Koira laski päänsä omistajiensa nähdessään, mutta ei hievahtanutkaan paikaltaan.
Kaikki alkoi joulukuussa, kun lumi jo peitti kotimme pihat ja polut Etelä-Helsingissä paksuna mattona.
Remu, kookas suomenpaimenkoira, jonka turkkiin oli tullut harmaata, ilmestyi kuin tyhjästä toisen rappumme eteen. Kuin olisi syntynyt suoraan talvi-ilmaan.
Taasko se koira ulvoo ikkunan alla? ärähti Tapio samalla kun raapaisi verhoa syrjään. Hilkka, etkö muka kuule?
Kyllä minä kuulen, Tapio, Hilkka vastasi väsyneesti.
Kuinka sitä ei olisi kuullut? Ulina meni luihin ja ytimiin.
Nuori perhe, Samuli ja Ronja, muutti asuntoon 23 syksyllä. Mukanaan koira. Remu odotti heitä joka ilta rapun ovella, hyppi iloisena, nuoli käsiä. Tunnollinen kuin tarkoin vedetty herätyskello.
Mutta kun ensipakkaset tulivat, jokin muuttui.
Me ollaan nyt päätetty. Koira kerrostaloyksiössä on mahdoton juttu. Pölyä ja karvaa on joka paikassa, ja haju. Sitä paitsi naapurit valittaa sen haukkumisesta. Halutessasi ota se vaikka itsellesi, paperit löytyy, Ronja puhui puhelimeen ovenraossa ystävälleen.
Ilmeisesti ystävä kieltäytyi.
Hilkka ymmärsi tilanteen, kun huomasi Remun jo neljättä yötä makaavan porrastasanteen kylmällä betonilla, täristen kostean viiman keskellä.
Mitäs sitten pitäisi tehdä? Tapio ei jaksanut kuunnella vaimon huolta. Meilläkin on omat murheet ihan tarpeeksi.
Tapio oli 45, ja sydänkohtauksen jälkeen viime vuonna hänestä oli tullut hermostunut ja ärtyinen melkein kaikille myös minulle.
Ei se ole katujen koira, Hilkka kuiskasi vastaan. Sillä on omistajat, asunnossa 23.
No, sitten niiden pitää hakea koira sisälle. Jos ei hae, ilmoitan eläinsuojeluun.
Helppo sanoa. Mutta miten koiralle selität, että se on hylätty, että ne ketä rakasti, pettivät luottamuksen?
Aamulla Hilkka ei enää kestänyt vei Remulle palasen lenkkimakkaraa ja ruisleipää. Remu nosti raskaan päänsä, katsoi kiitollisena. Ei ahminut, vaan otti varovasti ja kohteliaasti.
Illalla Hilkka päätti tehdä epätoivoisen ratkaisun.
Mitä sinä teet? Tapio seisoi ovella tuohtuneena. Oletko seonnut, kun raahasit koiran sisään?
Remu vetäytyi eteisen nurkkaan, selvästi ymmärtäen, että oli riidan aihe. Korvat litteinä, häntä koipien välissä. Anteeksi kuin koko olemassaolonsa puolesta.
Yhdeksi yöksi, Tapio. Pakkasta on luvattu älyttömästi. Se jäätyy ulos.
Yhdeksi yöksi?! Entäs huomenna vielä yksi yö? Tai vielä viimeinen kerran? Hilkka, alatko jo unohtamaan? Me käytetään viimeiset eurot lääkkeisiinkin, ja nyt raahaat vielä elätettävän meille.
Hilkka silitteli arkaa koiraa. Mitäpä siihen sanomaan. Mies oli oikeassa. Rahat olivat oikeasti vähissä. Tuliha Tapion työkyvyttömyyseläke ja omakin eläke oli vaatimaton.
Kuka ostaa sille ruokaa? Tapio ärisi. Mistä rahat eläinlääkäriin? Eihän meillä itsellekkään riitä.
Tapio vaimon ääni oli hiljainen mutta päättävä. Tää koira on vanha. Ei selviä ulkona talvella.
Ja mitä sitten!? Sadat koirat kuolee päivittäin. Aiotko kaikki pelastaa?
Remu säpsähti ääntään ja yritti kutistua olemattomiin. Hilkka istahti koiran viereen lattialle ja kietaisi käsivarren kaulalle. Turkkia oli paljon, mutta sekin jo takkuuntunutta. Kukaan ei tainnut olla siitä vähään aikaan huolehtinut.
En kaikkia, hän mumisi. Tämän vain.
Viisi päivää kotona oltiin kuin ruutitynnyrissä. Tapio paiskoi ovia, ärisi jokaisesta karvanpalasta matolla ja käski hankkiutua “elättikettavan” eroon.
Remu näki mitä oli, söi huonosti, ei uskaltanut juuri edes huoneisiin, vain suurilla anteeksipyytävillä silmillään katseli meitä.
Sunnuntaina sitten entiset omistajat ilmestyivät.
Oveen naputettiin vaativasti.
Mitä kuvittelette tekevänne? Ronja seisoi kynnyksellä villakangastakissa, Samuli kalliissa toppatakissa. Varastitte meidän koiran! Varkaus!
Miten niin varkaus? Hilkka hämmentyi. Sehän makasi rappukäytävässä.
Se on meidän koira, Samuli keskeytti. Kaikki paperit löytyy. Te vaan päätitte omin päin ottaa sen!
Kuullessaan tutut äänet, Remu tuli keittiöstä. Häntä heilahti ilo vai pelko?
Tullaan nyt kotiin, Remu! Ronja käski.
Koira nuuhkaisi kättä, mutta jäi Hilkan viereen.
Mitä ihmettä?! Samuli hermostui. Remu! Tänne nyt!
Koira laski pään mutta jäi paikoilleen.
Anteeksi vaan, Hilkka yritti varovasti. Mutta siellähän se nukkui joka yö, kylmässä. Ajattelin että
Älä ajattele! Ei ole sinun koira, ei sun ongelma! Ronja jo huusi.
Siellä kylmän betonin päällä? eläkeläinen Hilkka ei enää pitänyt suutaan kiinni.
Vaikka parvekkeella! Meidän koira me tehdään miten halutaan.
Mikäs hulina täällä on? Tapio ilmestyi eteiseen sanomalehti kädessä, justiinsa palannut mökiltä, missä oli talvella talonmiehenä.
Sun rouva varasti meidän koiran! Ronja kivahti. Palauttakaa heti, tai soitamme poliisit!
Hilkka jännittyi. Voi luoja, tätä tässä enää olisi tarvittu. Tapio jo muutenkin kiukkuinen koirasta.
Hilkka, anna pois vaan se koira niin saadaan tää päätökseen, Tapio huokasi. Ei meille poliisin kanssa tulevaa sontaa tarvita.
Mutta katsoessaan Remua, joka seisoi vaimon vierellä, Tapion ilme pehmeni. Koira oli siinä, katsoi häntä pyytäen.
Näytätkös paperit sitten, Tapio sanoi yllättäen.
Mitä? Omistajat hämmentyivät.
Paperit. Sanoitte, että teillä on dokumentit.
Samuli ja Ronja vilkaisivat toisiinsa.
Ne jäi kotiin.
Tuo ne, niin jutellaan sitten lisää, Tapio sanoi napakasti.
Oletteko järjissänne?! Sehän on meidän Remu!
Jos on teidän, miksi palelsitte sitä rappukäytävään?
Ei kuulu sulle!
Kyllä se kuuluu. Jos eläintä kidutetaan silmien edessä, se on minun asia, Tapio astui lähemmäs, äänessään terästä.
Kuka muka kiduttaa? Ronjan meikatut silmät laajenivat. Emme ole ketään satuttaneet! Oletteko te järjiltänne?
Ai ette? Vanhan koiran viskaatte kylmään ei se ole muka kidutusta? Tapio intoutui. Hilkka ei ollut nähnyt häntä moisena vuosiin.
Me ei heitetty! Samuli intti. Vain tilapäisesti, kun remontoidaan.
Mitä remonttia, Tapio huusi niin että Remu säpsähti. Muutitte kolme kuukautta sitten! Mitä siinä muka jo remontoidaan?
Nuoret hiljenivät. Kasvoilla näkyi, että jäivät kiinni.
Se on meidän oma asia, Ronja sai sanotuksi vapisevalla äänellä.
Teidän oma asia nöyryyttää eläintä? Tapio kovensi ääntä. Tiedättekö mitä? Lähtekää helvettiin, ottakaa koiranne NYT mukaan!
Hilkka haukkoi henkeä. En olisi uskonut, että Tapio enää puolustaa koiraa.
Mitä sinä nyt? Hilkka kuiskasi.
Hiljaa, hän ärähti, silmäillen vieraita. No? Viettekö vai ette?
Tottakai! Ronja yritti olla määrätietoinen. Remu, kotiin mars!
Koira nosti päänsä, katsoi entisiä isäntiään ja kävi makuulleen siihen, eteisen matolle. Ikään kuin sanoen: “En lähde minnekään”.
Remu! Samuli karjaisi. Nyt ylös ja mukaan!
Mutta koira ei liikkunutkaan.
Mitä te sille teitte? Ronjan ääni värisi hysteriasta. Olette aivopesseet sen meitä vastaan!
Ei ole aivopesty, Hilkka sanoi rauhallisesti. Se valitsee itse.
Miten niin valitsee? Se on vain koira!
Koira, joka ei enää tunnista teitä isäntinään, Tapio sanoi tiukasti. Ja tiedättekö miksi? Koska koira ei anna anteeksi petosta.
Mitä te muka meidän elämästä tiedätte?! Ronja kiljaisi. Me olemme rakastaneet sitä ja huolehtineet siitä!
Ja sitten hylkäsitte kuin tarpeettoman tavaran! Tapio alkoi todella hermostua. Valitkaa nyt! Joko viette sen kotiinne ettekä enää koskaan päästä rappuun palelemaan, tai häipykää täysin täältä.
Emme ole teidän komentelunne alaisia, Samuli ärähti.
Olette, jos soitan nyt poliisit eläinsuojelurikoksesta! Tapio kaivoi kännykän. Se on rikos, tiedoksi vaan.
Bluffaatte!
Kokeilkaa vaan.
Remu makasi lattialla ja hengitti raskaasti. Hilkka seisoi Tapion rinnalla, ihmeissään. Oliko tuo sama Tapio, joka vielä aamulla uhkaili heittää koiran ulos?
Me mietitään, Samuli sanoi hampaat irvessä.
No miettikää nopeasti, Tapio nyökkäsi. Huomiseen iltaan on aikaa. Jos ette palauta dokumentteja, Remu jää meille.
Ei ole teillä oikeutta!
Teillä ei ollut oikeutta viskata sitä rappuun! Tapio ärähti niin lujaa, että rappukäytävässä kaikui.
Naapurien ovet raottuivat ja päitä ilmestyi käytävään.
Mitäs täällä tapahtuu? kysyi Tyyne viidennestä kerroksesta.
Nämä pitävät koiraansa rappukäytävässä kylmässä. Tapio osoitti nuorta paria.
Minäkin näin! Raukka tärisi koko yön, säesti naapuri Jussi kolmostasosta.
Sananvaihtoon liittyi myös Leena yläkerrasta ja Toivaset alakerrasta. Porukka kerääntyi kuin oikeudenkäyntiin.
Hävetkää! Jos otatte eläimen, pitäkää siitä myös huolta! Jussi pudisti päätään.
Minun marsu elää paremmissa oloissa, Leena lisäsi.
Nuoripari jäi syyttävien katseiden kehään. Ronja nyyhkytti, Samuli mulkoili äkäisenä.
Nyt loppu! Tapio tiuskaisi. Ottakaa kotiinne ja pitäkää kunnolla, tai jättäkää tänne ja häipykää lopullisesti!
Mitä jos menemme oikeuteen? Ronja sain nyyhkytettyä.
Menkää! Tapio tokaisi. Mutta kertokaa siellä, miksi koira oli yli kuukauden rappukäytävässä!
Naapurit nyökyttelivät hyväksyvästi. Hilkka katsoi miestään en tunnistanut häntä. Milloin hänestä tuli näin määrätietoinen?
Hyvä on! Samuli sähähti. Pitäkää koko koira, meille sillä ei ole enää väliä!
He lähtivät, paiskasivat rapun oven niin että ikkunat helisivät.
Remu nosti päänsä, katsoi perään ja inahti hiljaa.
Naapurit hajaantuivat, puiden tapausta. Meitä jäi vain minä, Tapio ja koira, joka nyt virallisesti oli meidän.
Remu nousi, tuli Tapion luo ja töytäisi varovasti kämmentä.
No niin, toveri? Tapio kyykistyi ja rapsutti korvan takaa. Jäädäänkö meille?
Häntä alkoi hitaasti heilua. Kyllä, jäädään.
Tapio, Hilkka epäröi. Sinähän vastustit aluksi.
Niin, mutta en enää. Hän nousi ja pyyhkäisi kädet housuihin. Hilkka, tajusin jotain tärkeää, kun näin miten ne kohteli Remua.
Mitä tajusit?
Tapio oli pitkään hiljaa. Sitten istahti lepotuoliin, ja Remu kiepahti viereen.
Tajusin, että me ollaan asuttu niinkuin nuo vieretysten mutta omissa maailmoissamme. Minä vaivojeni kanssa, sinä omiesi. Silti yksin.
Sydämessäni läikähti.
Ja mietin, entä jos joku meidätkin heittäisi kadulle? Ajaisi tarpeettomina pois? Tapio silitti koiran päätä. Pelottavaa ajatus, Hilkka. Todella pelottavaa.
Istuuduin hänen tuolinsa käsinojalle.
Mitä nyt sitten tehdään? kysyin hiljaa.
Jätetään se meille. Tapio hymyili ensi kertaa moneen kuukauteen. Oikea perhe tästä tulee, eikö niin, Remu?
Koira nuolaisi poskea ja laski päänsä syliin.
Viikon kuluttua koko piha ihmetteli: Tapio toisesta rapusta ulkoilutti koiraa joka aamu, leveä hymy naamalla, kuin olisi nuortunut kymmenen vuotta.
Nuori perhe? Sanottiin että muuttivat toiseen kaupunginosaan. Hiljaisesti, ilman hyvästejä. Kai heitä hävetti.
Sääli heitä. Remu olisi kyllä antanut anteeksi.
