Nimeni on Ilmariina, olen naimisissa ja minulla on ihana tytär nimeltä Vanamo. Eräänä harmaana syysaamuna kävelin Vanamon kanssa Töölönlahden puistossa, sumun seasta hehkuivat oranssit vaahteranlehdet. Yhtäkkiä puhelimeni soi, ystäväni Elmo pyysi minua lainaamaan muutaman kympin euroja, tietenkin ja vastasin nopeasti, unohtaen hetkeksi tytärtäni. Juuri tuona unenomaisena hetkenä Vanamo liukastui märällä laatoituksella ja vieri alas rinteeseen, pudoten viileän hopeiseen lammikkoon.
Sydämeni hypähti kurkkuun jalat tuntuivat kaukaisilta kun näin, kuinka puistonpenkillä loikoillut koditon nainen, jonka hiukset olivat punertavat kuin syksyn lehti, syöksyi epäröimättä lampeen. Hän nosti Vanamon syliinsä, kuin pelastaja unessa, jossa kasvot vaihtuvat eikä äänet kuulu selvästi. Seisoin hämmentyneenä kiitollisuudesta ja halusin sanoa niin paljon, mutta sanat eivät löytäneet ulospääsyä. Sain lopulta houkuteltua sankarittaren luoksemme ja kotona hän sanoi nimekseen Helmi.
Keitin Helmille vahvaa suomalaisteetä ja annoin hänelle puhtaat villasukat sekä lämpimän aamutakin. Helmin tarinaa kuunnellessa maailma tuntui hetken vieläkin oudommalta. Hän kertoi, kuinka oma tytär oli vienyt häneltä kaiken: he olivat yhdessä säästäneet kahteen asuntoon, tarkoituksena että Helmi saisi elää rauhassa omassaan, mutta tytär kääntyi häntä vastaan ja karkasi avopuolisonsa kanssa varat mukanaan. Helmi jäi kaduille, ja nyt hänen oli kerättävä tyhjiä pulloja Alkon vierestä selvitäkseen.
Tunsin hellittämätöntä surua, että tytär voisi tehdä näin äidilleen. En kestänyt ajatusta siitä, että Helmi viettäisi yön pakkasessa, joten pyysin häntä jäämään. Kun mieheni Tapio tuli kotiin, kerroin unenomaisia tapahtumia; vaikka hän nuhteli minua hetken huolimattomuudestani, kiitteli hänkin Helmiä sydämestään Vanamon pelastamisesta. Tapio toivotti hänet tervetulleeksi, mutta Helmi arasteli olla taakkanamme.
Autoin häntä löytämään työtä läheisestä leipomosta, jossa aamuöisin tuoksui pulla ja kahvi. Saimme järjestettyä Helmille huoneen viihtyisästä palvelutalosta meren rannalta. Käymme usein hänen luonaan, teemme yhdessä karjalanpiirakoita ja kuuntelemme vanhoja suomalaisia lauluja. Vanamolla on nyt turvallinen, lempeä mummo, ja me tunnemme jatkuvaa kiitollisuutta siitä, että voimme auttaa sitä, joka pelasti kerran kaiken meille tärkeimmän. Kaikki tämä tuntuu toistuvan omituisissa, hämärästi valaistuissa unissa, joissa vuodenaika vaihtuu loputtomasti syksystä kevääseen ja puiston lammessa pilkahtelevat tähtien heijastukset.
