Kissa törmäsi sattumalta puhelimeen… Esine tuoksui ihmiseltä ja oli miellyttävän lämmin. Kissa asettui mukavasti sen päälle, kietoi tassunsa ympärille – ja älypuhelin heräsi henkiin yhdestä pienestä kissan kosketuksesta. Rita ei ehtinyt juuri iloita uudesta älypuhelimestaan. Laite osoittautui heti vialliseksi: se kuumeni kaikesta mahdollisesta. Sitten hän onnistui vielä kadottamaan koko luurin. Harmi… Puhelin oli huippu: iso näyttö, vahva akku – juuri se, joka lopulta petti. Nyt palautuskin on mahdotonta – laite on kadonnut teille tietymättömille. Rita haukkui itseään “höpsöksi”, nappasi vanhan Nokiansa ja soitti omaan numeroonsa. Puhelin hälytti, mutta kukaan ei vastannut. Valeriana-tipoilla rauhoittautuneena Rita meni lepäämään ja yritti muistella päivän reittejä. Ehkä jos kulkee saman matkan uudelleen, puhelin löytyy. Yhtäkkiä jokin värisi käden alla – hänelle soitettiin. Näytöllä tutut numerot – oma hänen. – Haloo! Kuuntelen! Vastauksena vain rahinaa, lyhyitä huokauksia… Ja äkkiä: – Miau… Rita löi puhelun poikki. “Joku pilailee”, hän ajatteli. Harmi, ettei laittanut salasanaa – joku leikkii hänen puhelimellaan. Ajatuksen katkaisi uusi soitto. Samoin huokauksia, sama rahina… ja taas vaimea maukaisu hänen ääneensä. – Älkää soittako enää! – Ritan pinna paloi. Mutta puhelut eivät loppuneet. Hän päätti lopulta, että enää pahemmaksi ei voi mennä, pukeutui ja lähti ulos. Äänet kuuluivat selvästi ulkoapäin – ehkä ”vitsailija” on siellä missä puhelinkin. Piti vain toistaa oma reitti. Rita kulki ja soitti välillä omaan numeroonsa. Äkkiä tuttu soittoääni kaikui läheltä. Hän suuntasi ääntä kohti, jo valmiina torumaan sitä tyyppiä, joka hassutteli hänen kännykällään. Sillä aikaa kissa, lämmittelemässä lämpimän esineen päällä, seurasi ihmeissään kun laite ”heräsi” ja puhui. Kissa nuuhki laitetta ja puhelin vain jutteli. Silloin kissa vastasi kohteliaasti. Puhelin hiljeni. Kissa kosketti laitetta tassullaan – ja se alkoi taas puhua. Siitä tuli yhä lämpimämpi. Ulkona oli kylmää, mutta tämä kummallinen esine oli oikea lämmin keidas. Kissa painoi sitä uudestaan tassullaan. Silloin puhelin alkoi yhtäkkiä soittaa. Säikähtäen kissa löi sitä lujempaa, mutta soitto ei lakannut. ”Laulavan” esineen kanssa taistellessaan kissa ei heti huomannut, ettei ollut enää puun alla yksin. Koko Ritan suuttumus suli, kun hän näki “häirikön”. Puun alla istui elämän kolhima oranssi kissa, joka löi älypuhelinta tassuillaan yrittäen saada sitä hiljaiseksi. Mutta heti kun kissa huomasi Ritan… Se syöksyi hänen luokseen, aivan kuin vanhan ystävän luo. Miten se kehräsi, kurkotti tassuillaan – oli mahdotonta olla ottamatta sitä syliin. Rita seisoi hämmästyneenä tästä oranssista hellyydenpurkauksesta. Kissa puski hänen poskiaan vasten, kuin suudellen. Hän huomasi, miten kylmä kissa oli – ei ihme, että se oli lämmennyt hänen kuumalla puhelimellaan. Kännykkä taskussa ja kissa sylissä Rita käveli hitaasti kotiin miettien, onko rakkautta ensisilmäyksellä sittenkin olemassa. Kuinka paljon hän miellyttikään tätä oranssia otusta! Tuon kaiken hellyyden jälkeen hän ei voinut jättää kissaa yksin puun alle. Ja kissa, onnessaan, kieppui hänen sylissään, puski huulia ja leukaa vasten, vaikka Rita yrittikin väistellä – vaikka oikeasti hän nautti siitä. Ihmeellisen lempeä kulkukissa. Totuus oli kuitenkin yksinkertaisempi… Kissa oli huumaantunut valeriaanan tuoksusta, jota Rita oli hetkeä aiemmin tiputtanut itselleen rauhoittumiseksi.

Kissa törmäsi sattumalta kännykkään

Kissa haisteli uutta, oudosti ihmisen tuoksuista esinettä, joka tuntui käpälän alla mukavan lämpimältä. Se asettui mukavasti, kietoi käpälänsä kännykän ympärille ja pötkötteli siinä päällään ja ihme kyllä, puhelin heräsi eloon pelkästä karvaisesta kosketuksesta.

Anni oli tuskin ehtinyt iloita uudesta älypuhelimestaan. Ongelmat alkoivat heti: laite kuumeni pienimmästäkin näppäilystä. Sitten hän onnistui vielä katoamaan puhelin johonkin matkan varrella. Harmitti vietävästi puhelin oli juuri sellainen, josta oli haaveillut: iso näyttö, tehokas akku juuri se, joka lopulta petti. Nyt puhelinta ei voinut enää palauttaakaan: siitä ei ollut enää jälkeäkään.

Anni kirosi hiljaa itseään hölmöksi, otti toisen, vanhan Nokiansa esiin ja näppäili oman uuden puhelimen numeron. Tuuttasi, mutta kukaan ei vastannut.

Anni tippasi itselleen pari pisaraa valeriaana-uutetta ja yritti muistella päivän reittejä. Jospa palauttamalla kulkunsa mieleen hän löytäisi puhelimen. Yhtäkkiä vanha puhelin alkoi täristä joku soitti hänelle. Puhelimen näytölle ilmestyi tuttu numero hänen omansa.

Haloo! Anni vastasi.

Vastauksena kuulokkeesta kuului vain rapinaa ja henkäyksiä kunnes yhtäkkiä:

Nau.

Anni löi puhelimen korvaltaan melkein säikähtäen. Nyt joku pelleilee, hän ajatteli ärtyneenä. Miksi en laittanut edes näyttölukkoa? Nyt joku leikkii hänen kadonneella puhelimellaan. Ärsytys katkesi uuteen soittoon.

Sama henkäily, sama rapina ja taas kissan naukaisu hänen äänensä kuultuaan.

Älä enää soita tähän numeroon! Anni kivahti.

Soitot eivät kuitenkaan lakannet. Lopulta Anni päätti, ettei pahemmaksi voinut mennä, pukeutui ja marssi ulos. Äänten perusteella puhelin oli selvästi ulkona ehkä se löytyisi sieltä, mistä hän sen hukannutkin. Oli vain käveltävä sama reitti uudelleen.

Anni käveli ja kokeili säännöllisesti soittaa omaan numeroonsa. Yllättäen hän kuuli kappaleen soivan tutusti pusikosta. Anni lähti ääntä kohti valmiina sanomaan painavat sanat vitsiniekalle, joka oli ottanut puhelimen leikin kohteeksi.

Samaan aikaan kissani, lämmitellen outoa esinettä vasten, katsoi silmät pyöreinä, kun laite jälleen alkoi “puhua”. Kissa haistoi ja tassutteli kiiltävää puhelinta, ja puhelin höpisi jatkuvasti. Lopulta se päätti vastata.

Älypuhelin hiljeni. Kissa tökkäsi laitetta varovasti, ja puhelin alkoi taas puhua. Se lämpeni vinhasti. Kylmässä pihassa tämä oli oikea kissan onni. Kissani tassutti puhelinta vielä kerran.

Ja sitten kännykkä äkkiä alkoi laulaa. Säikähtänyt kissa löi vielä kerran laitetta, mutta kappale jatkui. Taistellessaan laulavaa esinettä vastaan kissa ei heti huomannut, ettei ollut enää yksin.

Kaikki Annin aiempi ärtymys suli pois, kun hän vihdoin näki syyllisen. Puiden juurella kökötti elämää nähnyt oranssi kissa, joka hakkasi raivoisasti tassullaan hänen puhelintaan saadakseen sen hiljaiseksi mutta nähdessään Annin…

Se syöksyi Annin luo kuin vanhan tutun. Miten se kehräsi, tunki syliin ja painautui poskea vasten oli mahdoton olla antautumatta kissan hellyydenosoituksille.

Kissa puski poskea, kuin olisi tervehtinyt suudelmin. Annin kädet tunsivat, kuinka viluinen se oli ei ihme, että oli lämmennyt hänen kuumalla älypuhelimellaan.

Otin puhelimen taskuun ja kissan kainaloon, ja lähdin kävelemään kotiin miettien rakkautta ensi silmäyksellä. Kuinka tämä oranssi otus näytti kiintyneen häneen! Sellaisen hellyyden jälkeen en voisi jättää sitä ulos palelemaan.

Kissa kehräsi syleissäni ilosta ihan vieterinä, tunkien päänsä huuliin ja leukaan vaikka yritin väistellä, oikeastaan nautin jokaisesta hetkestä. Vaikka katujen kasvatti, silti niin herttainen.

Arvoituksen ratkaisu oli kuitenkin yksinkertainen…

Kissa oli hurmaantunut valeriaanan tuoksusta siitä samasta, jota olin tiputellut itselleni rauhoittuakseni noin tuntia aiemmin.

Totesin lopuksi, että monesti meille tärkein löytyy, kun totut polut kulkevat yllättäen ristiin, ja että ystävyys voi hypätä syliin hetkellä, jolloin vähiten odottaa. Finlandilaisessa arjessa parhaat yllätykset löytyvät usein sattumalta ja joskus niillä on neljä tassua.