Kolme uutta avainta

Kolme uutta avainta

Mikäs sulla on noin kalpea ilme? Vai onko taas joku ihmeellinen dieetti menossa? Maijan, eli anoppini, ääni kajahti läpi eteisen heti ovesta. Ei edes tervehdyksiä.

Seisoin hellan äärellä kulahtaneessa aamutakissa, sekoitin kaurapuuroa ja mietin, että lauantai oli vihdoin ihan vain minun. Koko päivä kahdeksasta aamusta iltamyöhään. Kalevi oli lähtenyt ongelle Markuksen kanssa yläkerrasta, oli luvannut palata päivälliseksi. Olin jo suunnitellut: ensin rauhassa aamiainen, sitten pieni kävely puistossa, lopuksi kirjan kanssa sohvannurkkaan ilman kiirettä minnekään. Tällaisia päiviä oli yhtä usein kuin rusinoita korvapuustissa eli kaiken kaikkiaan harvoin.

Ja sitten.

Käännyin. Maija-äiti kipitti jo keittiöön, riisui takkia, jonka viskasi tuolille tietenkin niin, että takki valahti lattialle. No, eipä huomannut.

Huomenta, Maija, sanoin neutraalilla äänellä. Sen olin oppinut. Se tulee jo automaattisesti, kuin hengitys.

No terve, terve. Missäs Kalevi on?

Kalassa.

Hän pysähtyi keskelle keittiötä ja katsoi minua kuin olisin sanonut, että mies lähti avaruuslennolle. Varmaan unohti ilmoittaa, kohautin olkiani ja käännyin taas puuron pariin.

Puuro pulputti kattilassa. Pienensin lämpöä. Ulkona harmaa lokakuun sää sateeton, mutta tuuleton ja kolea. Vielä puolisen tuntia aiemmin ajattelin, miten nyt voisi hyvin lähteä ulos, haistaa lehtien ja märän maan tuoksua. Nyt katsoin puuroa ja tiesin, että tämä lauantai ei olekaan enää minun.

Maija nosti takkinsa lattialta, ripusti sen eteisen naulaan ja palasi keittiöön. Istui pöytään, kaivoi muovipussin laukustaan ja iski sen pöytäliinalle.

Tein vähän kaalipiirakoita. Kalevi tykkää kaalisista.

Kiitos.

Maista edes yksi, älä ala nyrpistellä.

En nyrpistellyt. Aniharva osa minussa edes liikatti, vain pieni piukka jousi siellä rintalastan takana. Mutta ulkoa olin tyyni. Seitsemän vuoden harjoitus tekee zen-mestarin.

Istu alas, syö vähän kanssani, tokaisin automaattisesti.

Söin jo, otan vain teetä.

Laitoin veden kiehumaan ja istuin vastapäätä häntä. Aloin syödä omaa puuroani, Maija porasi katseellaan lautaseni läpi.

Eikö tuossa mitään muuta ole? Puuroa vedellä?

Maidolla.

Eipä paljon auta. Saiko Kalevi edes munakasta ennen kuin lähti?

Ei, Maija. Lähti jo kuudelta. Minä nukuin silloin.

Huokaus, joka tarkoitti: Tällainen on nykyajan vaimo, nukkuu kun mies painuu tyhjin vatsoin kalaan. Olen oppinut tämän ilmeen ulkoa.

Vilkaisin ulos. Liuskakivetyksellä joku talutti villakoiraa, koira kiskaisi narussa pusikkoon, isäntä löntysti perässä. Rauhallista. Niin rauhallista, että sydäntä vähän pisteli.

Voisit kyllä vaihtaa nuo verhot Maija totesi katseltuaan ympärilleen. Harmaat ja kulahtaneet.

Minä pidän niistä.

Jaa, Kalevi väläytti kerran että voisi kyllä vaihtaa.

Kalevi ei ollut sanonut moisia. Ehkä Maijalle joskus, ehkä siinä keskustelussa, josta jätettiin minut ulkopuolelle. Sellaista sattuu, kun puhutaan meistä, mutta ei minulle.

Vesi kiehui. Kaadoin teet, siirsin Maijan eteensä mukin, laitoin sokerin ja lusikan, varmuuden vuoksi.

Kiitos, sanoi hän. Sekoitti, katsoi piirakkapussia.

Kaiva joku lautanen tuohon, niin asettelen kunnolla.

Kaivoin esiin lautasen. Hän nosteli piirakoita siihen, yksi toisensa jälkeen, järjestelmällisesti. Isot, kauniin ruskeat, tuoksuivat kaalilta ja vehnältä. Toisessa mielentilassa, toisena hetkenä, olisin ehkä ottanut yhden.

Nyt katselin vain.

Kuulepa, Maija aloitti, kädet piirakoissa Puhutteko te ja Kalevi ylipäätään mistään enää?

Puhutaan.

Hän soittaa minulle päivittäin. Kertoo kuulumisia. Sinä et koskaan.

Mitä se sinulle kertoo?

Hetken tauko, sitten piirakka jatkoi matkaansa lautaselle.

Erilaisia asioita. Että on väsynyt. Että kotona on levoton tunnelma.

Laskin lusikan.

Levoton, toistin. Ilman kysymysmerkkiä. Totesin vain.

Niin, näenhän minä. Jännitteitä teillä.

Miten näkisitte, kun käytte täällä kahdesti kuussa.

Olen äiti, tunnen kyllä.

Nousin, viin lautaseni tiskialtaalle. Katselin pihalle. Mies talutti koiraa, jonka harja heilui, ja käveli puiden lomassa hitaasti, käsi taskussa. Niin rauhallista, että en edes voinut suuttua.

Salla, Maija sanoi.

No?

Et kai pahastu?

Katsoin häntä, ja vaikka Maijan kasvoilla oli joku sovinnon ja hyveen ilme, tiesin että sitä seuraa “Eihän tässä mitään” ja homma voisi jatkua entiseen malliin.

En, sanoin. En pahastu.

Hän nyökkäsi. Otti taas mukin.

Hyvä. En minä sinulle mikään vihollinen ole. Toivon vain että teillä on hyvä olla.

Tiedän sen.

Olin neljäkymmentä kahdeksan. Kalevi viisikymmentäyksi. Maija seitsemänkymmentäkolme. Avioliittoa seitsemän vuotta. Kakkoskierros meille molemmille. Kuvittelin että toisessa liitossa opitaan sopimaan. Tiedetään, mitä halutaan ja mitä ei.

Näköjään ei.

Maija joi teensä loppuun ja nousi.

Näytä jääkaapin sisältö.

Miksi?

Hän paineli sinne jo ennen kuin ehdin vastata.

Mietin mitä voisi tehdä Kalevin kotiintuloksi. Kalareissun jälkeen on aina nälkä.

Maija.

Niin?

Hetken olin hiljaa.

Teen kyllä itse illallisen.

Hän jäi katsomaan minua vähän yllättynyt ilme kasvoilla, käsi jääkaapin kahvalla.

Mutta haluan auttaa.

Kiitos, pärjään kyllä.

Sinä aina sanot pärjääväsi. Näen kyllä miten teillä vähän laihdettu. Kalevi on hoikistunut.

Syö mitä haluaa.

Ei kai mies itselleen laittaa ala.

Asuu kai jonkun kanssa kuitenkin samassa huoneessa.

Katselimme toisiamme kuin pingistä pelaten. Välissä parin metrin verran linoleumia ruutupinnalla. Joskus sen Kalevin kanssa yhdessä valittiin, minä valitsin, hän suostui. Sitten Maija kerran ilmoitti, että pitää vaihtaa, koska reunat repsottaa. Elämä on ruudullista linoleumia.

Olkoon sitten, hän sanoi. Miten huvittaa.

Palasi pöytään, alkoi kerätä laukkua. Hetken toivoin, että ehkä nyt hän lähtee, ja vatsassani jousi hellitti.

Jään teille odottelemaan Kalevia, hän tokaisi.

Jousi kiristyi takaisin.

Hän tulee vasta illalla.

Ei haittaa. Minulla ei ole kiire.

Kaivoi langat ja puikot laukustaan. Näytti vähän siltä, kun olisi tullut jäädäkseen.

Katselin kuinka Maija asettui, pitkä villalanka pöydällä, sormissa syliin kääräistynä, piirakkat ja takki taas tuolin selkänojalla.

Otin oman kuppini ja menin olohuoneeseen.

Istuin sohvalle, vedin polvet alleen, tuijotin seinällä olevaa pientä kehystettyä maisemaa jonka ostin kirppikseltä kolme vuotta sitten. Joki, niitty, vanha paju. Tyyni kuva. Pidin siitä.

Keittiöstä kuului puikkojen kilinä.

Kaivoin kännykän. Kirjoitin ystävälle, Annalle: “Se tuli taas.” Anna vastasi: “Ilmoittamatta?!” Minä: “Avaimet on.” Anna lähetti hymiön, silmät kiinni, ja kirjoitti: “Salla, kuinka kauan? Koska oikeasti puhut siitä miehellesi?”

Laitoin puhelimen pois.

Olin puhunut. Useamman kerran. Eka keskustelu kaksi vuotta häiden jälkeen kun tajusin, ettei Maija tullut meille vaan Kaleville, asuntoon joka ennen minua oli vain hänen. Silloin sanoin, että pitäisi edes ilmoittaa. Hän: “Hän on äiti, näin on aina ollut.” Minä: “Tämä on meidän koti.” Hän: “No so what, antaa tulla.” Minä: “Ei ilman soittoa.” Hän: “Liioittelet.”

Toinen keskustelu, kun Maija oli käynyt ja laittanut kaikki maustepurkit uuteen järjestykseen. Tulin kotiin, tuijotin hyllyä muutaman minuutin, en tunnistanut, mikä vaivasi. Sitten tajusin. Ne oli minun mausteet. Minä tiesin missä mikäkin. En enää tiennyt.

Kalevi: “Voithan laittaa ne takaisin.” Minä: “Kyse ei ole siitä.” Hän: “Mistä sitten?” En saanut sanottua niin, että olisi ymmärtänyt. Tai en jaksanut yrittää enää.

Kolmas keskustelu: Maija kävi silloin kun olin töissä ja oli siivonnut kämpän. Pitäisi olla onnellinen, vai mitä? Minä olin lähinnä hämilläni. Joku oli ollut makuuhuoneessa, nähnyt minun tavarat. Ehkä pyöritellyt käsissään, ehkä miettinyt omiaan.

Kalevi: “Äiti halusi auttaa.” Minä: “Tiedän.” Kalevi: “Mikä sitten?” Minä: “Avaimet.” Hän: “Tämä on minun asunto.” Minä: “Minäkin täällä asun.” Kalevi: “En tiedä mitä haluat.”

Sen minä muistin selkeästi: “En tiedä mitä haluat.” Seitsemän yhteistä vuotta.

Kuuntelin keittiöstä kolahduksia, veden lotinaa, jonkun avun ääniä. Päädyin nousemaan ja menin keittiöön.

Maija seisoi leikkuulaudan ääressä ja silppusi sipulia.

Mitä teet?

Laitan soppaa. Kalevi rakastaa borssia.

Maija, pyysin että et ryhtyisi kokkaamaan.

No mutta, borssi! Siinä ei ole mitään ihmeellistä.

Minä päätän mitä omassa keittiössäni tehdään.

Katsoi minua pitkään kuin surullista pöllöä.

Sinä kiellät minulta ruuanlaiton?

Pyydän, että kunnioitat sitä mikä täällä on myös minun kotini.

Kalevin koti. Hänen asuntonsa. Hän on täällä kasvanut.

On ollut aikuinen jo kauan. Ja minä asunut täällä seitsemän vuotta.

Vein leikkuulaudan hänen käsistään. Sipuli jäi puolikkaaksi.

En halua, sanoin.

Seisoimme ihan lähekkäin. Näin Maijan otsan rypyt, tiukan suun. Silmissä välähti jotakin terävää.

Minä puhun Kaleville, hän sanoi.

Puhukaa.

Käytät rumia sanoja.

Pyydän tilaa itselleni.

Mitä tilaa? Kyllähän telkkarista kaikenlaisia “omia tiloja” opitaan.

Astuin ikkunan ääreen. Varis oli kadonnut parvekkeen kaiteelta. Koira ja mieskin poissa. Pihalla keltaisia lehtiä. Syksy matelee eteenpäin.

Salla, Maija sanoi pehmeämmin. Älä suutu. Yritän vaan auttaa.

Tiedän sen.

Kalevi kuihtuu ilman kotiruokaa. Sinä kuitenkin käyt töissä, ei sulla aikaa ole.

Ehtii sitä.

No, anna minun sitten auttaa.

Aloin kiertää keittiöstä. Menin makuuhuoneeseen, suljin oven, istuin sängylle, kuuntelin pannun porinaa. Borssi tulossa tuoksu, jonka tunnistin jopa rakastavani, vaikka en halunnut.

Otin kirjan, yritin lukea, sanat eivät tarttuneet. Suljin kannen.

Soitin Annalle.

Se laittaa täällä borssia, sanoin.

Sun keittiössä.

Mun keittiössä.

Salla.

Niin.

Sun on puhuttava Kalevin kanssa tänään. Ei huomenna. Tänään heti kun hän tulee.

Olen yrittänyt.

Et. Olet vihjaillut. Asia on eri.

Anna oli oikeassa. Olin vain vihjaillut, pelännyt sanoa suoraan. Olematta suorasanainen siinä suomalaiset ovat kai vähän liiankin hyviä.

Puhun, sanoin.

Lupaatko?

Lupaan.

Jäin tuijottamaan kattoa. Kuuntelin keittiöön leviävän borssin tuoksun. Punajuurta, kaalia, muuta sellaista. Toisessa elämässä olisin ehkä iloinnut.

Ajattelin, että mulla oli jo lähes viisikymmentä ikää, työ pienen firman kirjanpidossa, arki tasaisen harmaa, omat lauantaihaaveet. En ollut pyytänyt, että joku päättää puolestani, miten keittiöhyllyt järjestetään.

Katossa oli pieni halkeama listan reunassa. Tuttu kohta.

Parin tunnin päästä huomasin että Maija oli katettu pöydän. Kolmet lautaset, leipää, piirakat nätisti. Ruokaa odotti.

Tule syömään, kehotti. Borssi valmista.

Kiitos. Syön myöhemmin.

Kylmenee.

Lämmitän.

Katsoi minua pitkään sillä ilmeellä, joka vain anopilla on. Ohuen loukkaantunut.

Salla, mikä tässä nyt taas on?

Ei mikään.

On kyllä. Istuit koko päivän huoneessa. Et edes katso minua enää. Mitä pahaa olen tehnyt?

Avasin jääkaapin, kaadoin vettä. Katsoin Maijaa.

Puhutaanko suoraan?

Puhutaan.

Tulette joka kerta ilman mitään ilmoitusta. Koska teillä on avaimet. Tiedän että kävelette sisään koska vain. Joka kerta mietin: onko hän jo täällä vai ollut?

Mutta minä olen tuttu ihminen.

Olet tärkeä Kaleville. Minulle olet anoppi. Se on pikkasen eri asia.

Selkä suoristuu.

Mikä siinä niin erilainen sitten on? Perhehän me ollaan.

Perhe keskustelee. Perhe ilmoittaa. Perhe kysyy, sopiiko tulla.

Pitääkö minun kysyä vävyltäni lupa tulla pojan kotiin?

Ja taas se sana. Lupa.

Soittaa ja sanoa, että Salla, tulisin lauantaina. Onko ok? Siinä ei ole mitään noloa.

Minähän tulen pojalleni!

Joka ei ole kotona.

Sinä sentään olet.

Niin olen. Ja haluan tietää etukäteen kuka tulee minun kotiini.

Maija nousi, keräsi lautasensa. Laittoi takin päälle, kädet vähän vapisivat mutta ei heikkoudesta. Vaan mielipahasta.

Olkoon sitten, sanoi ja lähti eteiseen.

Maija, en halua riidellä.

Kuulen sen.

Haluaisin että meillä olisi hyvät välit.

Hyvät välit koostuvat soittamisesta ennen tuloa?

Kyllä.

Vetoketju takissa napsahti. Piirakoita jäi muutama pussiin.

Soppaa on hellalla, muut voit vaikka heittää roskikseen.

Ovi sulkeutui hiljaa. Se oli melkein pahempaa kuin paukahdus.

Jäin yksin. Soppaa iso kattilallinen, piirakoita. Nappasin yhden piirakan. Olihan se hyvä.

Pesin astiat, katsoin jääkaapissa olevia piirakoita sillä silmällä että ne syödään myöhemmin.

Lähetin Annalle viestin: “Puhuin.”

Entä? Anna kysyi.

Lähti loukkaantuneena.

Sillä on siihen oikeus. Oikein teit.

Puhelin pois. Vielä pari tuntia, ennen kuin Kalevi palaa. Sitten pitäisi selittää. Tiedän jo mitä hän sanoo: “Miksi teet tästä ongelmaa?” Minä: “Mitä tästä muka syntyi?” Hän: “Äiti vain halusi auttaa.” Minä: “Tiedän.” Hän: “No, mikä sitten?”

Otin kirjan ja menin sohvalle. Tällä kertaa sanat asettuivat riviin. Oli hiljaista.

Kalevi palasi seitsemältä. Kuulin avainkaaoksen ovella, varmaan kalastuskassi nyki oven viereen, sitten keittiöön.

Oho, borssia! Äiti kävi?

Menin keittiöön.

Kävi. Tule syömään, lämmitän sulle.

Kalevi oli iso mies, vähän tanakka, hyväsydäminen, jonka ilo alkoi heti kun mitään sattui. Synkkä varjo taas jos joku meni pieleen. Olin tuntenut Kalevin seitsemän vuotta. Tiesin milloin hän vaikenee ja milloin tilaa alkaa tuntua ahtaalta. Ja että hän soittaa äidilleen joka ilta tasan kahdeksalta.

Lämmitin soppaa, laskin annoksen eteen. Kalevi silmät loistaen bongasi piirakat.

Oho, kaalisia. Otitko?

Otin.

Hyviähän ne?

Hyviä.

Syödessään höpisi onginnasta, Markuksen saamasta hauesta, omista kehnoista tuurista. Odotin, sanomatta mitään.

Äiti oli vähän pahoillaan? hän kysyi, haarukan välissä pala piirakkaa.

Olikin.

Juttelitko hänen kanssaan?

Kyllä. Kalevi, meidän pitää puhua.

Nyt hän laski haarukan alas. Ilme meni vähän lukkoon.

Mistä?

Avaimista.

Hän mietti hetken.

Salla…

Pyydän että otat äidiltäsi avaimet pois.

Hänellä on oikeus.

Tiedän. Ja juuri siksi hänellä on velvollisuus ilmoittaa ennen kuin tulee. Se on normaalia. Se on kohteliasta. Se on meidän kotia kohtaan kunnioitusta.

Hän haluaa viivähtää täällä.

Tulee sisään ilmoittamatta, järjestelee tavaroita, kokkaa pyytämättä.

No mutta… tekee ruokaa vain.

Kalevi. Pidin tauon ja keräsin ajatukset. Pyydän että kuuntelet minua. Et äitiä, vaan minua. Minä en tunne kotia kodiksi. Olen aina varpaillani tulenko kotiin Maijan kanssa vai yksin. Joka kerta kun astun keittiöön katson, onko joku taas vaihtanut paikkoja.

Hän oli hetken hiljaa. Sitten nojasi tuoliin.

Liioittelet.

Suljin silmän hetkeksi, avasin taas.

Sanoit tuon ennenkin.

Koska aina sama homma. Äiti kävi, auttoi, ja sinä…

Minä?

…teet tästä ongelman.

Kalevi. Hän kävi täällä, omilla avaimillaan, laittoi mun tavarani uuteen järjestykseen, kokkasi keittiössäni ilman lupaa. Ei tämä ole yksittäinen juttu. Se on tapa.

Tapa, sanoi hän ja äänessä oli outoa surua. Mitä haluat? Että ilmoitan äidille ettei enää käy?

Sanot että soittaa etukäteen.

Hän on vanha. Tottunut tähän malliin.

Seitsemänkymmentäkolme, ei sugarmummo sentään. Kyllä soittaa osaa.

Ja haluat ottaa avaimet pois.

Nimenomaan. Pyydän.

Hän nousi, käveli hanalle, joi, tuijotti ulos pimeään. Oli hiljaista.

Salla, tiedäthän että hän on yksin. Isä kuoli vuosia sitten. Ei muita läheisiä.

Tiedän.

Avaimet ovat hänelle… turva. Tuntuu että ei ole aivan yksin.

On muitakin tapoja kuin avaimet. Soitto, yhteyttä pitämällä. Mutta avaimet ne ovat vallan väline. Ei yksinäisyyden poisto.

Vallan väline, nyt liioittelet.

Tarkoitin, että tämä koti ei ole hänen. Vaan meidän.

Minun koti.

“Nyt se tulee”, ajattelin viimeinen valtti, kun perustelut loppuvat.

Niin, sanoin hiljaa. Sinun.

Oli hiljaisuus.

En pyydä avaimia pois, hän totesi.

Selvä.

Selvä? hän yllättyi selvästi.

Selvä. Tiedän sitten mitä päätit.

Salla. Älä ole noin kylmä.

Minä en ole kylmä. Ymmärrän vain.

Mitä ymmärrät?

Nousin, otin kupin.

Että teit valintasi.

En minä mitään valinnut. En tahdo loukata äitiä.

Mutta minuako saa loukata?

Kukaan ei sua loukkaa.

Kalevi. Kysyitkö koskaan äidiltäsi miltä tuntuu asua kodissa, johon joku voi tulla koska vain omilla avaimilla? Et. Koska tiedät vastauksen. Eikä se miellytä.

Lähdin.

Istuin sohvalla, kuuntelin hänen askeleitaan keittiössä. Sitten kännykkään: “Mumma, älä nyt sure… Kyllä Salla on vähän sellainen… Niin, tule toki koska haluat…”

Totta kai, koska vain.

Oli hiljaista. Ei sattunut enää mihinkään. Se oli vain hiljaisuutta, kuin valot olisi sammutettu.

Hetken päästä hän tuli.

Salla.

Niin.

Älä nyt olla tällainen.

Millainen?

Tällainen. Hiljaisen muuri välissämme.

Istui viereen. En siirtynyt.

Soititko äidillesi?

Soitin.

Suuttuko kovasti?

No… vähän.

Ymmärrän.

Salla, tiedän että sulla on vaikea olo. Mutta eikö voisi yrittää olla edes vähän pehmeämpi?

Pehmeämpi?

Niin. Hän on iäkäs ja yksinäinen.

Olin pehmeä kuusi vuotta. Yritin, olin ymmärtäväinen. Sanoin itselleni ei se mitään, äiti tarkoittaa hyvää. Sitten taas Hän tulee samaan tapaan, kokkaa minun keittiössä. Sinä vain hyväksyt sen.

Hän veti kätensä pois.

Et aio joustaa.

Yhdensuuntaisesti joustaminen väsyttää.

Mitä sitten? Ero?

Sana tuli helposti, kuin olisi toivonut että säikähdän ja peruutan. En vastannut.

Salla. Kysyin.

Kuulin.

No?

En aio vastata, jos kysyt pelotteeksi.

En pelottele.

Kysyt siksi, että sanoisin: ei tietenkään, mitään eroa. Että mitään ei tarvitse muuttaa.

Nousi, meni ikkunaan.

Sinä teet kaiken vaikeaksi.

Ehkä teen.

Ja vain avainten takia.

Ei avainten, vaan kaiken mikä niiden takana on. Sinä et halua puhua siitä.

Puhunhan minä.

Selität, miksi mun pitäisi vaieta.

Oli hiljaista.

En tiedä mitä haluat minulta.

Seitsemän vuotta, sama lause.

Nousin, otin lompakon ja avaimet, vedin takin päälleni.

Mihin meet?

Kävelylle.

Salla…

Tarvitsen ilmaa.

Lähdin rappukäytävään. Oli hämärää ja märän ruoan tuoksua. Menin pihalle.

Syksy musta kuin kahvi, katuvaloilla lehdet olivat mustan kiiltäviä. Kävelin hiljaa. Mietin, mutten Maijaa eikä Kalevia mietin itseäni. Se oli uusi tunne. En halunnut riidellä, en olla samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta en halunnut myöskään enää kotiin. Kotia oli aiemmin aina halunnut nähdä, vaikka muu tökki.

Nyt en.

Pysähdyin penkin viereen, se oli märkä, niin jäin seisomaan. Puiden alla oli hiljaista. Latosin viestin Annalle: “Kalevi lupasi äidilleen: ‘Tule koska vaan.'”

Anna soitti melkein heti.

Kerro.

Kerroin lyhyesti. Anna kuunteli. Lopetti sitten.

Salla, sanon nyt ikävän mutta rehellisen: asut hänen kodissaan. Niin kauan kuin se on hänen, olet käymäläinen, vaikka olisit vuosia. Hän ei koskaan ota avaimia pois. Koska ne eivät ole äidistä. Ne ovat siitä, että asunto on hänen. Että sinä olet tulija, hän on jäävä.

Olin hetken hiljaa.

Ymmärrän, sanoin.

Teetkö jotain?

En vielä tiedä.

Älä hätiköi. Mieti.

Suljin puhelimen. Jäin hetkeksi seisomaan. Sitten kävelin taloa kiertäen, kuljin pääovet, päädyin Rautakauppaan joka oli auki vielä. Oven yläpuolella luki, suomalaisella tyylillä: “Avoinna niin kauan kuin asiakkaita riittää.”

Sisällä tuoksui metallille ja kumille. Hyllyt täynnä sälää. Kuljin, en edes ajatellut miksi. Sitten näin ne lukot. Pienellä hyllyllä sylinterilukkoja, mukana kolme avainta. Otin käteeni yhden, katsoin hintaa. 35 euroa. Mietin.

Myyjä kassalla vilkaisi, palasi puhelimeensa.

Annoin lukon kasaan, menin kassalle.

Kotona Kalevi katsoi telkkaria, vilkaisi minua.

Missä kävit?

Kävelyllä.

Kauan.

No, tarvitsin.

Vein rautakauppapussin keittiöön, kaadoin vettä lasiin. Sitten vein pussin siivouskaappiin.

Kalevi tuli perässä.

Mitä ostit?

Pikkujuttuja.

Nyökkäsi. Otti teetä, jäi seisomaan ikkunaan.

Salla, mietin kun olit pois.

Niin?

Tiedän että sulla on hankala olo. Mutta äiti ei muutu. Eihän me muutu minnekään. Jospa vain tyytyisit?

Tyytyisin, toistin.

No, hän tulee no, tulkoon. Saat jotain hyvää piirakoita ja muita.

Kalevi, en minä tyydy.

Ilmeestä lähti hampaiden näky.

Sitten en tiedä mitä haluat. Me ollaan aikuisia. Jos et viihdy, niin…

Niin?

Mieti, onko tämä sullekkaan oikea paikka.

Tunsin että kaikki sisälläni jotenkin pysähtyi. Ei tippunut vaan jäi paikalleen.

Pyydätkö että lähden?

Mieti edes.

Hyvä on. Mietin.

Menin makuuhuoneeseen. Hiljaista, ei kirjoja, pelkkä hämärä ja television ääni. Lopulta Kalevi sammutti senkin, meni kylppäriin ja tuli takaisin. Kääntyi, nukahti. Itse tuijotin kattoa.

Aamulla Kalevi lähti taas Markuksen kanssa mökille. Oli tuleva illaksi. Sanoin vaan, että ok.

Join kahvit. Istuin pitkänaikaisesti. Sitten hain rautakauppapussin ja nostin pöydälle. Katselin pitkään.

Sain ajatuksen. Kirjoitin naapuri-Veikko Lehtiselle: “Onko aikaa? Voisitko käydä vaihtamassa oven lukon?”

Veikko vastasi hetken päästä: “Voin tulla puolilta päivin. Onko materiaali?”

On.

Kahdestatoista Veikko tuli, työkaluineen, nyökäytti lukkoa ymmärtävästi.

Tämä on laadukas, totesi. Saksalainen.

Vetäydyin keittiöön, kun hän puuhasi ovella. Kohta kävi huikkaamassa: “Valmista. Tässä kolme avainta. Kokeilepa.”

Otin yhden, avasin oven toimi kuin tanssi.

Hyvä peli, sanoin.

Toimii, Veikko totesi, keräsi vanhan lukon laukkuunsa.

Maksoin, kiitin. Hän katosi. Suljin oven, jäin eteiseen seisomaan.

Soitin Annalle.

Lukko vaihdettu.

Tietääkö Kalevi?

Ei.

Milloin palaa?

Illalla.

Salla. Nyt on jo eri peli. Tämä ei ole enää avaimista.

Tiedän.

Oletko varma?

Haluan että kotiini ei tulla ilman sopimista.

Se on hänen kotinsa.

Siksi mietin seuraavaa.

Hiljaisuus.

Mietit seuraavaa? Eroa?

Niin.

Anna huokaisi.

Ota juristin yhteystiedot. Laitan numeron. Muista, olemme tässä.

Kirjoitin numeron ylös.

Ei pelota. Se kai vähän pitäisi.

Kun on tarpeeksi miettinyt, ei pelota enää.

Ehkä juuri niin. Jäin eteiseen, kolmen uuden avaimen kanssa.

Kalevi tuli kuudelta. Rapussa avainta pyöriteltiin, yrityksiä, uudestaan, taas. Ovikello soi.

Menin ovelle, hetken odotin.

Salla, lukko ei sovi.

Vaihdoin, sanoin. Vaihdoin lukon.

Hiljaisuus.

Mitä? Omaan asuntooni?

Vaihdoin.

Avasin. Hän seisoi ovensuussa, kalakassi kädessä, hämilläan.

Vaihdoit lukon.

Kyllä.

Miksi?

Annoin hänen tulla. Hän asteli keittiöön, laski takin. Kaikki hitaasti, ajatellen samalla toista.

Selitä.

En enää halua, että tänne tullaan ilmoittamatta.

Tämä on minun koti.

Niin sanoit eilen.

Hänen äänensä säröili.

Tajuatko mitä olet tekemässä? Vaihdoit lukon minun asuntooni. Voisin vedota omistajan oikeuksiin!

Voit.

Nyt Maijankin avaimet ovat turhia.

Kyllä.

Hän istui kuin polvet menivät alta.

Aiotko oikeasti erota?

Kyllä.

Avainjupakan takia?

Ei avaimien, vaan sen, että seitsemässä vuodessa valitsit joka kerta äitisi. Sanoit että kestä minun on vain helppo hyväksyä. Kysyit jo, kannattaako minun olla täällä. Nyt tiedän ettei.

Katsoi pitkään.

Et vitsaile.

En.

Salla, puhuttaisiinko kunnolla.

Ollaan puhuttu seitsemän vuotta.

Eihän noin voi vain… päätös kerralla.

Tämä ei ollut kerralla. Sinä vain et huomannut.

Hän nousi, rypisti papereita, hengitti. Mietti jotain sanomatta.

Mitä nyt sitten?

Sitten mennään lakimiehelle. Asunto on sinun, en vaadi mitään. Otan oman aikani muuttaa pois.

Olet miettinyt tätä aiemmin.

Niin.

Maijallekin…?

Voit itse kertoa.

Poistuin olohuoneeseen. Hiljaista, illan hämärä, katulamppu syttyi. Alkoi uusi elämä, vähän lohduttoman tuntuinen.

Pakkasin jo muutaman pienen asian. Kävin läpi tavaroitani hitaasti, ei ollut kiirettä.

Seinän takaa kuului Kalevin ääni, hiljainen. Puhui Maijalle.

Ulkona syksy jatkoi kulkuaan. Jossain lapsi kiljui, nauraen. Kaupungin elämä jatkoi omiaan, kenenkään suuntaamatta erityistä huomiota neljännen kerroksen asunnon draamaan.

Otin käteeni kolme uutta avainta.

Yksi niistä on minun. Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen ihan oikeasti minun.

Viesti Annalta: “Miten menee?”

Ajattelin, sitten kirjoitin: “Hiljaista.”

Anna: “Hyvä. Hiljaisuus on alku.”

Ehkä niin.

Eteisessä pöydällä kolme avainta. Viereen jäi vanha, joka ei sovi enää mihinkään.

Kalevi tuli oviaukkoon.

Olet siis aivan varma?

Katsoin häntä. Hänen pyöreät, väsyneet kasvonsa, lysähtäneet hartiat, kädet taskuissa. Tunsin tämän ihmisen seitsemän vuotta. Tiesin mistä hän pitää ja mitä pelkää. Lempiruokansa ja äitinsä, ison ja todellisen äitinsärakkauden sellaisen, joka ei jätä tilaa muulle.

Olen, sanoin. Aivan varma.

Hän nyökkäsi hitaasti, sellaisella tavalla kun suomalainen mies vain voi, kun kaikki on sanottu.

Selvä, sanoi hiljaa. Selvä.

Sanat jäivät roikkumaan eteiseen, uuden lukon, kolmen avaimen ja takin vierelle. En tiennyt mitä se tarkoitti. Myöntymistä. Uupumusta. Tai jotain, mille ei vielä ollut nimeä.

Otin laukun.

Menen yöksi Annalle.

Hyvä.

Avasin oven. Uusi lukko napsahti pehmeästi, kuten Veikko lupasi.

Salla?

Käännyin.

Soitatko?

Katsoin häntä pitkään.

Soitan, sanoin.

Lähdin laskeutumaan portaita alas.