Kissa sattui törmäämään puhelimeen… Laite tuoksui ihmiseltä ja oli yllättävän lämmin. Kissa asettui mukavasti sen päälle tassuillaan halaten – ja älypuhelin syttyi eloon pelkästä kissan kevyestä kosketuksesta. Rita ei ehtinyt kunnolla iloita uudesta älypuhelimestaan. Se osoittautui vialliseksi jo ensimmäisestä hetkestä: puhelin ylikuumeni heti käytössä. Sitten hän vielä onnistui hukkaamaan sen. Harmi… Puhelin oli muuten huippu – iso näyttö, tehokas akku – juuri se, joka lopulta petti. Nyt sitä ei voinut palauttaa – laite oli kadonnut. Rita moitti itseään hölmöksi, otti toisen, vanhan nappipuhelimensa ja soitti omaan numeroonsa. Puhelu yhdistyi, mutta kukaan ei vastannut. Rauhoittaakseen itseään Rita otti tipan valeriaanaa, kävi lepäämään ja yritti muistella päivän kulkuaan – ehkä jos kulkisi reitin uudestaan, puhelin löytyisi. Yhtäkkiä käden alla värähti – joku soitti hänelle. Näytöllä tutut numerot – oma numero. – Hei! Kuuntelen! Vastauksena vain kahinaa, lyhyitä huokauksia… ja sitten: – Mau… Rita sulki puhelun nopeasti. ”Joku pilailija”, hän ajatteli. Harmi, ettei ollut laittanut lukitusta – nyt joku leikkii hänen puhelimellaan. Ajatuksen keskeytti uusi soitto. Samoin huokauksia, sama kahina… ja taas kissan naukaisu hänen ääneensä reagoiden. – Älkää soittako enää! – hän hermostui. Mutta puhelut eivät loppuneet. Lopulta, ajatellen ettei pahemmaksi voi mennä, Rita puki päälleen ja lähti ulos. Äänet kuuluivat selvästi ulkoa – ehkä se ”kujeilija” seisoo siellä, mistä puhelin löytyi. Piti vain kävellä sama reitti uudelleen. Hän soitti silloin tällöin omaan numeroonsa. Ja yhtäkkiä, vailla toivoa, kuuli tutun soittoäänen. Rita seurasi ääntä, valmistautuen jo puhuttamaan sitä röyhkimystä, joka oli päättänyt huvittaa itseään vieraan esineen kustannuksella. Sillä välin kissa, käpertyneenä lämpimän laitteen päälle, katseli ihmeissään, miten se sykki ja puhui. Kissa nuuhki sitä, ja puhelin mutisi yhä. Kissa vastasi kohteliaasti. Puhelin hiljeni. Kissa koski siihen taas varovasti – puhelin alkoi taas puhua. Se lämpeni lisää. Ulkona oli kylmä, mutta tämä outo vekotin oli kuin oikea lämpöpatteri. Kissa tökki sitä tassullaan vielä kerran. Ja silloin puhelin alkoi yhtäkkiä soida. Säikähtyneenä kissa löi sitä lujempaa, mutta soitto vain jatkui. Taistelussa ”laulavaa” esinettä vastaan kissa ei heti huomannut, ettei ollut enää yksin puun alla. Kaikki Riitan taistelutahto katosi hänen nähdessään oikean ”pahantekijän”. Puun alla istui elämän kolhima punainen kissa, joka kiivaasti pampautti puhelinta tassullaan, yrittäen saada sen hiljenemään. Mutta kun se huomasi Riitan… Se syöksähti tätä kohti kuin vanhaa tuttua. Miten se hyrisi, miten se hamusi käsiin – päällikkönkin sydän suli. Rita jäi seisomaan hämmästyneenä tuosta punaisesta hellyydenpuuskasta. Kissa puski hänen poskiaan kuin suudellen. Hän huomasi kissan olevan kylmissään – ei ihmekään, että se lämmitteli kuumalla puhelimella. Puhelin taskussa ja kissa sylissä Rita käveli hitaasti kotiin, miettien ensi silmäyksen rakkautta. Miten paljon tuo punainen otus hänestä pitikään! Sellaisen hellyyden jälkeen ei voinut mitenkään jättää sitä puun alle. Ja kissa, onnestaan sekaisin, kieriskeli hänen sylissään, puski huulia ja leukaa, vaikka Rita yritti väistää – vaikka totuus oli, että hän piti siitä salaa kovasti. Ajattelisi, että koditon – ja kuitenkin niin hellä. Totuus oli kuitenkin yksinkertaisempi… Kissa oli täysin huumaantunut siitä valeriaanasta, jota Rita oli itselleen aiemmin päivällä tiputellut.

15. helmikuuta

Aamulla sattui jotakin hyvin omituista. Tuntui, että päivä alkoi ihan tavallisesti, mutta se päättyi täysin poikkeuksellisesti ainakin minulle ja eräälle oranssille kissalle.

Löysin itseni harvinaisen aikaisin aamukävelyllä Töölön katujen varrelta. Olin vain hetki aiemmin kadottanut uuden puhelimeni sen upean, ison näytön ja tehokkaan akun omaavan älypuhelimen, jonka olin saanut eilen Stockmannilta. Harmi vain, että juuri akku osoittautui arvaamattomaksi. Pyöräytin laitetta käsissäni eikä mikään auttanut, se kuumeni liiaksi joka käytöllä. Ja nyt, kaiken lisäksi, olin onnistunut tiputtamaan sen ja kadottanut puhelimeni kokonaan. Turhautuneena tunsin häpeää ja muistutin itseäni, ettei kadottaminen ratkaise mitään.

Päätin yrittää onneani vanhan Nokiani kanssa. Soitin omaan numerooni pitkät kutsusignaalit, ei vastausta. Huokaisin. Kaadoin itselleni vähän valerianajuomaa suomalaisetkin osasivat joskus turvautua luontaislääkkeisiin ja menin pötkölleen. Mielessäni kiersin päivän askelmerkit: ehkä, jos kävelen uudelleen kaikki kulkemani reitit, puhelin löytyy.

Yhtäkkiä sänkyni alla jokin alkoi väristä. Sydän hypähti kurkkuun: joku soitti minulle! Ruudulle ilmestyi oma numeroni. Vastasin nopeasti.

Haloo? Kuka siellä?

Kuului vain rapinaa, pieniä huokauksia ja sitten

Miau

Säpsähdin niin, että melkein pudotin puhelimen. Suljin yhteyden nopeasti. Ajattelin, että joku vitsailee kustannuksellani ja ehkä leikkii puhelimellani. Ärsytys nosti päätään. Uusi soitto tuli heti perään.

Taas sama rapina, samat hengähdykset ja kissan maukaisu.

Älä enää soita! tiuskaisin puhelimeen.

Mutta soitot jatkuivat. Lopulta päätin, ettei tilanne enää tästä pahene, ja vedin takin päälleni. Astuin ulos lumiseen Helsinkiin tiesinhän, että puhelin oli jossain täällä ja kummallinen soittaja voisi hyvinkin olla samassa paikassa kuin kadonnut kapulani.

Kuljin hermostuneena ja samalla soitin omaa numeroani. Kun kadotin toivoni, kuulin yhtäkkiä tutun soittoäänen pienen puiston nurkalla. Lähestyin ääntä. Ajattelin jo etukäteen kaikkia niitä tiukkasävyisiä sanoja, joita aioin ladata hauskuttajalle, joka hyödynsi tilaisuuden.

Mutta käännyin nurkan takaa ja näinkin yllättäen vain oranssin kissan. Tuo elämän kolhima, pörröinen otus makasi puhelimeni päällä, syleillen sitä tassuillaan kuin tärkeintä aarretta. Puhelin oli lämmin, ja siinä hetkessä tajusin, miksi kissa oli siihen ihastunut se toi lämpöä talviseen pakkasaamuun.

Kiinnostuneena kissa nuuhki laitetta, joka välillä lakkasi surisemasta ja välillä heräili uudelleen. Kissa naputteli sitä tassullaan, jolloin se alkoi taas puhua tai oikeastaan soitella. Välillä puhelimeni soitti, ja kissa vastasi omalla äänellään. Lopulta kuulin taas tutun soittoäänen, ja kiirehdin kissan luo.

Kaikki aikaisemmat ärtymyksen tunteet unohtuivat, kun tuo lämmin oranssi pallero pyöri jalkojeni juurella. Se kiehnäsi ympäriinsä, puski poskiani ja tuntui suorastaan suutelevan minua. Yllätyin siitä, kuinka kylmä sen turkki oli ja toisaalta ymmärsin, miksi se oli tarrautunut niin kiihkeästi puhelimeeni.

Laskin puhelimen taskuun ja nostin kissan syliini. Lähdin kotia kohti talvisen Helsingin hiljaisilla kaduilla. Olin yhä hämmentynyt uuden ystäväni hellyydestä tunsin orastavaa kiintymystä heti ensitapaamisella. Tiesin jo, etten voisi jättää sitä jäisen puun alle yksin. Kissa nuoli poskiani ja leukaani, enkä voinut olla hymyilemättä vaikka välillä yritin olla muka vakava. Miten lempeä siitä löytyykään kadulta!

Lopulta oikea syy tämän kaiken hassun käytöksen taustalla oli yksinkertainen: olin aiemmin kaatanut ripauksen valerianatippoja itselleni ja osa oli valunut vaatteilleni. Siitähän kissa oli aivan huumaantunut tarrautui lämpöön ja tuoksuun.

Tällainen oli helmikuinen päiväkirjamerkintäni yllättävä puhelinseikkailu, yksi kadonnut puhelin, löytöretki Töölössä ja uusi oranssi ystävä sylissäni matkalla kotiin.