Olen aina uskonut, että kun minulla on oma asunto, kaikki loksahtaa paikoilleen. Näin minut kasvatettiin että naisella pitää olla turvaa, oma katto pään päällä, jotakin omaa. Kasvoin vuokralaisena, muutimme usein, kuuntelin kun äitini kinasteli vuokranantajien kanssa ja vannoin itselleni, että minun lapseni ei eläisi samalla lailla.
Kun menin naimisiin, päätimme puolisoni kanssa ottaa asuntolainan. Se pelotti, mutta silloin korot tuntuivat siedettäviltä ja olimme nuoria ja toiveikkaita. Saimme nimet papereihin vapisevin käsin, mutta täynnä toivoa. Ostimme pienen kaksion Helsingin laitamilla. Hissiä ei ollut, mutta se oli meidän.
Ensimmäiset kuukaudet olivat kuin juhlaa. Maalasimme seiniä yhdessä, kokosimme huonekaluja yömyöhään, nukuimme patjalla lattialla. Olin onnellinen. Sitten alkoivat lainanlyhennykset. Joka kuukausi sama päivä muuttui painajaiseksi. Aloin laskea päiviä, pyörittää senttejä, huolehtia riittävätkö rahat.
Tein kahta työtä päivällä toimistolla, iltaisin otin vastaan tilauksia netissä. Mieheni teki ylitöitä. Emme juuri ehtineet nähdä toisiamme. Lapsemme vietti enemmän aikaa mummon luona. Olin varma, että tämä oli vain väliaikaista, että muutaman vuoden jälkeen helpottaa.
Paine kuitenkin söi meitä. Minusta tuli hermostunut ja kiivas. Pelkäsin koko ajan, että menetämme kaiken. Kun jääkaappi hajosi, olin lähellä paniikkia, kuin maailma olisi kaatunut. Ei siksi, että se oli mahdoton tilanne, vaan siksi etten tuntenut meillä olevan varaa yhteenkään virheeseen.
Pahin hetki kuitenkin oli, kun lapseni yhtenä päivänä sanoi minusta, että olen aina väsynyt. Kuulin sen vahingossa, kun hän jutteli mummolleen. Hän sanoi, että äiti on aina kiireinen eikä juuri naura. Nämä sanat särkivät enemmän kuin mikään pankin erittely.
Istuin yksin keittiössä, siinä asunnossa jonka puolesta olin taistellut niin kovasti. Katselin seiniä, huonekaluja, uutta sohvaa ja kysyin itseltäni miksi. Turvan vuoksi. Rauhan vuoksi. Mutta kodissamme ei ollut kumpaakaan oli vain pelkoa.
Silloin sallin itselleni ensimmäistä kertaa ajatuksen, että ehkä olin väärässä. Ehkä olin tehnyt asunnosta päämäärän ja perheestämme keinon saavuttaa se. Juttelimme pitkään mieheni kanssa. Olimme molemmat lopussa. Silloin ymmärsimme, että olimme muuttuneet kuin kämppiksiksi, jotka työskentelevät pankille.
Päätös oli raskas. Myimme asunnon. Maksoimme asuntolainan pois. Meille jäi vähemmän rahaa kuin olimme toivoneet, mutta ei enää velkaa. Palasimme vuokra-asuntoon. Tuntui siltä kuin olisin epäonnistunut. Kuin olisin myöntänyt olevani huonompi.
Kesti pitkään ennen kuin pääsin häpeästä yli. Suomessa kysytään usein, onko oma asunto, aivan kuin sillä määriteltäisiin ihmisen arvo. Niin minäkin ajattelin. Nyt tiedän, että se on harhaa.
Nyt meillä on vähemmän tavaraa, mutta enemmän aikaa. Illat ovat rauhallisia. Käymme kävelyllä, kokkaamme yhdessä. Lapseni näkee minut taas hymyilevänä. Ymmärsin jotain tärkeää koti ei ole kauppakirja. Koti on tunnelma, jonka rakennamme yhdessä.
En väitä, että oman asunnon omistaminen olisi huono asia. Sanon vain, ettei sen takia kannata hukata itseään. Mikään materiaali ei saa maksaa terveyttä, parisuhdetta tai mielenrauhaa.
Pitkään jahtasin turvaa hinnalla millä hyvänsä. Lopulta ymmärsin: suurinta turvaa on olla yhdessä ja elää ilman jatkuvaa pelkoa. Kaikki muu on vain seiniä.
