kun lähdit, koti jäi, muttei ollut enää mitään. Vain kaunis laatikko.
Ulla katsoo pitkään ulos. Kevätsade piiskaa, kaupan edessä tötterössä tulpaanit hulmuavat tuulessa.
Mä yritän, Ulla sanoo. Mutta ehdolla.
Anna tulla.
Eka: seuraava kuukausi ei remonttia. Ei yhtäkään naulaa, ei katalogia. Vaan eletään.
Sovittu.
Toinen: ensi sunnuntaina me kutsutaan Marja ja Jussi, ja Jarno jos pääsee. Syödään, jutellaan. Tässä ja nyt.
Mika nyökkää.
Kolmas: jos taas alat tehdä jokaisesta kolhusta ongelmaa, mä sanon sen suoraan. Sun täytyy kuunnella.
Hyvä. Mä yritän.
Ulla katsoo vielä kerran, melkein tutkien. Sitten nyökkää.
Selvä.
He kävelevät kotiin sateessa vierekkäin ei käsi kädessä, mutta lähekkäin. Ulla kantaa Erkkiä taskussa, Mika Ullan kassia. Talon ovella Ulla jää hetkeksi katsomaan ylöspäin.
Kaunis talo, Ulla mainitsee.
On, Mika vahvistaa.
Hissillä ylös viidenteen kerrokseen. Mika avaa oven. Ulla kulkee ensimmäisenä. Olohuoneessa hän laittaa Erkin ikkunalaudalle, ilman lasinalusta.
Mika katsoo kaktusta ikkunalaudalla, lakattua pintaa.
Ei sano mitään.
Ulla menee keittiöön. Mika kuulee veden lirahduksen, keittimen naksahduksen.
Hän istahtaa sohvalle. Katsooko hyllyä sydän on yhä vähän vinossa, missä jätti sen.
Hän ei siirrä sitä.
Sunnuntaina he soittavat Marjalle. Viimein! kuuluu puhelimessa. Jarno ei pääse, Jussi tuo viiniä, Marja tuo kakun, Ulla keittää sitä karjalanpaistia, jota lupasi kolme vuotta sitten.
Pöytä katetaan olohuoneeseen. Mika miettisi lautasia symmetriaan, siirtää yhtä mutta pysähtyy. Jättää siihen.
Keskustelu käy vilkkaana ja vähän ahdasta on. Marja töytäisee lasin kumoon, viini kaatuu pöytäliinalle. Kaikki henkäisevät. Mika tuntee jännityksen, katsoo Ulla.
Ulla katsoo takaisin ei varauksella, eivätkä peloissaan. Ihan vain katsoo.
Mika ottaa lautasliinan, painaa tahran päälle.
Ei haittaa, Mika sanoo.
Marja huokaisee helpotuksesta. Ulla hymyilee vähän.
Lopulta, kun vieraat pani, ilta jatkuu myöhään. Keittiössä tiskaavat yhdessä nyt niiden hiljaisuus on erilaista.
Liina puhdistuu vielä, Mika arvioi.
Ehkä ei, Ulla sanoo.
Niinpä. Ei kai se niin haittaa.
Ulla vilkaisee, antaa lautasen.
Mika…
No?
Oli hyvä ilta.
Oli, Mika vastaa.
He siivoavat. Olohuoneessa jäävät kupit pöydälle, viinitahra on tumma. Sydän hyllyssä, Erkki ikkunalaudalla.
Mika katsoo. Miettii, että ehkä viinitahra pitää pestä aamulla, ennen kuin kuivuu. Miettii, että kaktuksesta jää jälki. Yksi kupeista vähän vinossa.
Sitten miettii, että Ulla nauroi kaksi kertaa kun Marja kertoi kissajutun, ja kun Jussi sotki sanat ruokapuheessa. Niin kuin ennen, kun Mika katsoi Ullaa ja tiesi: siinä se on.
Ulla lähtee makuuhuoneeseen. Käy ovella.
Tuutko?
Kohta, Mika vastaa.
Hän katsoo vielä kerran tahra, kaktus ja sydän.
Sammuttaa valot.
Käy viereen. Ulla jo lukee. Kangasvarjostin antaa lempeää valoa. Mika katsoo kattoa.
Ulla?
Mm?
Kuuletko, kun puhun raoista ja millimetreistä?
Ulla laskee kirjan alas.
Kyllä.
Mitä silloin mietit?
Ulla miettii hetken. Oikeasti miettii.
Mietin, että oot silloin jossain muualla.
Niin, Mika sanoo. Kai olen.
Ulla nostaa kirjan.
Mika miettii vielä pitkään, että onnistuvatko he kolme vuotta on pitkä aika, jotakin on muuttunut hänessä ja Ullassa, eivätkä seinien halkeamat unohdu vaikka paikattaisiin. Hän tietää sen ehkä paremmin kuin kukaan.
Hän miettii, kunnes nukahtaa. Sitten, viime tipassa ennen unta, ajattelee vielä: että aamulla hän nostaa Erkin takaisin lasinalusen päälle. Jottei lakkapintaan jää ympyrää.
Hän avaa silmänsä.
Katto on sama moitteeton, virheetön.
Viereisessä sängyssä Ulla kääntää lehteä.
Mika sulkee silmät. Erkki saa odottaa aamuun.
