Kohtalo toistaa itseään
Talvinen ilta laskeutui Helsinkiin aikaisin jo hiukan ennen kuutta taivas hämärtyi lopullisesti, ja katuvalot syttyivät tasaiseen, kellertävään loisteeseensa. Asunnossani oli lämmin ja kodikas tunnelma: olohuoneessa vaaleanharmaa lattiavalaisin levitti pehmeää valoa nurkkiin, muodostaen huonekalujen ympärille lempeitä varjoja. Sohvapöydällä, pienen piparipurkin vieressä, höyrysi kaksi mukillista teetä tuoksussa tuntuivat minttu ja hunaja. Ulkona suurikokoiset lumihiutaleet kieppuivat raukeasti alas, painautuen silloin tällöin ikkunalasiin ja kasautuen ikkunalaudalle valkoiseksi harjaksi.
Olin juuri saanut katettua pöydän: olin valinnut meidän lempimukit, asettanut piparit sievästi tarjolle ja sytyttänyt vielä pienen tuoksukynttilän. Halusin, että ilta tuntuisi erityisen lämpimältä ja kutsuvalta. Silloin ovikello soi. Kiiruhdin eteiseen ja avasin oven kynnyksellä seisoi Akseli, tukka pörrössä ja posket punaisina kylmästä.
Onpa jäätävän kylmä, ihan kuin koira olisi, Akseli mutisi astuessaan sisään ja ravisteli takistaan lumikasat lattialle. Kauluksessa oli edelleen valkoisia hiutaleita, kulmakarvoissa ja silmäripsissä vesipisarat sulivat hitaasti.
No, me täällä jo istutaankin kotona, vastasin hymyillen ja otin Akselin päällystakin. Tuu peremmälle, meillä oli Saanan kanssa juuri teehetki alkamassa. Sopisi sullekin varmasti.
Kävelimme olohuoneeseen. Akseli kiirehti pöydän ääreen, selvästi tarkoituksenaan päästä lämpimän teen pariin. Hän vajosi syvälle nojatuoliin, tarttui mukiin molemmin käsin ja nautti hetkestä, kun lämpö levisi sormista muualle kehoon. Hetken hän vain istui silmät kiinni, hengittäen rauhallisesti, lämpöä ahmien.
No, mikä niin tärkeää oikeen on, että päätit tulla tänne perjantai-iltana? Eikös sun olisi pitänyt olla Sannan ja Einon kanssa anoppilassa? kysyin virnuillen hieman. Äänessäni oli pientä naljailua, mutta katseessa uteliaisuutta. Akseli hörppäsi varovaisesti teetä, nyökkäsi hyväksyvästi, hymyili maku oli juuri sellainen kuin hän piti.
Ois pitänyt, mutten mennyt, nykäisi Akseli suupielensä vinoon ja siemaisi uudelleen mukistaan.
Selvä se. Miten Saana, entä Eino?
Akseli jäi hetkeksi hiljaiseksi, ikään kuin keräsi alkua lauseelle. Sitten hän huitaisi kädellään, ajatukset pois pyyhkien.
Ihan hyvin kai, hän sanoi, mutta äänessä vilahti sointu, joka kertoi enemmän kuin sanat “ihan hyvin” koskaan voisivat.
Akseli pyöritteli tyhjää mukiaan käsissään. Hän puristi sitä sormillaan, kallisteli, tutkiskeli mukin pintaa nahkeat, pienet liikkeet tuntuivat olevan ainoa tapa pitää ajatukset kasassa. Katse ei kohdannut minun silmiäni, vaan harhaili: välillä kirjahyllylle, sitten seinällä olevaan tauluun, taas pöydän reunaan.
Viimein, syvään hengähtäen, hän sanoi matalalla, mutta selkeällä äänellä:
Olen jättänyt eropaperit.
Jäin hiljaa liikkumatta. Teemuki kädessäni tärähti sen verran, että pinnalle syntyi heikko väreily. Katsoin ystävääni vilpittömästi yllättyneenä, yrittäen lukea hänen kasvoistaan varmistusta kuulemastani.
Oikeasti? Saanan kanssa siis? ääneni kohosi tahtomattaan hieman.
Akseli nyökkäsi hiljaa, katse liimautuneena ikkunaan. Hänen silmänsä hakivat jotain kaukaista lumisateen takaa, aivan kuin siellä olisi piilossa vastaus kaikkeen.
Niin, kuiskasi hän viimein. Tapasin yhden naisen… Talvikin. Hänen kanssaan tuntuu siltä kuin eläisin oikeasti ensimmäistä kertaa. Hän on kuin valo ikkunassa, tiedätkö?
Oletko varma, ettei kyseessä ole vain ohimenevä ihastus? kysyin, yrittäen pitää ääneni tasaisena, vaikka tunsin kiukun kipinän. Teillä on lapsi! Eino on vasta kaksivuotias! Mitä aiot sanoa, kun hän kysyy? Oletko unohtanut oman lapsuutesi?
Akseli nosti päänsä ylös, ja hänen katseestaan välähti jotain päättäväistä, mitä en ollut ennen hänessä nähnyt. Olin varma, että hän oli käynyt tämän läpi mielessään monet kerrat.
Olen varma, hän vastasi päättäväisesti. Olen miettinyt tätä kauan. En voi enää elää entiseen tapaan herätä aamuun tuntien leikkiväni vierasta roolia! Se ei ole elämää, Eero! Se on vain laiskaa kulkemista vanhan tottumuksen varassa. Talvin kanssa kaikki on toisin! Haluan aamulla nousta, haluan taas unelmoida, tehdä jotain mikä tuntuu oikealta! Einoa en jätä en ole samanlainen kuin isäni.
Jäin itse mietteliääksi, muistoissani palasi pätkä ajasta jolloin olimme nuoria: koulun piha, syksyinen kylmyys, minä ja Akseli penkillä välitunnilla. Akseli, vielä silloin pelkällä kiihkeydellään vakuutteleva, että hänestä ei tule koskaan samanlaista kuin hänen isänsä. “Isä vain lähti, yrittämättä mitään. Minä en ikinä tee niin. Jos menen naimisiin, olen perheessä loppuun asti.”
Nuo sanat, lausuttu vuosia sitten, kuuluivat nyt kaikuina takaraivossani. Katsoin vastapäätä istuvaa ystävääni ei enää poikaa, vaan aikuista miestä ja kysyin hiljaa kuin varjona:
Muistatko miten koulussa sanoit, ettet koskaan tee samoja virheitä kuin isäsi?
Akseli jännittyi silminnähden. Sormet, jotka olivat levänneet polvilla, puristuivat nyrkkiin. Hän kohotti leukaansa, intonaatio valmiina puolustamaan itseään.
Totta kai muistan. Mitä sitten? hänen äänensä oli varautunut, odottaen moitetta.
Nyt teet täsmälleen saman, sanoin rauhallisesti, mutta painokkaasti. Lähdet vaimon ja lapsen luota, jätät heidät oman onnensa nojaan.
Akseli pomppasi pystyyn kuin jousi. Hän käveli pari askelta edestakaisin huoneessa, kääntyi minuun takaisin, ja silmissä hehkui vimma ehkä viha, mutta vähintään kaipuu perustella kantansa.
Tämä on ihan eri juttu! huusi hän, mutta laski heti ääntään. Isä vain katosi selittämättä mitään. Minä olen kertonut kaiken Saanalle. Olemme puhuneet, keskustelleet. En juokse pakoon, yritän tehdä asiat oikein, vaikka sattuu. Einoa en jätä, en koskaan! Otan hänet viikonloppuisin, käyn katsomassa! Tilanne on ihan eri minä en ole samanlainen!
Annoin hänen puhua, mietin samalla. Käytin aikaa, silitin pöydän reunaa, ja lopulta katsoin ystävää silmiin. Katseeni oli tyyni, mutta sisällä velloi huoli.
Oletko tosissasi? kysyin, äänessäni ehkä liiankin hillittyä tunnetta mutta pohjalla myllersi paljon. Uskotko, että Einolle on helpompaa, kun sinä “rehellisesti” jätät hänet? Lapselle ei ole väliä, selitätkö sinä miksi lähdit. Hänelle merkitsee vain se, ettei isä enää tule iltaisin kotiin, ei lue iltasatua, ei leiki autoilla. Uskotko, että tämä rehellisyys pehmentää sitä tuskaa?
Akseli pysähtyi keskelle lattiaa, sanatani katkaisivat liikkeen. Katse laskeutui lattialle, maton kuvioita tutkimaan ikään kuin niistä löytyisi vastaus.
Hänen mielessään vilahtelivat varmasti samat katkera-kirkkaat muistot kuin minullakin. Seitsemänvuotias hämmentyneenä koulun pihalla, jäätymässä, odottaa äitiä töistä. Yksin, pelkää että äiti kävelee ohi. Kolmetoistavuotiaana, ikkunan vieressä, kaverit nauravat, missä sun isä on “se kai jätti teidät”. Kyyneleet pakotettuina pysymään piilossa. Kuusitoista vuotta, kädessä vanha kitara jonka isä toi myöhästyneen sovinnon eleenä ja jonka Akseli heittää nurkkaan niin ettei se kestä ehjänä. Se ääni ei ole unohtunut.
Minun lapsuuteni oli toista: isä aina paikalla, opetti pyörän korjausta, vei ongelle, tuli vanhempainiltoihin. Muistan Akselin joskus sanovan: “sinun isäsi on kuin supersankari”. Ja minä vain vastasin, että isä rakastaa minua. Se jäi hänen mieleensä ja vuosien päästä ymmärsi, mitä tarkoitin.
Nyt hän istui vastapäätä, ja näin ristiriidan kasvoillaan. Voin kuulla äänestä, miten muistetut ja tukahdetut tunteet liikehtivät sisällä.
Sä et ymmärrä, hänen äänensä vapisi. Hän nielaisi, haki sanoja. En ole samanlainen. En karkaamassa, haluan rakentaa uuden elämän, en paeta.
Katsoin häntä syvälle silmiin, yritin olla syyllistämättä vain poimia ytimen.
Yrititkö oikeasti pelastaa vanhan? kysyin hiljaa, kääntäen päätä. Oikeasti yrititkö, vai päätitkö, että helpompaa on aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä?
Akseli kalpeni. Nyrkit puristuvat pöydän alla, katse hakeutuu takaisin lattialle.
Yritin. Hän nosti katseensa, ääni jämäkkä. Vuosi toisensa jälkeen. Mitään ei muuttunut. Puhuttiin, korjattiin, mutta kaikki palasi entiselleen. Oli kuin arki olisi nielaissut kaiken.
Nojauduin eteenpäin, ääneni painui syvyyttä kohti mutta ei terävyyttä.
Mitä oikeasti teit? Sanoin, pieni hymähdys mutta ilman ivausta. Koska viimeksi veit vaimosi kukkakaupan ohi ja ostit hänelle kimpun ei syntymäpäivänä, vaan muuten vain? Kävitkö hänen kanssaan ravintolassa? Sanoitko mitään kaunista muuten vain?
Lopeta jo! Akselin ääni oli kovempi kuin hän olisi halunnut. Sinun elämäsi oli aina jotenkin täydellistä ehjä perhe, hyvä isä. Sun on helppo puhua!
Sanassa ei enää ollut vihaa, vaan vanhaa surua. Nyrkkinsä hän kuitenkin laski, ikään kuin olisi huomannut, että puristus ei auta.
Minä en liikkunut mihinkään. Huokaisin syvään, pyyhkäisin kädellä kasvojani kuin yrittäen karistaa jotain pois. Katseeni pysyi levollisena, silmissä raskas väsy.
Ei ole kyse täydellisyydestä, vaan valinnasta, sanoin matalalla, vakaalla äänellä. Siitä, ettet tekisi samoja virheitä kuin muut.
Akseli kääntyi terävästi, kasvot jännittyneinä.
Ei tämä siitä johdu! hän korotti ääntään. Et sä tiedä, mitä on kasvaa ilman isää, tuntea että et kelpaa! Hän rikkoutui ja siinä samalla, tuo vanha haava tuli paljaaksi.
Nousin rauhallisesti ylös. En astunut lähemmäs, halusin vain näyttää, etten ollut hyökkäämässä.
Ja juuri siksi annat omalle pojalle kokea kaiken saman? vastasin lempeästi mutta tiukasti. Sanot ettet ole samanlainen, mutta toimit juuri samalla tavalla!
Akseli seisoi ovi auki, käsi ovenrivalla, mutta ei kääntänyt kahvaa. Hän vilkaisi olkansa yli, kasvoilla epävarmuuden ja hämmennyksen sekainen ilme.
Sä et edes yritä ymmärtää…
Mitäkö? Että jätät vaimosi ja pienen pojan, koska löysit uuden? Pudistin päätäni. Olet oikeassa, sitä en ehkä koskaan ymmärrä.
Jätä nää saarnat jo! hän ärähti ja paiskasi oven perässään.
Ovenpamaus kaiku puuteroi koko asunnon. Jäin seisomaan olohuoneeseen, tuijottamaan tyhjää tuolia, jossa vielä hetki aiemmin ystäväni oli istunut. Melkein odotin, että hän tulisi takaisin, sanoisi “sori, tuli sanottua liikaa” mutta ei.
Hiljalleen istuin alas sohvalle, pyyhkäisin kasvojani, yritin järjestellä ajatuksia. Ne kuitenkin lipuivat kuin jääpuikot vettä pitkin; levottomia, vaikeasti kiinni otettavia.
Hetken päästä Saana asteli olohuoneeseen. Hänellä oli kylpytakki päällä, hiukset pyyhkeen alla kai juuri suihkusta. Hän katsoi ympärilleen huolestuneena, vilkaisi minua ja ovelle.
Oliko täällä joku riita? kuului hiljainen kysymys. Hän asettui viereeni istumaan, ilmassa lämpöä ja huolestunutta myötäelämistä.
Huokaisin, yritin hakea sanoja. En halunnut selostaa kaikkea, liian tuoretta, liian raskasta.
Akseli jätti perheensä, sanoin lopulta tuijottaen eteeni. Tapasi uuden naisen, antoi eropaperit.
Saana henkäisi, kämmen nousi rinnalle. Hänen silmänsä laajenivat, niissä epäuskoa ja sääliä.
Mutta hänellä on pieni poika! Ja Saana hehän olivat niin onnellisia. Nähtiin heidät yhdessä monta kertaa synttäreillä, juhlissa. Ne olivat niin yhteenkuuluvia…
Niinpä, hymähdin kolkosti, sormenpäät sohvankäsinojalla. Nyt hän vain jatkaa isänsä virhettä. Eikä edes ymmärrä.
Saana mietti hetken. Hän ei tehnyt hätäisiä johtopäätöksiä, tiesi miten niiden kanssa pitää olla varovainen. Hän ehdotti varovasti:
Ehkä hän on vain hukassa? Ihmiset menevät joskus sekaisin, eivät osaa enää nähdä mitä oikeasti haluavat. Luulee löytävänsä ratkaisun, vaikka oikeasti vain pakenee.
Pudistin päätäni, katse kääntyi kaukaisuuteen.
Voihan sitä kadota elämäänsä, sanoin hiljaa. Mutta hän ei edes yritä pysähtyä. Hän toistaa virheen, mitä on koko elämänsä inhonnut. Ja niin monta kertaa vannoi, ettei koskaan tee samaa. Nyt kuitenkin tekee juuri niin. En olisi uskonut.
Saana huokaisi, laski kätensä olkapäälleni. Olisi halunnut lohduttaa, muttei ollut oikeita sanoja. Hän istui vain vieressäni, valmiina kuuntelemaan, valmiina hiljentymään.
Ulkona lumisade jatkui, peitti kaupungin valkeaan hiljaisuuteen. Sisällä oli rauhallista vain kellon hiljainen naksutus kertomassa kadonneista minuuteista…
***********************************
Viikon päästä seisoimme Saanan kanssa Lumin, Akselin entisen vaimon oven takana. Kova tammikuinen viima pyyhkäisi kerrostalonpihaa, lumipölly pyöri rappukäytävän edessä. Saanalla oli käsissään marjapiirakka pahvilaatikossa, silkkinauhalla koristeltuna ei liian koreasti, mutta riittävästi, jotta vierailua ei tunnelmaltaan koettu liian raskaana.
Oikaisin takkini helmaa, vilkaisin Saanaa kuin viimeistä yhteistä tsemppiä hakien ja painoin ovikelloa. Sisällä kuului vaimea kilahdus, ja vähän ajan päästä ovi raottui. Lumi seisoi ovella, yllättyneenä ja hieman varautuneena.
Eero? Saana? Mitä te täällä…? hän aloitti, hieman sanomisiaan hakien.
Tultiin vain katsomaan mitä kuuluu, vastasi Saana lempeästi, piirakkaa eteen ojentaen. Hänen äänensä oli osanottava, vailla liikaa keveyttä tai pakkovalmiita lohdutuksia. Voimmeko tulla hetkeksi?
Lumi mietti hetken. Katse kulki meissä molemmissa, ei epäilevänä, vaan ikään kuin yrittäen päätellä miten pitäisi suhtautua. Sitten hän astui syrjään, avasi oven enemmän.
Tottahan toki, tulkaa sisään.
Astelimme eteisen läpi keittiöön. Koti tuntui nyt hiljaiselta tavallisesti täällä kuului Einon naurua, musiikkia, elämää. Nyt hiljaisuus oli lähes liian konkreettista.
Eino on päiväkodissa, Lumi selitti, huomattuaan Saanan katselevan ympärilleen. Tänään sinne tuli satuteatteri käymään, menen hakemaan häntä vasta iltapäivällä.
Keittiössä Lumi laittoi teepannun päälle, asetteli kuppeja, eteni rutiininomaisin liikkein. Siinä oli jotain konemaista, kuin jokainen askel pitäisi kasassa arjen reunat.
Istukaa toki, Lumi nyökkäsi.
Istuimme. Saana avasi piirakkalaatikon, levitti makean tuoksun pöydälle. Lumi kaatoi teetä muttei itse juonut, vain piteli mukia käsissään kuin lämmintä kiveä.
Miten pärjäät? kysyin varovasti, ettei kommentti kuulostaisi päällekäyvältä tai kömpelöltä. Ääneni oli hiljainen, mutta täynnä huolta.
Lumi kohautti hartioitaan. Katse viipyi kupissa, siirtyi sitten pöydän pintaan, kenties etsimään sieltä sanoja.
Kai siitä selviää… Työ vie ajatukset muualle. Jos tekee, ei ehdi liikoja miettiä.
Pieni tauko, sitten hieman päättäväisemmin:
Eino ei ymmärrä täysin mitä on tapahtunut. Joskus hän kyselee isän perään. Sanon, että isä on töissä. En tiedä uskoiko, mutta ainakaan hän ei itke.
Viimeinen sana sai hänen äänensä särähtämään, mutta hän pidättyi heti, hymyillen yrittäen vakuuttaa että kaikki oli hallussa.
Saana tarttui hiljaa Lumin käteen lämmin, lempeä, vähäeleinen ele lohdutuksesta, jossa ei ollut sääliä vaan myötätuntoa. Lumi puristi kättä hetken.
Jos milloinkaan tarvitset apua Eino on hoidossa, tarvitset seuraa, jotain ilmoita. Me olemme tässä lähettyvillä, Saana sanoi vakaasti. Se ei ole erityinen asia, se on ihan arkea.
Lumi katsahti ylös. Silmissä oli kyyneliä, kiitollisia, vapauttavia kuin pitkästä aikaa raskas painolasti annettiin pois.
Kiitos, kuiskasi hän. En tiennyt kenelle uskaltaisin soittaa. Kaikki kaatui kerralla niskaan ja ympärillä oli pelkkää hiljaisuutta.
Hän pysähtyi hetkeksi, jatkoi sitten vakaammin:
Kuvittelin, että ystäviä riittäisi. Mutta kun oikeasti tarvitsisi tukea, on vaikea pyytää apua.
Kumarruin hieman eteenpäin:
Meille voit aina soittaa, sanoin päätävästi. Ilman, että pitää edes pyytää. Me tulemme jos tarvitset.
Sanani olivat arkiset, mutta niihin kiteytyi turva, jota Lumi kaipasi juuri nyt. Hän nyökkäsi, eikä enää yrittänyt pidätellä kyyneleitä ne valuivat poskelle, mutta olivat helpotuksen, eivät epätoivon kyyneleitä.
Saana silitti hänen kättään, irrotti sitten ja otti piirakan esiin.
Maista tätä teekupposen kanssa tein juuri sinua varten. Ehkä vähän paistui liikaa, mutta maku onnistui.
Tämä huoleton toteamus auttoi Lumin kokoamaan itsensä. Hän pyyhkäisi kasvot, hymyili varovasti.
Totta, ei anneta piirakan jäähtyä.
Hän tarttui lusikkaan pieni, konkreettinen, arkeen palauttava teko. Se tuntui melkein uudelta alulta epävarmuuden keskellä.
****************
Kolme vuotta myöhemmin, keväisenä päivänä, Kumpulan puistossa näky oli melkein idyllinen. Viisivuotias Eino juoksi pitkin ruohoa hehkuvan punaisen pallonsa perässä, nauru kantautui puiston poluille, ohi kulkevien hymyillessä. Saana istui penkillä, keinutti hiljaa rattaissa nukkuvaa tyttöämme, auringonsäteet kimmelsivät vaunuissa.
Itse istuin vierellä, katse Einossa, silmäkulmassa isällinen lämmin hellyys. Olin vuosien varrella kiintynyt poikaan syvästi.
Onpa hän iso ja vilkas! Saana hymyili pysäyttäen rattaat hetkeksi.
On, nyökkäsin, kun Eino teki pallolla uuden harhautuksen ja laukoi mielikuvitusmaalin täydellä volyymilla. Lumi pärjää hienosti, laittaa koko sydämensä poikaansa.
Saana huokasi, hänen katseensa muuttui vakavammaksi.
Hän kuitenkin uupuu. Varsinkin kun Akseli ei tule synttäreille tai peruu hakureissut viime tipassa. Eilen piti olla yhteinen viikonloppu, mutta Akseli laittoi aamulla viestin, että töissä kiirettä.
Synkistyin. Olin nähnyt tämän kehän: Akseli ilmestyy elämään yllättäen tänään tuoden kalliita leluja, huomenna jättäen tulematta. Joskus hän tulee sovittamatta, istuttaa Einon eteensä isien keskusteluun, ja kymmenen minuutin jälkeen jo vilkaisee kelloa ja katoaa.
Olen yrittänyt puhua hänelle, sanoin hieroen penkin selkänojaa. Korostanut, että Eino ei kaipaa tavaraa vaan aikaa, läsnäoloa. Isän pitäisi olla paikalla, säännöllinen, luotettava. Hän vain tokaisee et ymmärrä, mulla rankka vaihe menossa.
Se vaikea vaihe kestää jo kolme vuotta, Saana kuiskasi surullisesti. Ja Eino tajuaa. Eilen hän kysyi: Rakastaako isä mua enää? Lumi oli romahtaa.
Nyrkkini puristuivat, mutta irrotin heti ei ollut oikeutta purkaa kiukkua nyt.
Joskus tuntuu, ettei Akseli halua nähdä totuutta. Hän aina vannoi, ettei toista isänsä virheitä. Tiesi itse, miltä tuntuu kun isä käy vain silloin tällöin jättämässä makeisia ja katoaa. Ja nyt hän tekee juuri saman.
Nyt hän jopa yrittää selitellä, että hakee itseään. Mutta oikeasti vain välttelee vastuuta, Saana sanoi pehmeän painokkaasti.
Silloin Eino juoksi luoksemme, naama punaisena riemusta.
Katso, Eero! Huudahti hän, näyttäen uuden pallotemppunsa, ja säntäsi taas.
Saana katsoi häntä lämpimästi.
Onneksi hänellä on sinut, Saana kuiskasi. Olet aikuinen, joka pysyy, et katoa, et unohda.
Nyökkäsin. Tiesin jo, mitä päätin tehdä: jos kerran Akseli haluaa paeta, minä en anna Einon jäädä syrjään, en anna toistaa Akselin lapsuuden yksinäisyyttä.
Aurinko paistoi, Eino nauroi, rattaat heilahtelivat hiljaa ja minussa vahvistui vakaumus: aion huolehtia, että tämä poika saa kasvaa todellisen välittämisen kanssa. Lapset eivät tarvitse täydellistä perhettä, vaan mahdollisuuden kasvaa rakkauden ja luotettavuuden turvassa. Tätä aikuisuutta en jätä.
