Kissa nukkui vaimoni kanssa. Se painautui häntä vasten selällään ja potki minua kaikilla neljällä tassullaan. Aamulla se katsoi minua röyhkeästi ja ilkikurisesti. Harmittelin asiaa, mutta en voinut tehdä mitään olihan se perheen silmäterä, kullanmuru ja päivänsäde. Vaimoni nauroi, vaikka minua ei naurattanut.
Tälle kullanmurulle paistettiin ahventa, josta otettiin ruodot huolellisesti pois, ja rapea nahka koottiin pikkusiistiksi keoksi lämpimien, juuri paistettujen mehukkaiden kalapalanen viereen kissan lautaselle.
Kissa mulkaisi minua, mutristi suutaan aivan kuin olisi viestittänyt: “Sinä olet luuseri, todellinen lellikki ja pomo olen minä.” Minä sain ne osat kalasta, jotka kelpasivat vain minulle. Toisin sanoen, kissa piikitteli minua minkä ehti. Kostin silloin tällöin takaisin työnsin sitä toisinaan pois kalalautaselta tai hätistin sohvalta. Kunnon sota, siis.
Joskus tossuihini ja kenkiini osui viivästetty yllätysminä. Vaimo naurahti ja sanoi:
Ei sitä pidä kiusata. Ja silitti auringonsäteensä harmaata turkkia. Kissa katsoi minua ylhäältäpäin, ylimielinen ilme kasvoillaan. Huokaisin. Mitäpä sitä voisi, vaimoani minulla oli vain yksi tässä asiassa ei ollut neuvotteluvaraa. Oli vain kestettävä. Mutta sinä aamuna
Siinä aamuna, kun olin lähdössä töihin, kuulin eteisestä epätoivoisen vaimoni huudon. Ryntäsin paikalle ja näin häkellyttävän tilanteen: kuusi kiloa riehuvaa harmaata karvaturria, kynsiä ja pahan tuulista brutaaliutta syöksyi vaimoni kimppuun kuin vihainen härkä.
Kissa huomasi minut, loikkasi rinnalleni ja tönäisi niin kovaa, että lensin eteisestä ja kaaduin lattialle. Nousin äkkiä ja tartuin tuoliin, pidin sitä kilpenä ja vedin vaimon kädestä makuuhuoneeseen. Kissa yritti hypätä mukaamme, mutta kolahti tuolin jalkaan ja rääkäisi kivusta. Pelästynyt valitus kaikui pitkään.
Mutta se ei saanut sitä pysähtymään; hyökkäykset kiivastuivat kunnes saimme oven suljettua makuuhuoneeseen perässämme. Seisoimme hetken kyyristyneinä kuuntelemassa sähinää oven takana. Sitten korkkasimme ensiapukaapista spriitä ja jodia ja putsasimme naarmumme. Vaimo soitti työpaikalleen ja joutui selittämään: “Meidän kissa villiintyi ja raapi meidät, nyt pitää mennä lääkäriin.” Tämän jälkeen minä soitin ja toistin täsmälleen saman selityksen omalle pomolleni. Ja silloin
Silloin maa tärisi ja talo humahti. Keittiössä ikkunat menivät rikki kilisten ja kylpyhuoneessa ulkoikkunakin halkeili. Pudotin puhelimen kädestäni. Tuli totaalinen hiljaisuus. Unohdimme hetkeksi koko kissan ja juoksimme makuuhuoneesta keittiöön katsomaan ulos.
Talomme edessä oli valtava monttu. Ympärillä lojuivat naapurin pakettiauton kappaleet, joka oli kulkenut kaasulla ja täynnä kaasupulloja ilmeisesti ne räjähtivät. Parkkipaikalla autot olivat kyljellään tai ympäriinsä, renkaita sätkimässä kuin kilpikonnat selällään. Sirenejä ulvoi kaukaisuudessa poliisi ja ambulanssi lähestyivät.
Hämmästyneenä vaimoni kanssa käännyimme yhtä aikaa katsomaan kissaa. Se istui nurkassa, piti surkeasti rintaansa vasten kipeää oikeaa etutassuaan ja itki hiljaa.
Vaimo parahti, ryntäsi nostamaan kissan syliin ja painoi lujasti rintaansa vasten. Minä kaivoin taskusta autonavaimet ja syöksyimme portaita alas hissiä ei edes harkittu. Juoksimme kaikki seitsemän kerrosta sanomatta sanaakaan.
Antakaa anteeksi, te jotka kärsitte räjähdyksessä meillä oli oma haavoittunut. Onneksi automme oli talon takana, joten pääsimme nopeasti ajamaan tutulle eläinlääkärille. Sisällä kävi todellinen myllerrys kissa raapi sydäntäni ja Mikael Tariverdian Kaksi kahvilassa -kappale soi radiossa, aivan väärään aikaan.
Tunnin päästä eläinlääkäriltä vaimo kantoi aarrettaan ja kissa, paksusti siteissä, esitteli ylpeänä kaikkien odotushuoneessa istuvien ihmeissä olevien seuralaisten omistajille ja heidän lemmikeilleen kipeää tassuaan. Kun he kuulivat mitä oli tapahtunut, kaikki nousivat silittämään meidän kissaa.
Kotiin palattuamme vaimo paistoi kissalle taas lempiahventa. Huolellisesti ruodot pois, rapea nahka siististi lautasen laitaan. Sain itse jälleen jämät.
Kissa ontui kolmella käpälällä ruokakupilleen ja katsoi minua tuskaisesti. Se yritti irvistää halveksuvasti, mutta kipu veti kasvot mutrulle.
Olin kiireinen, mutta kun ehdin, vein oman osani kalasta, huolellisesti ruodottomana, kissan lautaselle. Kissa katsoi minua hämmentyneenä ja painoi loukkaantuneen tassunsa rintaansa vasten ja päästi hiljaisen, kysyvän naukaisun.
Nostin sen syliin ja sanoin:
Ehkä olen epäonnistuja, mutta jos minulla on tällainen vaimo ja tälläinen kissa, olen maailman onnellisin epäonnistuja. Ja suutelin sitä kuonolle.
Kissa kehräsi hiljaa ja puski isoa päätään poskeani vasten. Laskin sen lattialle ja se alkoi syödä ahventa, vaikka kipuilikin. Me vaimon kanssa halasimme ja hymyilimme.
Siitä lähtien kissa nukkuu vain minun kanssani. Se katsoo minua kasvoihin, ja minä rukoilen Jumalalta vain yhtä toivetta:
Että saisin nähdä vaimoni ja kissani mahdollisimman pitkään vierelläni.
En muuta tarvitse.
Rehellisesti.
Tässä on elämän onni ihan oikea, suomalainen onni. Sillä mikään ei ole arvokkaampaa kuin rakkaiden läsnäolo ja yhteiset hetket, vaikka ne joskus ovatkin vähän karvaisia.
