Kaikki kokoontuvat meille
Sari Vesalainen laski tabletin pöydälle ja tarttui puhelimeen:
Mummo, hei! Miten voit? Onko kaikki hyvin? Entä vaari? No jos paistaa perunoita, niin on varmasti kaikki kunnossa. Työt on tälle päivälle tehty, haen Danin harrastuksesta, käydään kaupassa ja tullaan pian kotiin.
Sitten Sari valitsi toisen numeron:
Jarno, moi! Olen jo matkalla kotiin, oletko sinä ja Vieno jo tulossa? Ai teillä onkin jo matka menossa, hienoa! Vaarilla on paistinpannu kuumana, syödään yhdessä.
Sari nousi ja pakkasi laukkuun tarvittavat tavarat. Hän vilkutti hyvästiksi kollegoille:
Hei vaan kaikille, nähdään huomenna!
Moi moi, Sari! Hyvää iltaa!
Hän vaihtoi kengät pöydän alla, heitti takin päälleen ja vilkaisi automaattisesti ulos hämärtyvästä ikkunasta. Oli lämmin syysilta. Valot vilkkuivat ystävällisesti, ihmiset kiirehtivät kotiin töiden jälkeen. Sari näki heijastuksensa ikkunasta ja hymyili ei olisi koskaan uskonut, että jonain päivänä eläisi tälläista tavallista, arkista elämää. Että hänellä olisi oma perhe ja hänkin kiiruhtaisi iltaisin kotiin, paikkaan jossa häntä odotetaan. Vielä vähän aikaa sitten hän oli varma, ettei niin koskaan voisi käydä.
Kyllä, heidän perheensä on hieman erilainen, mutta he ovat onnellisia ja rakastavat toisiaan.
Äiti jätti Sarin heti synnytyksen jälkeen ja katosi sairaalasta. Lastenkodin papereissa luki: äiti tuntematon, ei papereita, isä ei tiedossa. Vieraat ihmiset antoivat nimeksi Sari. Sukunimi Vesalainen, koska hän syntyi keväällä. Kukaan ei tiedä, miksi valitsivat nimen Sari. Hän oli aina poikien seurassa. Hänen paras ystävänsä oli Jarno vuoden itseään vanhempi. Hänkin sai sukunimekseen Vesalainen samasta syystä. Sari menestyi hyvin koulussa, oli kuuliainen ja ahkera hän toivoi kovasti pääsevänsä joskus oikeaan perheeseen. Siitä, millaista on asua kotona, hän tiesi vain elokuvista. Ehkä hän oli liian arka ja kulmikas eikä miellyttänyt ketään, tai sitten vain epäonninen. Kun Jarno adoptoitiin, Sari itki koko yön ei kateudesta, vaan koska menetti ainoan ystävänsä.
Jarno katsoi lasejensa läpi surullisena:
Sari, haluatko että hylkään adoption?
Ei nyt sentään, Jarno! Sellaista ei pidä jättää väliin. Sinulla on oma polkusi.
Lupaan etsiä sinut sittenkin! Jarno vakuutti, mutta Sari nauroi: Ei tarvitse, kyllä minä pärjään!
Sari kävi koulun loppuun, lähti opiskelemaan rakennusalaa ja asui opiskelija-asuntolassa. Valmistuttuaan hän sai kaupungin järjestämän yksiön, koska oli orpo. Vaikka asunto oli ihan kaupungin laidalla, Sari ei valittanut. Sitten alkoi oikea aikuinen elämä: työskentely projektitoimistossa. Työkavereista tuli ystäviä, mutta perhettä ei vielä ollut kiire perustaa. Oli silti haave: iso koti, rakkaus ja lapsia ehkä kaksikin tai kolmekin. Kuinka ihanalta kuulosti ajatus, että joku huutaisi äiti, isä! kun avaa kotioven.
Eräänä iltana hän tuli porttikongin eteen, kun ovi lennähti auki ja nuori mies syöksyi ulos kantaen kassia, melkein kaataen Sarin. Kun Sari meni sisälle, mummo makasi rappusilla:
Eläke… kassi… hän tönäisi minua… silmälasit, missä ne ovat, en näe mitään! Sari lähti heti perään, mutta varas oli jo kadonnut. Hän auttoi mummon ylös, onneksi tämä ei loukkaantunut pahasti.
Kuinka joku voi olla noin julma, tyttöseni? mummo itki.
Sari saatteli mummon kotiin hänen sairastava miehensä makasi paikalla eikä jaksanut nousta. Sarista tuli heidän säännöllinen apuri, sillä eläkekin oli varastettu. Ilmoitus tehtiin, muttei tekijää koskaan tavoitettu, vaikka Sari muisti hänet. Muutaman päivän päästä kassi löytyi talon portailta, tosin rahat olivat menneet.
Sari vietti yhä enemmän aikaa mummo Eiran luona. Vaari Olavilla kävi nyt lääkärit kotona ja toipui hieman. Pian vanhukset piristyivät ja kutsuivat Sarin lapsenlapsekseen. Heillä ei ollut omia läheisiä.
Kerran Sari tapasi bussissa nuoren miehen, joka tuijotti häntä ja hymyili:
Sinussa on jotain tuttua. Olemme varmasti tavanneet ennen?
Sari nauroi, Tuskinpa vain. Poika oli hyväntuulinen, ja pian hän kertoi kaiken hänen nimensä oli Veeti, hän asuu äitinsä kanssa ja käy töissä. Veeti tuntui heti lähes tutulta, kuin vanhalta kaverilta.
Siitä lähtien Veeti tuli hakemaan Sarin töistä, he kävelivät yhdessä kotiin. Kerran Sari kutsui Veetin luokseen, tarjosi teetä ja voileipiä ja alkoi kertoa lastenkotitaustastaan. Veeti katsoi Saria pitkään, ja tuntui kuin hän haluaisi sanoa jotakin muttei uskaltanut. Ehkä häntä sääli. Sari piti Veetistä, mutta jokin hänessä mietitytti.
Eräänä iltana Veeti tuli taas kylään. Sari meni laittamaan vettä kiehumaan, kun Veeti yllättäen kietoi kätensä hänen ympärilleen. Veeti, älä hätäile, voidaan olla rauhassa, Sari sanoi. Mutta Veeti vain puristi hänen käsiään ja muuttui äkkiä aggressiiviseksi.
Sari yritti huutaa, mutta Veeti sähisi: Luulin tunnistavani sut, senkin orpokodin kasvatti. Fotorobottikin oli, jouduin melkein kiinni. Jos avaat suusi, tiedän mistä sut löydän, kukaan ei auta sua!
Sari ei tehnyt rikosilmoitusta, pelkäsi huomiota. Kuukauden kuluttua Sari vietiin töistä suoraan ambulanssilla. Kohdunulkoinen raskaus, leikkaus, lasten saanti ei ehkä enää ollut mahdollista.
Mummo Eira piti Sarista huolta, antoi lohdutuksen sanoja ja ruokki kana- ja yrttiliemellä. Kun Sari pääsi sairaalasta kotiin, hän oli eksyksissä. Miksi elää, mitä tehdä? Sanomatta mitään, hän löysi itsensä kylmänä syysiltana Tuomiokirkon pihalta, jossa vapaaehtoiset haravoivat kukkapenkkejä.
Vesalainen, Sari? kuuli hän takanaan iloisen äänen. Sari, juuri sinua olenkin etsinyt!
Käännyttyään Sari tunnisti Jarno Vesalaisen. He halasivat, Sari itki ja Jarno pyyhki kyyneleet pois:
Tule kanttiiniin, siellä on puuroa, pullaa ja teetä. Puhutaan sitten.
Sari ei oikein itsekään muista, miten kaikki tuli puhuttua Jarnolle: orpoudesta, yksinäisyydestä, menetyksestä, kivusta. Myös Jarno kertoi tarinansa adoptoitu perheeseen, jossa isäpuoli kohteli huonosti ja josta hän karkasi, satutti jalkansa ja lopulta löysi itselleen paikan kirkon kansliasta, jossa sielu sai levätä.
Sari matkasi kotiin kevyemmällä mielellä. Hän vietti monia päiviä vielä kirkolla, ja yhdessä Jarnon kanssa he päättivät muuttaa vanhusten, Eiran ja Olavin, luo. Vanhukset ilahtuivat valtavasti he eivät olleet osanneet unelmoidakaan kodista täynnä elämää ja lämpöä.
Nyt Sari ja Jarno Vesalainen ovat olleet viisi vuotta naimisissa. He asuvat Espoon laitamilla isossa asunnossa, jossa on tilaa kaikille. Mummo Eira ja vaari Olavi ovat talon päähenkilöt; nyt heillä on perhe. Kaksi vuotta sitten Sari ja Jarno toteuttivat haaveensa: he adoptoivat kaksi lasta, Danin ja Vienon, samasta lastenkodista jossa itse kasvoivat.
Jarno, muistatko kuinka kerran haaveilimme, että joku ottaisi meidät omaan kotiinsa että meilläkin olisi perhe, Sari nauroi onnellisena. Katsopa nyt lastemme silmiin ja anna lupaus kanssani, että olemme heille juuri sellaiset vanhemmat, joista mekin haaveilimme.
Nyt kuuluu:
Äiti, missä isä? Mummo, tule katsomaan mitä tehtiin vaarin kanssa!
Sari ei halua enää muistella menneitä pahalla, vaikka mummo Eira joskus kuiskasi, että heidän kiusaajansa jäivät lopulta kiinni pahanteosta ja joutuivat vankilaan pitkäksi aikaa.
Jokainen saa ansionsa mukaan tässä elämässä ja myös tuonpuoleisessa.
Tämän kaiken jälkeen olen oppinut, että perhe ei synny verestä vaan yhteisestä tahdosta, rakkaudesta ja arjen teoista. Vain yhdessä olemme koti toisillemme.
