Kissan sydän jyskytti hiljaa rinnassa, ajatukset harhailivat, ja sielua särki. Mitä oli voinut tapahtua, että emäntä antoi hänet vieraille ihmisille, miksi hän hylkäsi kissansa? Kun Olesialle tuparilahjaksi annettiin täysin musta brittiläinen kissa, hän oli hetken niin häkeltynyt, ettei saanut sanaa suustaan… Vaatimaton yksiö, jonka hän oli vaivoin saanut säästettyä, oli vielä sisustamaton. Ongelmia oli muutenkin, jotka vaativat hänen huomiotaan. Ja sitten kissa. Toivuttuaan hämmästyksestä, hän katsoi pennun kullanhohtoisia silmiä, huokaisi, hymyili ja kysyi lahjan antajalta: – Onko tämä kolli vai naaras? – Kolli! – No hyvä, kolli, olet tästä lähtien nimeltä Musti, – hän sanoi pennulle. Kissa avasi pienen suunsa ja naukaisi nöyrästi: ”Miau”… ***** Kävi ilmi, että brittiläiset kissat ovat erittäin mukavia olentoja. Nyt Olesia ja Musti ovat jo kolmatta vuotta yhdessä, ja selvisi, että Mustilla on koskettava sielu ja suuri sydän. Kissa vastaanottaa emäntänsä iloisesti töistä, lämmittää hänet öisin, katsoo vieressä elokuvia ja seuraa perässä siivouksen aikana. Elämä kissan kanssa sai arkeen uusia värejä. On ihanaa, kun kotona odottaa joku, jonka kanssa voi sekä nauraa että surra – ja joka ymmärtää jo puolesta sanasta. Kaikki olisi kuin hyvin, mutta… Viime aikoina Olesia huomasi kipua oikealla puolella. Aluksi hän luuli venyttäneensä lihaksen, sitten syytteli rasvaista ruokaa. Kun kipu voimistui, hän meni lääkäriin. Diagnoosin kuultuaan ja tulevaisuudesta tiedon saatuaan, Olesia itki koko illan tyynyynsä. Musti vaistosi emäntänsä surun, kömpi hiljaa viereen ja yritti lohduttaa lempeällä kehräyksellä. Kehräyksen tahdissa Olesia huomaamatta nukahti. Aamulla hän päätti, ettei kertoisi sairaudestaan läheisilleen, jotta välttyisi sääliä tihkuvilta katseilta ja kömpelöiltä auttamisyrityksiltä. Ehkä lääkäreillä olisi vielä keino auttaa. Hänelle suositeltiin hoitojaksoa, joka voisi tuoda parannusta. Mutta kissalle olisi löydettävä uusi koti. Sairauden mahdollinen traaginen loppu mielessä, Olesia päätti etsiä Mustille hyvän kodin ja rakastavat omistajat. Nettiin lähti ilmoitus: rotukissa hyvään kotiin. Ensimmäinen soittaja kysyi luopumisen syytä, ja Olesia – tietämättä itsekään miksi – kertoi olevansa raskaana ja saaneensa kissa-allergian. Kolmen päivän päästä Musti lähti kantokopassa ja koko tavaroineen uusille omistajille. Olesia suuntasi sairaalaan… Kahden päivän päästä hän soitti uusiin koteihin ja tiedusteli Mustin vointia, ja sai vastaukseksi anteeksipyytelyjen saattelemana, että kissa oli karannut samana iltana, eivätkä hekään löytäneet sitä. Heti ensimmäinen ajatus oli lähteä sairaalasta etsimään Mustia. Hän pyysi päivystävältä hoitajalta lupaa lähteä, mutta tämä torui ja komensi takaisin osastolle. Sairastoveri huomasi nuoren naisen tuskan ja kysyi syytä. Olesia kertoi kaiken itkien. – Älä vielä huolehdi, tyttö hyvä, – sanoi kokenut vanhempi rouva, – huomenna tulee Helsingistä huippulääkäri. Minullakin on huono diagnoosi, poikani – liikemies – halusi siirtää minut toiseen yksityisklinikkaan, mutta minä kieltäydyin. En tiedä miten hän sen järjesti, mutta onnistui. Pyydän, että tämä lääkäri katsoo myös sinun tilanteesi, ehkä ei olekaan niin kamalaa, – hän lohdutti ja silitteli ystävällisesti olkapäätä. **** Kantokopasta päästyään Musti tajusi olevansa oudossa kodissa. Joku täysin vieras ojensi kättä silittääkseen… Kissan hermot pettivät, hän läimäytti tassulla ja pakeni synkkään nurkkaan. – Paavo, älä vielä koske siihen, annetaan sen tottua rauhassa, – Musti kuuli pehmeän naisen äänen, mutta se ei ollut hänen emäntänsä ääni. Kissan sydän jyskytti rinnassa, ajatukset harhailivat, sielu oli kipeä. Mitä oli tapahtunut, että emäntä oli antanut hänet vieraille, miksi oli hylännyt niin? Kullanhohtoiset silmät tutkivat pelonsekaisesti huonetta – sitten ne huomasivat ikkunan. Musta välähdys, ja Musti syöksyi ulos! Onneksi kyseessä oli vain toinen kerros ja alla hoidettu nurmikko. Siitä alkoi Mustin matka kohti kotiinsa… ***** Helsinkiläinen huippulääkäri oli vaatimaton, hieman yli nelikymppinen nainen, joka esitteli itsensä Maria Palmuksi, tutki tarkasti Olesian hoitokortin, pyysi asettumaan kyljelleen ja tutki rauhassa ja huolellisesti. Kysymyksiä, tutkimuksia, tunnustelua – vielä lisää laitteita ja monenlaisia testejä. Olesia ei odottanut mitään hyvää. Takaisin huoneeseen palattuaan sairaalakaveri odotti jo levottomana uutisia. – Mitä sanoivat, tyttöseni? – hän kysyi. – Eivät vielä mitään, tulevat vielä huoneeseen. – Ymmärrän. Minulle ei käynyt hyvin – diagnoosi vahvistui, – toinen nainen huokaisi. – Olen pahoillani, ja kiitos kaikesta, – Olesia vastasi, tietämättä miten lohduttaa ihmistä, joka tiesi aikansa olevan vähissä. Puolen tunnin päästä Maria Palmu palasi muiden lääkärien kanssa. – Olesia, minulla on hyviä uutisia. Sairautesi on hyvin hoidettavissa, määräisin juuri hoitojakson – kaksi viikkoa hoitoa ja olet terve, – hän kertoi hymyillen. Kun lääkärit poistuivat, naapurikin tuumi: – Noin se pitää! Olen iloinen, että ehdin tehdä vielä yhden hyvän teon, ennen kuin lähden. Olet onnellinen, tyttö hyvä, – hän lisäsi. ***** Mustilla ei ollut Pohjantähteä opasteena, mutta kissa seurasi kotikissan vaistoaan. Tie kotiin oli täynnä vaaroja ja outoja sattumia. Kaupungin katuja tuntematon brittiläinen muuttui yhdessä päivässä ketteräksi saalistajaksi. Kulkukoiria paeten Musti pinkoi, loikki, juoksi kuin lentäen (no, siltä se ainakin tuntui koiran karvatessa), kiipesi puuhun ja jatkoi matkansa… Eräässä hiljaisessa pihassa hän kohtasi kokeneen katukissan. Kissaboss tunnisti Mustin vieraaksi, hyökkäsi. Aristokraatti Musti muuttui vihaiseksi taistelijaksi eikä perääntynyt. Tappelua ei kauaa kestänyt – paikallinen kisu-pomo pakeni pusikkoon, jättäen todisteeksi hieman revityn korvan. Näin se on – katukissa teroittaa egoaan ja kertoo, kuka on pomo, mutta Musti matkasi vain kotiin, eikä mikään estänyt häntä. Kotiinpaluu jatkui, brittiläinen oppi nopeasti yöpuun – etsi aina mukavan haaran. Ja häpeä kyllä, Musti oppi syömään roskiksesta ja varastamaan ruokaa muilta kissoilta, joita talon naiset ruokkivat. Jopa koiralauma ajoi Mustin puuhun, haukkuen ja hyppien runkoa vasten. Kokoontuneet talon asukkaat ajoivat koirat pois, eräs nainen houkutteli Mustia makkaralla. Nälkä ja pelko saivat britin luottamaan, antoi silittää, otti syliin, mutta… Kun Musti oli levännyt ja saanut ruokaa, hän muisti kotimatkansa, loikkasi ovesta ja jatkoi seikkailua… ***** Sairaalasta kotiuduttuaan Olesian päässä kaikui yhä vanhan naisen toivotus onnesta. Hän oli onnellinen, ettei diagnoosi vahvistunut – hän oli terve. Mutta sydän itki Mustin perään. Hän ei osannut kuvitella, että tuppaisessa asunnossa ei tirskahdakaan tuttu tervehdys kotiin tullessa. Heti oven avattuaan Olesia soitti Mustin hakeneille ja pyysi tarkkaa osoitetta. Perillä hän kuuli, miten Musti oli karannut, ja päätti etsiä kissan jäljet. Hänelle sanottiin, ettei se olisi mahdollista – kotikissa tuskin selviäisi, kun aikaa oli kulunut kaksi viikkoa – mutta Olesia ei suostunut uskomaan. Kävellen hän tutki jokaisen pihan, puiston ja autotallin, yrittäen ajatella kuin kissa, joka ei ollut koskaan ollut ulkona. Hän huuteli Mustia, kurkki kellarin ikkunoihin. Lähellä kotiaan Olesia tajusi, ettei kissasta ollut jälkeäkään. Eihän se olisi voinut päästä näin kauas – hänellä itselläänkin kesti kaksi tuntia koko matka viivästyksineen. Omalla pihalla, silmin kyynelissä, itkusta tukahduksissa, hän näki pimeyden läpi, että jalkakäytävän toisella puolella lähestyi jokin musta kissa. ”Jokin musta kissa” välähti mielessä. Olesia pysähtyi, katsoi – ja tunnisti. Hän syöksyi huutaen ”Musti!” Mutta kissa ei juossut, sillä ei ollut enää voimia. Se istui, siristi silmiään onnesta ja naukaisi hiljaa: ”Perille pääsin!”

Kissan sydän hakkasi vaimeasti rinnassa, ajatukset poukkoilivat ja sielu oli surun murtama. Miten tällaista saattoi tapahtua, että emäntä luovutti hänet vieraille ihmisille, miksi hän jätti kissansa?

Kun Elinalle hänen uuteen kotiinsa tuotiin täysin musta brittiläinen kissanpentu lahjaksi, hän seisoi hetken sanattomana järkytyksestä…

Vaivalla hankittu pieni, vanha yksiö Helsingissä oli vielä täysin sisustamaton, ja monia muita ongelmia piti selvittää ennen kuin uusi arki käynnistyisi.

Mutta nyt pentu oli sylissä. Päästyään tolpilleen, Elina katsoi pentua sen hunajankeltaisiin silmiin, huokaisi, hymyili ja kysyi lahjan antajalta:

Onko tämä kissa poika vai tyttö?

Poikakissa!

Selvä, poika. Sinusta tulee Topi, Elina sanoi kissalle.

Pentunen avasi pienen suunsa ja naukaisi nöyrästi: Miau…
*****
Kävi nopeasti ilmi, että brittiläiset kissat ovat varsin mukavia otuksia. Ja niin Elina ja Topi olivat jo kolmatta vuotta kuin paita ja peppu. Yhteiselon aikana paljastui, että Topilla oli koskettava sielu ja suuri sydän.

Kissa tervehti emäntää iloisesti, lämmitti tätä öisin, katsoi yhdessä tv:tä kyljessä kiinni ja juoksi perässä siivoamisen aikana.

Arki Topin kanssa sai elämään uusia värejä. On hienoa, kun kotona odottaa joku, jonka kanssa voi sekä nauraa että surra, ja mikä tärkeintä, joka ymmärtää jo puolesta sanasta.

Olisi voinut vain nauttia elämästä, mutta…

Viime aikoina Elina huomasi oikean kyljen olevan kipeä. Aluksi hän syytti venähtänyttä lihasta, sitten rasvaista ruokaa. Kivun pahentuessa Elina varasi ajan terveyskeskukseen.

Kun lääkäri kertoi diagnoosin ja tulevasta hoitoprosessista, Elina itki koko illan tyynyn sisään. Topi, aavistaen emännän murheen, kömpi viereen ja alkoi surista rauhallisesti.

Topin kehräyksen tahdissa Elina vaipui uneen. Aamulla hän päätti, ettei kertoisi sairaudestaan sukulaisille, säästääkseen itsensä sääliltä ja kiusallisilta avuntarjouksilta.

Jäljelle jäi pieni toivonkipinä, että lääkärit saisivat vaivan hoidettua. Hänelle ehdotettiin kahden viikon hoitojaksoa.

Mutta miten kävisi Topin? Elina uskalsi jo myöntää itselleen, että asiat voivat päätyä huonosti, ja päätti etsiä kissalle hyvän kodin.

Hän laittoi nettiin ilmoituksen, jossa kertoi antavansa rotukissan vastuulliselle uudelle omistajalle.

Ensimmäinen soittaja kysyi syytä luopumiseen, jolloin Elina itsekään tietämättä, miksi kertoi odottavansa vauvaa ja saaneensa raskauden aikana allergian kissankarvoille.

Kolmen päivän kuluttua Topi matkalaukussa ja kaikkine tarvikkeineen lähti uuteen kotiinsa, ja Elina suuntasi sairaalaan…

Kaksi päivää myöhemmin Elina soitti Topin uusille omistajille ja kysyi kuulumisia. Pitkin anteeksipyynnöin hänelle kerrottiin, että kissa karkasi heti samana iltana, eikä he löydä sitä mistään.

Ensimmäinen ajatus oli karata heti sairaalasta ja etsiä kissaa. Hän pyysi yöhoitajaa päästämään ulos, mutta hoitaja oli tiukkana ja käski palaamaan sijalleen.

Vierassängyssä makaava vanhempi nainen huomasi Elinan tuskan ja kysyi, mitä oli tapahtunut. Elina purskahti itkuun ja kertoi kaiken.

Odota vielä suruasi, tyttöseni, sanoi laiha vanha rouva, huomenna tulee eräs alan huippu Oulusta. Minullakin on paha näkymä, poikani yrittäjä halusi minut toiseen sairaalaan, mutta en suostunut.

Miten hän sopi asian, tiedä en, mutta onnistui järjestämään tapaamisen. Pyydän, että tuo huippulääkäri katsoo myös sinut, ehkä kaikki ei ole menetetty, rohkaisi hän Elinaa, silittäen olkapäätä lämpimästi.
****
Topi pääsi ulos matkalaukusta ja tajusi olevansa vieraassa talossa. Siellä joku tuntematon ojensi kättä silittääkseen…

Kissan hermot eivät kestäneet, ja se huitaisi kättä tassulla ja kiiruhti pimeään nurkkaan.

Teemu, älä vielä mene lähelle, annetaan kissan tottua kuului lempeä naisen ääni, mutta se ei ollut emännän ääni.

Topin sydän jyskytti, ajatukset harhailivat ja sielua vihloi. Miksi emäntä oli hylännyt hänet ja luovuttanut vieraille ihmisille?

Hunajankeltaiset silmät etsivät taloa peloissaan. Silloin ne huomasivat auki olevan ikkunan. Mustana salamana Topi syöksähti ulos!

Onneksi kysymyksessä oli vain toisen kerroksen ikkuna, ja alapuolella viheriöi nurmikko. Siitä alkoi kissan paluumatka kotiin…

*****
Tuo paljon puhuttu asiantuntija olikin tavallisen näköinen keski-ikäinen nainen, hieman yli neljäkymppinen. Hän esittäytyi Maarit Paavilaiseksi, tutki Elinan hoitokirjan tarkasti ja pyysi häntä käymään kyljelleen tutkimuspöydälle.

Hän tunnusteli pitkään, koputteli, kysyi missä kipu tuntui ja minkälaista oli. Luki taas hoitokirjaa, ja toisti tutkimukset vielä laitteella.

Elina ei odottanut mitään hyvää. Palattuaan omaan huoneeseen, jossa vanhempi rouva jo makasi, hän istahti sängyn laidalle.

Mitä lääkäri sinulle sanoi, tyttöseni? kysyi rouva.

Ei vielä mitään, lupasi tulla käymään huoneessa myöhemmin.

Niinpä niin. Minulla huonot uutiset, diagnoosi valitettavasti varmistui, totesi rouva synkästi.

Olen pahoillani, ja kiitos kaikesta, Elina sai sanotuksi, vaikkei tiennyt, miten lohduttaa ihmistä, joka tiesi elämänsä loppuvan kohta.

Puolen tunnin kuluttua Maarit Paavilainen tuli huoneeseen muiden lääkärien kera.

Elina, minulla on hyviä uutisia. Sairautesi on hyvin hoidettavissa, olen jo määrännyt sinulle hoitokuurin. Kaksi viikkoa osastolla ja voit lähteä terveenä kotiin, hän sanoi hymyillen Elinalle.

Lääkärit lähtivät, ja rouva puhui vielä:

Hienoa! Olen onnellinen, että ehdin tehdä vielä yhden hyvän työn ennen lähtöäni. Ole onnellinen, tyttöseni.
*****
Topilla ei ollut sisäistä kompassia, mutta kissa vain lähti kotiin vaistonsa johdattamana. Matka kohti tähtiä kulki Helsingin halki? vaaroja ja kummallisia sattumuksia riitti.

Kujaan ja kadun kohtien kautta, Topi, ennen niin kunnollinen britti, muuttui hetkessä taitavaksi katukissaksi.

Topi välttelee vilkkaita katuja ja ajaa läpi pihojen, kiitää puun latvaan koiraa paetessaan ja hiipii pusikoissa. Hänellä on vain yksi päämäärä kotiin.

Eräällä hiljaisella pihalla Topi kohtasi kokeneen paikallisen kissan.

Paikallinen pomo tunnisti heti tulokkaan ja hyökkäsi kovalla naukumisella kimppuun. Topi, muuttuneena rauhallisesta aristokraatista ärhäkäksi kadun kingiksi, ei antanut periksi.

Tappelun jälkeen pihapomo katosi nolona pusikkoon, korva vähän repiintyneenä.

Topi jatkoi matkaa. Kissa muistutti mieleensä villejä esi-isiään ja oppi mm. nukkumaan puunhaarassa ja syömään roskiksesta. Sääli, mutta myös varsin kekseliästä.

Hän oppi myös napsimaan ruokaa muilta katukissoilta, joita talon asukkaat ruokivat pihalla.

Kerran lauma koiria jahtasi Topia heikkoon puuhun, haukkuen ja hyppien niin että runko heilui. Lähellä oleva nainen hätisti koirat pois ja houkutteli kissan luokseen makoisalla makkaralla.

Nälkä ja pelko hämäsivät Topia, joten hän antoi naisen silittää ja ottaa syliin. Mutta…

Levännyt ja syönyt kissa muisti taas tarkoituksensa, livisti ulko-ovesta seuraavana tilaisuutena ja jatkoi matkaa kohti kotia
*****
Kahden viikon jälkeen Elina pääsi kotiin. Mielessä pyöri yhä vanhan rouvan sanat ole onnellinen! Elina oli voimattoman onnellinen, että sai terveen paperit.

Mutta sydän oli raskas Topi. Hän ei voinut kuvitella, miten voisi palata tyhjään asuntoon, jossa kukaan ei olisi vastassa.

Astuttuaan kotiovesta Elina soitti heti niille, joille Topin oli antanut, ja pyysi tarkan osoitteen. Sinne päästyään hän selvisi, missä ja miten Topi katosi, ja päätti yrittää etsiä kissan jälkiä.

Kaikki sanoivat, ettei ole mahdollista, että kissa selviäisi kadulla, vielä vähemmän palaisi kotiinsa. Olihan jo kaksi viikkoa kulunut.

Elina käveli jalkaisin, kurkisti kaikkiin pihoihin, etsi puistoista ja talleilta. Hän yritti ajatella kuin Topi, joka ei ollut koskaan ollut ulkona. Kutsui kissaa, kurkisti hämärään kellariin.

Jo lähellä omaa kotiaan Elina tajusi, ettei kissasta ollut merkkiäkään. Eihän Topi millään voinut löytää takaisin, kun Elina itse oli kävellyt kaksi tuntia.

Oma piha oli jo edessä, silmät kyynelissä, sydän surusta raskas. Sitten sumun läpi hän huomasi mustan kissan tulevan vastakkaista puolta pitkin.

Musta kissa ajatus välähti. Elina pysähtyi ja katsoi tarkemmin. Hän pinkaisi huutaen: “Topi!”

Topi ei jaksanut juosta vastaan, voimat olivat loppu. Kissa istahti alas, siristi silmiään onnesta ja naukaisi hiljaa: Pääsin kotiin!Elina juoksi kyyneleet silmissä Topin luo, polvistui nurmikolle ja nappasi kissan syliinsä. Topi painoi päänsä Elinan rintaa vasten ja alkoi kähistä voipuneesti mutta onnellisena. Elina puristi Topia hellästi ja lupasi kuiskaten, ettei enää koskaan päästäisi irti.

Kotona Topi rauhoittui tutuille tuoksuille, hyppäsi vanhalle sohvankulmalle ja kehräsi pitkään, kuin olisi kertonut koko seikkailunsa. Elina istahti viereen, antoi elämässään ensimmäistä kertaa kiitollisen, täysin rauhallisen huokauksen. Hän ymmärsi, että aito koti on enemmän kuin paikka tai tavarat se on sydämen rauha, toivo ja se ystävä, joka palaa takaisin, vaikka maailma olisi ollut väärin.

Tästä lähtien Elina ja Topi kulkivat yhdessä läpi elämän kerroksien, asunnon ongelmien ja tulevaisuuden arvoitusten. Heillä oli toisensa ja se riitti. Jokaisessa aamussa oli uuden alun mahdollisuus, ja jokaisessa illassa varma, pehmeä kehräys.

Elina hymyili, kun musta britti käpertyi aivan kylkeen kiinni ja tuhahti tyytyväisenä. Hän silitti Topin silkkistä selkää ja kuiskasi:

Olet minun koti, Topi.

Ikkunan takana Helsinki heräili hiljaa aamuun, ja sisällä pienessä yksiössä oli lämmin, hellä onnellisuus.