Koe
Nyt riittää! Mitä jos jätän koko kokeen välistä, kun kerran tää aivopesu ei lopu?! Annan olla, en edes mene sinne! Mitä sitten teet, häh?! Anni paiskasi reppunsa eteisen nurkkaan ja nykäisi pipon päästään.
Äiti ei sanonut mitään. Pudisti vain päätään ja katosi keittiöön.
Anni riisui toppatakkinsa ja oli jo heittämässä myös sen reppunsa päälle, mutta päätti kuitenkin viikata takin kaappiin naulaan. Huokaisi.
Voi luoja sentään, taas meni sukset ristiin. Ja ihan mitättömästä asiasta.
Miksi äidin pitää aina mouhota ja neuvoa ja kysellä ja muistuttaa? Luuleeko se, että olen joku piltti, joka pikkuautoilla leikkii?
Totta kai Anni muisti, että tänään on uuden äidinkielen ja kirjallisuuden tukiopettajan vuoro. Miksi se pitää mainita puolen tunnin välein?
No, hieman Anni kyllä liioitteli. Äiti ei oikeasti piinannut häntä hokemalla samoja juttuja tauotta. Oli vain kysynyt, muistiko Anni, että jo kolmas uusi äidinkielen opettaja odottaa iltapäivällä. Eikä Anni oikeastaan edes suuttunut siitä nykyään raivonpuuskat nousivat pintaan ihan itsestään, vähän mistä syystä tahansa. Niistä oli tullut jo jonkinlainen huono tapa.
Anni pesi kätensä ja jäi tuijottamaan peilikuvaansa kylppärin lavuaarin yllä.
Herkkujen herra, mitkä näppylät! Nenä kuin isällä, tukka oranssina kuin äidillä. Kuinka monta kertaa Anni oli pyytänyt lupaa värjätä tukka? Mutta eipä äiti suostu! Sepustaa, että kauneus on sijoitus, ole vielä iloinen siitä tukasta, muka joskus kiittäisin. Jepajee. Kaikki muut ovat kuin ihmiset, mutta minä näytän risukasan linnulta. Letit! Kuka hemmetti enää pitää lettejä!
Väistämättä Annille tuli hymy, kun muisti kuinka surullinen äiti oli ollut, kun ällöttävät letit oli sudittu saksilla melkein kaljuksi niillä vanhoilla lasten askartelusaksilla, parempia ei löytynyt. Silmät kiinni, hampaat tiukassa, Anni sahasi tylsillä terillä kimmeltäviä hiussuortuvia poikki. Odotti jo valmiina äidin järkyttynyttä Anni, miksi?!
No juuri siksi! Miettikööt itse. Kaikesta määräilevät tämä on minun elämäni! Teen niinkuin haluan!
Kaikki jauhaa, että pitää kuunnella aikuisia. Mutta miksi? Mitä vanhoilla opeilla enää tekee? Mun elämä on ihan toista kuin niillä penskana! Eihän niillä edes ollut internetiä! Miten ne edes selvisivät hengissä? Eivät silti tajua, ettei enää tarvitse päntätä tuntikausia pölyisten kirjojen parissa googletat kolmen sekunnin päästä, ja vole, sieltä tulee kaikki tieto mitä tarvitset! Äiti jaksaa väittää, ettei netti opeta elämää tai sosiaalisia taitoja, mutta mistä se muka tietää? Voisi itse katsoa jonkun nettikurssin kuinka käsitellä teiniä.
Anni rapsutti taas ihonsa tulivuoren pintaa, irvisti, mutta lohduttautui, ettei äiti nähnyt. Siitä olisi taas meteliä! Tietty. Äiti raahasi Annia lääkäriltä toiselle ja hoki, että jäävät arvet. Ei kiinnosta. Kyllä ihmisarvo silti lasketaan sielun perusteella, ei ulkokuoren!
Oho, keksi taas uuden sanan vanhempi. Miten hyvä olisi, jos se olisi vain synnyttäjä, eikä omistusoikeudella varustettu! En ole mikään äidin esine! Eikä niinkään pidä kohdella!
Anni iski silmää peilikuvansa riemuksi.
No, näkyykö nyt äiti? Ei pitäisi pakottaa juoksemaan tukiopettajille! Eikä tyrkyttää lakimiehen uravalintaa! Totta kai tiedän jo nyt laista enemmän kuin kumpikaan vanhempani. Eivät osanneet edes erota ihmisiksi!
Äidissä ei ollut ylpeyttä eikä kunnianhimoa yhtään! Isä lähti nuoremman matkaan, jätti jo riutuneen vaimon jälkeensä, eikä äiti jaksanut taistella asunnoista. Kyllä, asunto kirjattiin Annin nimiin, mutta eikö se nyt ole ihan normaalia? Äidille jäi vain elatusavut ja siinä kaikki. Entä korvaus tuhlatuista vuosista? Anni jos kuka tietää, miten kotona viimeiset viisi vuotta elettiin. En ole mikään pikku-Anni enää! Näen ja ymmärrän kaiken.
Kaiken sen mykkäkoston, kun äiti pisti ruokaa, ja isä kiitti kuivasti kiitos ruuasta ja pois. Sohva minikokoisessa työhuoneessa, jossa ei ollut edes kaappia, siksi isä tuli aamuisin hakemaan tavaransa makuuhuoneesta. Ja äitin herätyskello, aina varmistamassa, että ei herra vaan näe äitiä sängyssä. Ja helpotus molemmilla, kun Anni täytti neljätoista, tempaisi ruoanlaiton keskeltä ja sanoi että käykää nyt jo, ennen kuin tapatte toisenne. Kauan siinäkin meni!
Oudot ovat aikuiset. Jatkuvasti elämme vain sinun takiasi ja sinä olet meille kaikki.
Höpö höpö! Kaikki elävät itselleen! Kuka väittää muuta, Anni löytää kymmenen esimerkkiä heti. Kaikki tekevät diilejä vain omalla edulla jopa minun parhaaksi vanhemmat kääntävät kaikki asiat edukseen. Olen ollut vain vaihtokolikko heidän väleissään.
Koko asuntojuttukin muutettiin käytännössä samaan taloon, mutta pienempään kaksioon. Kolme huonetta, nyt kaksi. Jep, remontoitu, hienot kalusteet, mutta oikeasti asunnon diilissä kyse oli vain siitä, että isän syyllisyys Annia kohtaan hyödynnettiin. Lapsen pitää saada kunnollinen koti! Sanottiin, että kaikki pitää Annin vuoksi järjestää. Kunnolla. Isä myötäili, kuten aina. Annilla on nyt iso oma huone ja enemmän tilaa kuin ennen, mutta vain siksi, että oli helpointa jakaa asunto näin. Minä vain puskurina vanhempien välissä.
Anni irvisti, mutta kaivoi kuitenkin tohtorin määräämän voiteen hyllyltä ja suti poskeensa. Ei tarkoita, että äiti olisi oikeassa! Voidetta käytetään vain, koska toimii. Jättää näpyt piiloon. Tänään pitää olla edustuskelpoinen.
Koska ilta… Koska katto.
Katto ilmestyi Annin arkeen vasta hiljattain. Joitakin kuukausia sitten. Silloin, kun Topias poika, jota Anni oli salaa pahemmin kuin MTV3:n Karjalan piirakoita, mutta johon ei ollut uskaltanut edes kunnolla katsoa, laittoi viestin: Tuu ulos kävelylle?
Ensin Anni varoi, oliko tämä joku pila. Koko luokka tiesi Annin olevan pihkassa Topiakseen. Monet naureskelivat, mutta hyväntahtoisesti. Anni kun ei ollut koskaan ilkeä. Antoi tehdä läksyt hänen kanssaan, nosti käden ylös tunnilla, jos muut eivät osanneet.
Helminen, mä kysyin sulta jo viimeksi. Miksi taas heilutat kättä?
No kun tämä Konstantinopolin kysymys on niin kiinnostava! Onko muuten tsaaria voitu pitää diktaattorina?
Mistä sinä sitä päättelet? historianopettaja, jota kaikki pelkäsivät, aina hurahti Annin koukkuun, eikä sinä päivänä tullut kuulustelua.
Niinpä, kun Anni näytteli viestin veriviholliselleen Sonjalle, tämä pyöräytti silmiään:
Nii, ja? Haluatko sä nyt paniikin päälle ihan tosissaan?
Onko se oikeasti hän?
Voi Anni, mene ja kysy! Mikä vuosi nyt on, herranjestas?! Tytöt pyytää nykyään jätkät treffeille, ja sä pelkäät kysyä kuka viestin laittoi!
Anni ei viitsinyt selittää Sonjalle, mitä sykähdyksiä yksi yksinkertainen viesti saattoi kehon läpi lähettää, kun sanat vihdoin asettuivat kohdilleen.
Sovitulle katolle Anni sitten lopulta meni. Ja siitä lähti ihan uusi elämä.
Vanhan hylätyn kerrostalon katto, jonne nuorilla oli tapana kiivetä, ei ollut mikään turvallisin paikka. Anni tiesi sen. Mutta joka kerta, kun Topias tarttui käteen ja sanoi varovasti, katso eteensä, Annin hengitys karkasi, ja portaat nousivat kuin itsestään.
Askeleet, lasku, ääni päässä: Kaksikymmentäkaksi, kaksikymmentäkolme Usko vaan, se on tässä
Katolla Topias halasi Annia ensimmäisen kerran. Sanoi sanomatta mitään, että tämä on minun tyttöni!
Kukaan ei protestoinut, vaikka Annin mielestä rinnakkaisluokan tytöt mulkoilivat ilkeästi. Olihan Topias ollut heidän luokassaan ykkösestä lähtien, mutta valitsi yllättäen Annin.
Katolla Topias myös ensi kerran suukotti häntä
Sinä iltana kaikki muut menivät elokuviin, mutta Annia houkuteltiin jäämään, menemme kahdestaan myöhemmin, ei hätää. Oli selvää, että nyt oli erityinen hetki.
Ja niin se olikin. Anni yhä joskus, pahimmallakin hetkellä, pysähtyi ja kuuli Topiaksen äänen:
Anni, mä tykkään susta todella paljon en osaa sanoa hienosti, mutta et parempaa tyttöä löydä Voinko
Topiaksen huulet, sellaiset pehmeät, oudolla tavalla hellät
Anni sulki taas silmänsä ja tavoitti onnentunteen, mutta juuri silloin kuului oven raosta äidin koputus:
Anni, haudutatko itsesi sinne suihkuun, tuu syömään
Raivo syöksyi Annin päälle. Oikeasti, miten paljon ihminen jaksaa?!
Anni ponkaisi kylppäristä kuin viikate:
Mitä sä taas haluat? Mä muistan kyllä kaiken! Anna olla! Ootko saanut isän hermoraunioksi asti, ja nyt jatkat mua? Mäkin lähden! Isälle! Asun sen kanssa, tajusitko! Jos et lopeta…
Anni ei saanut lauseen loppuun. Äiti huokasi omituisesti ja täräytti avokämmenen poskelle.
Mene vaan! Mutta kun tulet illalla, muista että huomenna on äikän preli. Nuku kunnolla
Anni jäi huuli pyöreänä tuijottamaan. Äiti ei ollut IKINÄ lyönyt, koskaan. Eikä Anni ollut edes varsinaisesti loukkaantunut mitäs ärsytti. Mutta jotenkin se, että äiti yhtäkkiä lakkaisi suostumasta jokaiseen kinasteluun, pysähdytti.
Joutuaahan sitä joskus myöntämään tappion. Reppu, takki, kuulokkeet Olisi tehnyt mieli paiskata ovi niin, että koko rappu säikähtää, mutta Anni hillitsi itsensä. Ei pidä antaa aihetta ajatella, että on aivan ylitunteellinen.
Anni astui ulos rapusta ja kurkkasi kännykän kelloa. Ok. Yksi tunti suuntaansa, yksi tunti opeilla. Eli Topiaksen kanssa ehtii nähdä vasta kuuden pintaan. Hyvä niin! Kattoseuraksi. Äiti saa vähän jäähtyä ja hermoilla tekee hyvää. Isä ei enää edes vastaa ekalla soitolla, joten Anni ehtii jutella rauhassa Topiaksen kanssa. Ehkä se keksii jotakin järkevää. Topiaksen vanhemmat olivat aivan erilaisia: eivät painele hänen elämäänsä shaibaa, kortilla oma käyttöraja, parhaat vaatteet, mutta mitään kuria ei koskaan. Äiti kiireinen, isä sitä mieltä, että kuusitoista on just se ikä kun pitää kasvaa aikuiseksi. Antoi Topiaksen tehdä töitä ja päättää opiskeluista kokonaan itse.
On niitä älykkäitäkin ihmisiä!
Toista kuin mun äiti
Isä soitti juuri, kun Anni oli tukiopettajan talon lähistöllä.
Mitä siellä on nyt taas? Äiti sanoo, että meinasit tulla tänne asumaan?
Joo iskä, usko mitä haluat. Tarttenko sun ja Kirsin kanssa kanniskella vauvaa? Mulla on omat kiireet!
Selvä. Älä kinastele äidin kanssa. Tai pistän tilisi kiinni. Selvä?
Just tota mä tykkään iskäs suorapuheisuutta. Moi!
Hyvä. Ja lopeta äidin kiusaaminen. Hän ei ole sitä ansainnut.
Tuuttauksen iskeytyessä korvaan Anni veti suun mutruun.
Aina sama juttu! Kun omista asioista on kyse, vanhemmat ovat taas samaa tiimiä, kuin eivät olisi koskaan eronneet. Outoa sakkiä!
Uusi tukiopettaja ei miellyttänyt Annia ollenkaan. Jossitteli hänen sanavalinnoistaan, puuskahti kirjallisuuden tulkintaan, tyrkkäsi kirjan käteen ja käski lukea tietyt luvut. Alkuun Anni aikoi protestoida, mutta muutaman järkevän esimerkin jälkeen totesi, että ehkä se lisälukeminen ei ihan turhaa ollutkaan.
Dorka ei halunnut olla. Topias oli älykäs pakko pitää taso ylhäällä! Kaikissa videoilla toitotetaan: itsenäinen ja fiksu tyttö pärjää parhaiten. Itsestä puhuminen vielä odottaa, mutta viisautta voi yrittää rakentaa kuten äiti sanoo. Olihan äiti maailmassa kaikesta huolimatta saanut elämän kasaan ja tutkinnon käsiinsä, ennen kuin jätti aviomiehensä.
Äiti lopetti aikoinaan yliopiston, kun Anni syntyi. Ensin opintovapaille, sitten putosi kelkasta. Lapsi tärkeämpi kuin tutkinto, ja pientä Annia vaivasi jatkuva sairaastelu. Silloiset mummit ja vaarit oli jo haudattu. Päiväkodissa Anni sinnitteli maksimissaan viikon, sitten kuukausi kotona sairaisena. Lisäksi siellä oli pahat puurot, kiukkuisia lapsia ja äidin halaavat kädet puuttuivat. Isäkin tokaisi kerran:
Et päästä sitä irti itsestäsi. Lapsi oppii, että olet aina läsnä. Tulee vaikeaa myöhemmin.
Kun Anni siirtyi toiselle luokalle, äiti järjesti naapurista hakijan ja palasi itse yliopistolle, itsensä lisäksi töihin.
Oikein teki. Olisi muutoin katkeroitunut, nyhjöttänyt ja laskenut pennosia. Nyt sentään pieni oma yritys, juhlatilan koristeluita. Annista homma vaikutti ihan kivalta. Siistiä ja jotenkin naisellista. Mutta työpaikalla äiti olikin pomo ei enää mikään hellä kodin hengetär. Siellä määrättiin ja järjesteltiin, ja Anni sai ihailla sen röyhkeää draivia. Siinä se voima näkyi, jonka toivoisin itsellänikin olevan.
Silti äidin kontrollifriikkiys on karmaisevaa. Ensin en antanut äidin tulla huoneeseen kuin koputtamalla, eikä omiin asioihin saanut sotkeutua, mutta silti hän tarkkaili kaikkea salaa. Ei kiristämällä kuten isä, vaan niillä loputtomilla miten menee, mitä tänään, onko nälkä -kysymyksillä.
Siihen huolenpitoon Anni olisi välillä halunnut karjaista jätä mut jo rauhaan, olen jo iso!
Välillä hän niin tekikin. Huusi, möykkäsi, polki lattiaa ja äiti piti sitä vain teininä.
Tukiopettajalta kotiin Annilla oli kiire, sillä Topiaksen kainaloon olisi edes hetkeksi pakopaikka kaikesta vanhempien vouhotuksesta ja kokeista. Elämä menee ohi mutta nämä vaan murehtivat! Onneksi illalla pääsee katonreunalle.
Koulun portilla, joka oli tuttu treffipaikka, ei Topiasta näkynyt. Olo oli outo. Mihin ihmeeseen se oikein jäi? Topias ei vastannut puhelimeen. Tätä ei ollut koskaan ennen tapahtunut.
Anni kiipesi portaita ylös pelokkaana, vaikka yleensä oli painellut menemään tuhatta ja sataa Topiaksen lämmin käsi kädessään.
Katto vastasi nyt kevättuulella ja oudon hiljaisena.
Ei nuoria. Ei ketään…
Juuri kun Anni oli vetämässä kännykkävaloa päälle ja kaivamassa sieltä turvaa taskun pohjalta, jokin liikahti katon reunalla. Sydän nousi kurkkuun, mutta tuttu hahmo sai Annin henkäisemään helpotuksesta.
Topias…
Poika istui reunan päällä, jalat roikkuen, hartiat kumarassa. Anni, jolla ei ollut ollut Topiaksen kanssa kovin paljon yhteistä menneisyyttä, tajusi hetkessä, että tämä kärsi aivan hirveästi. Jotain oli tapahtunut, jotain niin suurta ja kamalaa, että koko maailma näytti kaatuvan.
Pelko sysäsi Annin liikkeelle. Hän laski reppunsa hiljaa maahan ja asteli katolle.
Moi…
Hän istui viereen parvekereunalle (jalat tukevasti katolla, ei alas katsomista). Annia korkeat paikat olivat aina pelottaneet, mutta nyt hän ohitti pelkonsa.
Moi… Topias ei edes katsonut häneen. Anni tarttui pojan jääkylmiin sormiin.
Sulla on vilu…
Häh? Topias havahtui ja katsoi vihdoin Annia, silmissä tyhjä katse, aivan vieras.
Silloin Anni ehkä ensimmäisen kerran oikeasti tajusi, miltä äidistä tuntui, kun nämä riitelivät. Se sama raastava, ihan fyysinen pelko siitä, ettei enää tavoita toista.
Niin pelottava, että Topiaksen käsi tuntui elottomalta hänen omassaan.
Mitä kuuluu?
Kuulosti melkein äidiltä. Ne samat äänensävyt, sama toivo:
Sano mulle! Mitä sulla on mielessä? Avaa. En halua sulle pahaa.
Ja kas, se auttoi.
Huonosti… Topias vastasi ja puristi hennosti Annin käsiä. Tosi huonosti, Anni…
Tapahtuiko jotain?
Anni ei enää kysynyt hän totesi. Se toimi.
Joo.
Saanko tietää? Tiedän, että ei olla sellaisia vuosisadan sielunkumppaneita, mutta joskus joku kerta voi puhua.
Topias katsoi pitkään Annia, niin että Annia alkoi värisyttää.
Ootko sä sitä mieltä, ettei me olla läheisiä?
En. Tarkoitin, että oot mulle tärkeä, mutta en tiedä tunnetko sä samoin.
Anni, mä en ole lähellä ketään muuta kuin sua.
Sydän jyskytti hulluna.
Eikö sun vanhemmat sitten? lipsahti.
Poika värähti ja pudisti päätään.
Onko sulla mitään hajua, mitä ne teki tänään? Antoivat mulle paperit ja kertoi kuka mä oikeasti olen. Anni mä olen adoptoitu! Tajuatko? Mulle valehdeltiin koko elämä! Mä tiesin näin sen. Mutta nyt se varmistui. Elin koko ajan jonkun toisen elämää! Olin tunkeilija.
Topias melkein huusi, ja Anni puristi hänen kättään tiukemmin, peläten että poika luiskahtaa reunalta alas.
Anni aavisti hyvin, että Topias oli aikeissa tehdä itselleen jotain. Hän osasi tehdä näyttävää teatteria, mutta nähnyt sen kuoren taakse: siellä oli oikea ihminen, arka. Kaikki varmuus karisi kahden kesken. Silloin Annin teki mieli lähestyä sitä valoa, joka tuntui syttyvän vain heille.
Miksi maailma oli epäreilu, sitä Anni ei osannut sanoiksi pukea. Mutta nyt hän käsitti, että kaikki tuo aikuisten omillaan pärjääminen oli aikaa vievää humpuukia. Topias oli joutunut aikuiseksi juuri sillä hetkellä, kun lapsuus päättyi ja aivan yksin.
Topias, mua pelottaa! Anni huomasi itkevänsä, ja se palautti pojan horroksesta.
Hei, mitä nyt? Topias ojensi kätensä ja Anni rutisti häntä.
Etkös vaan, älä tee mitään. Jos vanhemmat hylkäsivät sut, mä en hylkää! Sä oot mulle tärkein!
En ole Topias… ääni oli käheä ja vieras.
Mikä sun oikea nimi on?
Aleksi. Sukunimi oli joskus toinen.
Ei väliä millään nimillä! Oot mun Topias ja sillä siisti!
Niin… Mutta kaikki ei ehkä ajattele niin… Anni, mitä nyt pitäisi tehdä? Mihin mä nyt kuulun?
Etkö pääse kotiin? Heitettiinkö sut pois?
Ei. Äiti itki, pyysi jäämään. Isää mä löin…
Miksi?
Isä yritti lukita oven. Huusi, että en tajua mitään…
Ymmärrätkö oikeasti? Ootko ihan varma?
Mitä pitäis ymmärtää enää? Topiaksen ääni kävi hermostuneeksi.
Miksi he kertoivat nyt?
Tämä kysymys jäi ilmaan. Vasta hetken päästä Aleksi mutisi:
En tiedä…
Nyt ääni ei ollut enää murtunut siellä oli kysymys, ja Annin sydän keveni: niin kauan kun kyselee, on turvassa.
Lähdetäänkö yhdessä?
Minne?
Sun… koteihin. Käydään kysymässä, miksi just nyt. Jos haluat, palataan sitten tänne, eikä kukaan pakota sua mihinkään.
Topias tuijotti Annia, kunnes Anni kiskaisi hänet katolta pois.
Mennään!
Topias heilautti jalat katon puolelle, teki pari askelta ja Anni rutisti häntä, vieden reunalta turvaan, eteenpäin.
Mä olen heikko…
Älä höpötä! Anni puuskahti, veti poikaa portaita kohti. Mä olisin varmaan seonnut samassa tilanteessa! Kuka tahansa menisi tolaltaan!
Anni kompastui, Topias nappasi kiinni.
Varovasti!
No kukas muu kehottelisi varovaisuuteen kuin sinä! Anni hymyili ja napsautti kännykkävalo päälle. Mennään, meillä on kiire!
Ilta, jota ei koskaan unohdeta.
Keskustelu Topiaksen vanhempien kanssa, raskas mutta tärkeä.
Lopulta tuli selvitys Topiaksen oikea isä oli juuri vapautumassa vankilasta ja uhkaili kertovansa pojalle kaiken. Äiti, joka oli ottanut Aleksin ystävänsä kuoltua vastuulleen, halusi että poika kuulee totuuden heiltä itseltään.
Mun äiti… mun oikea äiti…
Niin, Topias, se oli sun isä…
Ja nyt hän haluaa…
Tavata sinut.
En halua!
Ymmärrämme. Siksi kerroimme nyt. On parempi, että kuulee meiltä eikä häneltä. Anteeksi, että oli pakko tehdä näin. Luulimme, että aikaa olisi vielä pari vuotta. Mutta nyt hän vapautuu jo.
En halua nähdä häntä.
Se on sun valinta. Me tuetaan sua.
Puhuttiin paljon. Anni tajusi, ettei katolle enää tarvinnut palata. Jotain muuttui mennyt oli mennyttä, uuden aika oli alkanut.
Kun Anni hiipi yöllä kotiin, hän avasi oven omilla avaimillaan, eikä edes riisunut takkia, ennen kuin suuntasi keittiöön. Siellä äiti päivysti tutulla paikallaan ikkunan ääressä. Anni halasi äitiä, painoi päänsä tämän hiuksiin ja nuuhkaisi niitä tuttuja, rakkaimpia tuoksuja. Ja sitten tuli se sana, joka avasi oven uuteen aamuun ja pyyhki vanhan pois:
Anteeksi…
Ja äiti vastasi, niin kuin vain sellainen voi, jonka elämä pyörii lapsen ympärillä:
Sinäkin… Onko nälkä?
Ei, kiitos… Tiedätkö mitä, musta tuntuu että suoritin tänään elämäni kokeen…
Mitä ihmettä tarkoitat, Anni? Eihän teillä vielä ole kokeita?
Tämä taisi olla vähän toisenlainen koe, äiti… Kerron joskus.
Miksei nyt?
Koska huomenna on preli, ja pitää nukkua kunnolla…
Selvä…
Ja niin Anni meni nukkumaan ensi kertaa elämässään vähän aikuisempana.
