Kohtalo toistaa itseään
Talvi-ilta hiipi Helsinkiin varhain jo viiden pintaan taivas oli sinimustaa, ja katuvalot syttyivät yhtä aikaa himmeän keltaiseen loisteeseen. Tapio Kallion olohuoneessa lepäsi pehmeä lämpö: varjot tanssivat kirjavilla seinillä, ja vanhan jalkalampun hunajainen valo levittyi hiljaa huoneen poikki. Sillä aikaa, kun ulkona lumihiutaleet pyörivät hiljakseen, osan tarttuessa lasiin, osan laskeutuessa jo paksuksi kerrokseksi ikkunalaudalle, höyrysi sohvapöydällä kaksi mukia kuumaa teetä tuoksussa sekoittui minttua ja hunajaa, ja pikkuleipävati vieressä jäätyi melkein paikoilleen hiljaiseen hetkeen.
Tapio korjaili vielä pöytäliinaa ja oli asettanut pöytään juuri ne himmeäsiniset Kupittaan savimukit joista piti eniten. Hän oli sytyttänyt myös pienen pihkan ja savun tuoksuisen kynttilän, jota poltti aina sydäntalven iltoina. Sitten ovikello helähti, äkillisesti, kuin kaukainen talventuoja. Hän kiirehti eteiseen, avasi oven kynnyksellä seisoi Eero, takki valkoisena lumesta, posket ja nenä pakkasesta tomaatinpunaiset.
Kylmä kuin Hailuodon rannoilla, perkele, Eero murahdutti karskisti, kenkien alla lumi natisi. Hän ravisti lunta kuin koira, tukka sekaisin, takin kauluksessa jäähiutaleita. Tällaisella säällä pitää istua vain kotona, teehen kääriytyneenä.
Niin me istummekin, Tapio hymyili, ottaen ystävältä takin pois ja ripustaen tuuletustelineeseen. Tule, Katariina odottaa jo että pannaan tee ääntä kohti. Tee tekee hyvää pakkasessa.
He astuivat olohuoneen pehmeään hämärään. Eero rojahti samettiseen nojatuoliin ja tarttui teekuppiin kahdella kädellä, kuin lämpö olisi voinut sulaa luiden sisään. Hän veti syvään henkeä, silmät painuivat hetkeksi kiinni maailma tuntui sulavan ympäriltä, kuin olisi taas lapsi. Höyry ympäröi kasvot ja mielessä hälveni palelu.
Mikä hätä sinulla oikeasti on, kun tulet perjantaina minua moikkaamaan? Luulin että sinun piti mennä sinne appivanhempien luo vaimon ja pojan kanssa? Eero sanoi, pieni pilke silmäkulmassa, mutta huoli välkehti äänestäkin. Hän hörppäsi teen varovasti, nyökkäsi juuri sopivan makeaa ja vahvaa.
Piti, mutten mennyt, Eero hymähti, vilkaisten pois.
No, miten siellä menee, miten Ella ja Otso?
Eero jähmettyi hetkeksi ja pyyhkäisi ajatukset kädenliikkeellä kuin harjatessa pöydältä muruja.
Hyvin kai kai, sanoi hän väkinäisesti, mutta Tapio kuuli äänestä, että vastaus oli ohut kuin ohut jää.
Eero pyöritteli tyhjää mukiaan edestakaisin, painoi poskensa sen reunaan, käänteli ja luki kädenjälkiä keramiikassa. Katse harhaili: ensin kirjahyllyn Niksi-Pirkka-kokoelmassa, sitten seinäkellossa, sitten taas pöydän kulmassa.
Lopulta, syvään huokaisten, hän sanoi aivan hiljaa:
Olen hakenut eroa.
Tapio jähmettyi niin, että teekuppi tärisi kädessä pintaan ilmestyi kehä pieniä aaltoja. Hän tuijotti ystäväänsä sellaisella hämmennetyllä katseella, että etsi sanoista todistetta, että tämä oli totta.
Ihanko oikeasti? Ellasta eroon? ääni nousi puoli oktaavia tahtomatta.
Eero nyökkäsi, tuijotti ikkunan taakse lumipyörteeseen, silmät etsien jotain vielä kylmemmästä maisemasta.
Kyllä, hän sanoi tauon jälkeen. Tapasin yhden naisen Veeran. Hänen kanssaan tuntuu ettei ole koskaan ennen elänyt kunnolla. Hän on kuin valo ikkunassa, tiedätkö?
Oletko varma ettei se ole vain hetken huumaa? Tapio kysyi yrittäen kuulostaa vakaalta, vaikka viha kipusi kurkkuun. Teillä on lapsi! Otsolla on vasta kaksi vuotta ikää. Ajattele, miten hänelle käy ilman isää. Muistatko edes omaa lapsuuttasi?
Eeron leuka nousi päättäväisesti, silmissä tuikki jotakin kylmää jota Tapio ei ystävässään ollut ennen nähnyt. Hän näytti siltä, että hän oli pyöritellyt tätä laulua mielessä sata kertaa ja päättänyt istua surun päällä kuin halon.
Olen varma, hän sanoi vakaasti. En voi enää elää vanhalla tavalla että aamulla herätessä tuntuu kuin eläisin jonkun toisen elämää! Ei se ole elämää, Tapio. Se on vain tapojen jatkumoa ilman iloa. Veeran kanssa, hänen kanssaan minulla on taas unelmia ja suunta. Osaan taas hengittää! Ja mitä Otsoon tulee en jätä häntä, en ole isäni kaltainen.
Hetkeksi Tapio suli muistoihin: sadepäivä pihalla 1990-luvulla, molemmat nuoria koulussa: Eero takoi kämmenellä pöytää ja jurisi, ettei koskaan muutu isäkseen. Se vain lähti. En koskaan tee niin. Jos menen naimisiin, pidän siitä kiinni kuin viimeistä päivää.
Nyt nuo sanat pyörivät Tapion päässä epätodellisina kuin vanha laulunpätkä, jonka muut säkeistöt oli unohtanut. Hän katsoi aikuistunutta ystäväänsä nojatuolissa ja kysyi hiljaa:
Muistatko, kun koulussa sanoit ettet koskaan tee hänen virhettään?
Eeron kirjavat sormet puristuivat nyrkkiin.
Muistan. Mutta mitäs sitten? ääni oli varautunut, puolustusvalmis.
Nyt teet silti ihan saman ratkaisun, Tapio painotti hiljaa pitäen katseen vakaana. Lähdet vaimosi ja lapsesi luota ja jätät heidät.
Eero ponkaisi sohvalta kuin joku olisi tönäissyt. Hän harppasi pari askelta, kääntyi kasvoilla välkkyi viha, mutta myös epätoivo, katse raastoi sisusta.
Tämä on eri asia! hän melkein huusi, veti äänen alas ja jatkoi: Isä pakeni. Katosi vain, ei selittänyt mitään. Minä minä sanon asiat rehellisesti. Olen puhunut kaikki Ellalle. En juokse karkuun, teen tämän avoimesti vaikka se sattuu. Otsoa en hylkää haen häntä joka viikonloppu, haluan olla läsnä! Tämä on ihan toinen juttu! En ole kuten hän!
Tapio pyyhkäisi kämmenellä pöytää mietteliäänä, sitten nosti katseen, äänessä levollinen mutta raskas pohjavire.
Kuinka tosissasi olet? hän kysyi hitaasti, tasaisella mutta tunteiden syvyydestä vapisevalla äänellä. Luuleko että Otson kipua lievittää se, että jätit hänet rehellisesti? Lapselle ei merkitse selitykset. Hän vain huomaa, että isä ei enää keitä kaakaota eikä hulauta kirjoinsoppaa pöydälle eikä leiki. Oletko varma, että tämä sinun rehellisyytesi riittää voittamaan sen surun?
Eero pysähtyi, aivan kuin sanat olisivat jäädyttäneet hänet. Hän tuijotti mattoa kuin siinä olisi taika, johon kaikki murheet uppoaisivat.
Mielessä tunki silmänräpäyksiä, joista jokainen kirveli. Seitsemänvuotias Eero istui kotinsa porraskäytävässä, odotti äitiä joka viipyi toistuvasti. Kaksitoistavuotiaana hän seisoi luokkansa ikkunassa, kun muut kyselivät missä isä on, miksi tämä ei tullut vanhempainiltaan. Silloin hän hautasi kyyneleitä koettaen näyttää siltä, että kiinnostui vain ulkoilman variksista.
Kuusitoistavuotiaana hän sai syntymäpäivälahjaksi halvan kitaran, jonka isä toi käymisensä jälkeen, aivan liian myöhään. Eero heitti soittimen seinään niin, että kaikukoppa halkesi ääni joka nykyäänkin kolisi hänen muistoissaan kuin pettyneen lapsen sydän.
Toisella puolella Tapion lapsuus: isä, joka osti ensimmäisen Jopon, opetti onkimaan, tuli aina paikalle kun pyydettiin. Eero katseli sitä perhettä kateellisena.
Sinun isäsi oli sankari, hän joskus sanoi Tappiolle, kun nämä liimasivat lentokoneen siipiä.
Tapio vain hymyili: Isä rakastaa minua.
Silloin Eero ei ymmärtänyt asian ydintä. Nyt hän tajusi.
Eero huokaisi syvään, muistojensa hämärässä, eikä enää ollut varma missä oli hetken kaikki liukui ohi, kunnes Tapion ääni toi hänet takaisin.
Sinä et ymmärrä, Eeron ääni värähti. En pakene, en ole sellainen kuin hän. Minä rakennan uutta, en juokse vanhasta karkuun.
Tapio kallisti päätään, katsoi läpi, kysyi hiljaa:
Yrititkö sinä oikeasti pelastaa vanhan elämän? Vai päätitkö vain, että helpompi aloittaa alusta?
Eero sävähti näkyvästi. Kädet puristuivat nyrkkiin.
Yritin, hän nosti katseen. Vuosia yritin. Puhuttiin, sovittiin, mutta kaikki palautui aina takaisin samoihin ongelmiin. Niin kuin olisi joku kehä jota ei voi katkaista.
Tapio nojautui eteenpäin uteliaasti mutta lempeästi.
Muistatko koska viimeksi veit vaimon kukkakauppaan ilman syytä? Tai kehuit häntä arkena? Pieniä tekoja, niitäkus…
Lopeta jo! Eero ärähti, säikähtäen omaa ääntään. Sinulla kaikki on ollut täydellistä, isäsi ja äitisi, ei vaikeuksia. Helppo sinun on puhua!
Ei ollut vihaa, vain katkeruus vuosien kerrostama.
Tapio istui liikahtamatta. Hän hieraisi kasvojaan väsyneesti.
Ei tässä ole kyse täydellisyydestä, hän sanoi pehmeästi. On kyse siitä, ettei tee samaa virhettä kuin edellinen polvi.
Eero kääntyi nopeasti.
Mitä sinä siitä tiedät!? hän melkein karjaisi. Sinä et tiedä millaista on olla lapsi, jolle isä ei kelpaa, jota ei haeta, joka jätetään odottamaan viikkotolkulla! sanat repesi hänen sisuksistaan, vanha haava avautui jälleen.
Tapio nousi hitaasti, ei astunut lähemmäs, mutta rauhoittui kokonaan.
Ja juuri siksi annat nyt omalle pojallesi samaa että hänkin kasvaa hakemaan lohtua sieltä missä sitä ei ole, Tapion ääni oli pehmeä mutta viiltävä. Sinä teet samaa mitä oma isäsi.
Eero seisoi hetken ovi auki, kämmen painettuna kahvalle, päässä tyhjyys ja silmissä enää vain valtava väsymys.
Sinä et halua ymmärtää ääni oli kuin lattea sade, matala ja uupunut.
Mitä pitäisi ymmärtää? Että lähdet vain kun se oikea sattuu tulemaan? En ymmärrä, Tapio pudisti päätään.
Pidä sinä saarnasi! Eero tiuskaisi ja paiskasi oven kiinni.
Kolahdus kiiri koko talon halki, kaikui seinissä ja jäi hyvän matkaa leijumaan hiljaisuuteen. Tapio jäi katsomaan tyhjää nojatuolia melkein toivoi Eeron palaavan ja sanovan sori, meni yli mutta mitään ei tapahtunut.
Hän istui alas, painoi kädet kasvoilleen kuin pyyhkien pois kaiken, mitä hetki sitten oli tapahtunut. Sulki silmänsä hetkeksi, mutta ajatukset risteilivät päässä kuin veden päällä putoavat sadepisarat.
Hetken päästä Katariina ilmaantui olohuoneeseen, kylpytakki päällä, turvekasvonaamio vielä kasvoissaan oli juuri tullut saunasta. Kasvoilla huoli: kulmat kurtussa, katse nojatuolissa, sitten Tapiossa.
Mikä hätänä? Kuulin, että täällä huudettiin, hän sanoi hiljaa istuen Tapion viereen.
Tapio veti henkeä. Sanat tuntuivat raskailta. Hän ei halunnut kerrata kaikkea.
Eero jätti perheensä, hän sanoi lopulta kuiskaten. Tapasi toisen naisen, haluaa eron.
Katariina haukkoi henkeä, painoi kämmenen rinnalleen. Silmät rävähtivät auki, epäusko ja säälintunne sekottuivat.
Mutta Otsolla on vasta kaksi! Ja Ella hehän vaikuttivat onnellisilta
Niin minäkin luulin. Nyt hän tekee tismalleen samaa kuin oma isänsä. Tarina kiertää kehää.
Katariina mietti hetken. Hän ei heti sanonut mitään tiesi että tyhjät sanat eivät auta. Lopulta hän totesi varovasti:
Ehkä hänellä on ollut vaikeaa? Joskus ihmiset eivät tiedä, mitä haluavat, ja sitten vain säntäilevät Ehkä hän vain yrittää selvitä jotenkin.
Tapio pudisti päätä.
Ehkä niin, hän myönsi. Mutta hän ei edes yritä miettiä mitä jättää jälkeensä. Hänestä piti tulla jotain muuta kuin oma isänsä. Ja nyt hän on juuri samanlainen, eikä edes tajua. En ole ikinä pettynyt näin paljon ystävään.
Katariina laski kätensä Tapion olalle. Lohdulliset sanat jäivät kurkkuun, joten he istuivat yhdessä hiljaa, kunnes aika pakotti heidät takaisin arkeen.
Ulkona lunta satoi yhä hiljaisemmin, ja asunnon sisällä aika kulki vain seinäkellon ihmeellisenä tikityksenä.
***
Viikko myöhemmin Tapio ja Katariina seisoivat Ellan oven takana Itä-Helsingissä. Tammikuun tuuli oli kova, lumipenkat kasvoivat jokaisen portin pielessä. Katariinan sylissä oli pieni karjalanpiirakkapakkaus, lahjanauha kiersi sen ympärillä kuin mitäkin suurta juhlaa varten. Tapio painoi ovikelloa. Jostain kellarista kuului pyykinpesukoneen hurina, Ellan asunnon ovi raottui.
Ella kurkisti ovensuusta, yllättyneenä.
Tapio? Katariina? Mitä?
Tuotiin piirakkaa ja katsomaan että pärjäät, Katariina vastasi, ääni lämmin, pyyteetön. Sopisiko, että poiketaan sisään?
Epävarmuus hymyili Ellan silmissä, mutta hän avasi oven kyselemättä enempää.
Asunto tuntui oudon hiljaiselta. Yleensä täällä kaikui Otson riemu, piirrettyjen äänet nyt hiljaisuus painoi seiniä vasten raskaasti. Katariina kuunteli hetken, etsien lapsen ääntä, mutta mikään ei liikahdellut.
Otso on päiväkodissa. Tänään sinne tuli teatteriryhmä, haen vasta myöhemmin, Ella selitti, huomaten katseen.
He kävivät keittiöön. Ella asetteli mukit, laittoi veden kiehumaan kuin kaiken muun unohtaakseen, hiukan liian nopeasti. Liikkeissä oli koneellisuutta.
Istuudutteko? hän viittoi.
Katariina nosti piirakkarasian pöytään. Ella kaatoi teetä, muttei juonut, vain pyöritteli mukia käsissään.
Kuinka sinä pärjäät? Tapio kysyi varovasti, aidosti.
Ella kohautti olkapäitään, katsoi ensin omaa mukeaan, sitten tapettia.
Pärjäilen, hän sanoi hiljaa ja hetken päästä: Töissä ajatukset pysyy pois hetkeksi.
Hetki kului, Ella jatkoi:
Otso ei vielä oikein ymmärrä. Kysyy välillä missä isä. Sanon että töissä. En tiedä uskoako hän. Ei ainakaan itke.
Hänessä värähti jotakin haurasta. Katariina tarttui varovasti kädestä, pieni lämmin puristus, sanatonta tukea.
Ella yritti niellä kyyneleet, kunnes ne valuivat pitkin poskia. Hän ei yrittänyt enää pyyhkiä niitä pois.
Kiitos, hän kuiskasi. En oikein tiedä kenen puoleen kääntyä Ystävät tuntuvat outoilta nyt. En osaa pyytää apua.
Tapio nojautui lähemmäs:
Pyydät aina meiltä, jos tarvitset. Se on itsestään selvää.
Nyt itku tuli jo vapaammin, mutta siinä oli enemmän huojennusta kuin epätoivoa. Hetken aikaa Katariina vain puristi Ellan kättä, sitten päästi irti ja avasi piirakkarasiaa:
Otetaan teetä, ettei se kylmene ja piirakkaa teki mieli, vaikken osaa tehdä yhtä hyvin kuin sinä, Ella.
Se kevyt arkisuus palautti naurunpilkahduksen poskille. Ella huokaisi syvään, hymyili heikosti ja siirsi lusikoita, aivan kuin elämä olisi hiukan helpompi, kun sai laittaa tarjoiluvälineet riviin.
***
Kolme vuotta myöhemmin toukokuun aurinko lämmitti Kallion puistoa. Otso, nyt viisivuotias, juoksi pallon kanssa ruohomättäillä, nauraen. Katariina istui puistonpenkillä ja keinutteli vaunuissa nukkuvaa pienokaistaan. Aamuaurinko kimmelsi vaunun heteissä, lempeä tuuli pyöräytti hiukset otsalta.
Tapio istui vieressä katsellen Otsossa jotakin sellaista lämpöä, jota voisi kutsua lähes isälliseksi.
Onpas se jo iso poika, Katariina sanoi, hyppysi penkillä vaunun laitaa. Ja joka paikassa samaan aikaan.
Ella tekee kaiken voitavansa, Tapio nyökkäsi, kun Otso potkaisi palloa maaliin ja tuuletti kädet ylhäällä. Hän jaksaa, mutta varmasti on rankkaa.
Katariina vakavoitui. Hän suoristi peittoa vaunuissa:
Vielä rankempaa, kun Eero taas ei päässyt Otsolle synttäreille, tai ilmoitti viime hetkellä ettei tule viemään viikonlopuksi. Viime lauantaina soitti aamuyöstä töissä onkin kiire.
Tapio tummentui. Kolmen vuoden aikana hän oli nähnyt ystävänsä yhä harvemmin isyyttä rosoisin reunoin, lahjoja ja yhtäkkiä peruttuja tapaamisia, ja pettyneen lapsen katseen.
Olen yrittänyt keskustella hänen kanssaan, Tapio myönsi. Sanonut että Otso tarvitsee läsnäoloa, ei vain lahjoja. Mutta Eero torjuu kaiken, selittää vain että elämä on vaikeaa.
Kolme vuotta vaikeaa, Katariina sanoi surullisesti. Ja Otso ymmärtää yhä enemmän. Kysyi eilen Ellalta onko isä kyllästynyt minuun? Ella itki melkein silmät päästään.
Tapion kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän pakotti ne auki.
Välillä tuntuu että Eero ei kestä nähdä todellisuutta. Hän vannoi olevansa parempi kuin isänsä ja nyt… samalla lailla katoaa, keksii tekosyitä.
Nyt hän on sama. Ehkä pahempi, Katariina sanoi hiljaa. Koko ajan puolustelee omaa ratkaisuaan.
Tällä hetkellä Otso juoksi heidän luokseen, posket punaisina ja tukka sojottaen.
Katso Tapio, mitä mä osaan! hän huudahti, pyöräytti palloa nilkan ympäri ja jatkoi heti juoksua.
Katariina katsoi poikaa lämpimästi.
Hyvä että sinä olet paikalla. Hän tietää että joku aikuinen ei katoa, ei peru lupauksia.
Tapio nyökkäsi. Sisällä kasvoi päättäväisyys: jos Eero ei halua olla isä, hän, Tapio, ei anna Otson kokea hylätyksi tulemista.
Aurinko paistoi, Otso nauroi, vaunut keinahtelevat hiljaa ja Tapion sydämessä kyti päätös: tämä ketju katkeaa, Otso kasvaa tietäen, että joku aikuinen pysyy aina rinnalla. Lapset tarvitsevat nykyhetken rakkautta ja sitä Tapio aikoi antaa.
